Hmm. Itse jonkin verran tyksin, ja näin vaivaakin tämän vuoksi. ^^ Ensimmäinen kirjoittamani täysipitkäinen ficci, joka on kirjoitettu tuolla lailla jonkun henkilön näkökulmasta ensimmäisessä persoonassa. Tai miten se ikinä nyt sanotaankaan. Kuitenkin. Lukekaa ja arvostelkaa, pahoittelen jos on paljon kirjoitusvirheitä.

--

Tulen kutsu

Katsoin ulos ikkunasta. En kuitenkaan nähnyt mitään, koska sade piiskasi ruutua kuin yrittäen rangaista sitä jostain anteeksiantamattomasta teosta. Nopeaan tahtiin pisarat iskeytyivät ikkunaan ja särkyivät sitten yhä pienemmiksi osiksi, ennen kuin sulautuivat yhteen ja loivat tasaisen maton lasille. Oven kahvaa käännettiin ja askeleet tulivat sisään.
- S-sasuke? Toin sinulle syötävää. Onko olosi yhtään parempi?
En kääntänyt edes katsettani. En tahtonut nähdä ystäväni huolestuneita kasvoja. Tiesin, että hän kävi sisällään aivan yhtä suurta tuskaa kuin minäkin. Tai ehkä se ei ollutkaan yhtä suuri? Kuinka Sakura muka saattoi vain olla siinä niin rauhallisesti? Kuinka tämä jaksoi vain jatkaa elämäänsä?
- Kiitos.
En aikonut syödä ruokaani, mutta kiitin. En tahtonut olla ilkeä, vaikka oloni olikin kurja. Ilkeily ei saisi oloani kohentumaan. Mikään ei saisi sitä kohenemaan.
- Etkö vaihtaisi edes vaatteitasi?
Pudistin päätäni ja laskin katsettani viimeinkin ikkunasta. Katsoin päälläni olevaa paitaa. Aikanaan se oli ollut musta, mutta nyt se oli kulutuksesta ja liasta muuttunut ällöttävän harmaaksi. En kuitenkaan tahtonut riisua sitä. En voinut. Se oli ollut sinun paitasi, ja sinä olit pitänyt sitä omaa ihoasi vasten. Nyt voisin oikein vilkkaalla mielikuvituksella kuvitella, että se oli sinun ihosi omaani vasten.
- Sasuke-kun... Sinun pitäisi jo päästä tästä ylitse. Naruton pois menosta on jo-
- HILJAA! Mene pois, Sakura. Et sinä tajua.
Käänsin katseeni jälleen itsepintaisesti ikkunaan. Kyyneleet polttelivat luomieni alla. Siinä ei ollut mitään uutta. Sakura rypisti entistä huolestuneemman oloisena kulmiaan, mutta lähti huoneesta viimeinkin. Kuulin, kuinka hän juoksi portaat alas hirveällä haipakalla, suljettuaan huoneeni oven. Arvatenkin hän itki. Suljin silmäni ja annoin kyyneleiden lipua luomien alta poskille. Kyynel kerrallaan ne valuivat poskiani myöten, kuin mitä kauneimmat helmet. Ne pyörivät leualleni, ja putoilivat siitä sitten välkkyen käsilleni ja paidallesi. Kuin kristallisia helmiä. Kuka tietää, kenties kyyneleet ovatkin helmiä? Ehkä joku jonain päivänä punoo raastavasta tuskastaan nauhan, jonka lomaan saattaisi kyyneleensä pujottaa. Ja niin hänellä olisi pelkästä tuskasta punottu kaulanauha. Eikä hän koskaan pääsisi tuskastaan eroon. Tuo tuska veti minut jälleen kerran tiukkaan syleilyynsä.

En voinut uskoa suostuneeni tähän. Monen ihmisen painostuksen uhriksi jouduttuani, olin viimeinkin vaihtanut vaatteeni ja astunut ulos makuuhuoneesta. Vaikka ei se minä ollut, joka nyt istui keittiössä. Minä olin jo kuollut. Todellisuuteni oli kuollut. Pelkkä riutunut ulkokuoreni istui nyt ikävän kovalla tuolilla ja näykki ruokaansa. Jo silmistäni saattoi nähdä, ettei minua enää ollut. Tummissa silmissä oli mitäännäkemätön katse, joka oli sumeaakin sumeampi. Miksei minua päästetty jo pois? Eikö kukaan ymmärtänyt, ettei täällä olemisessani ollut mitään mieltä?
- Sasuke, oli todella hienoa, että vihdoin tulit viimein pois, ja suostuit syömään kanssani.
Nostin kolkon katseeni Sakuraan. Hän hymyili hellästi ja rakastavasti. Samaa hymyä, jonka minä olin niin monesti suonut sinulle. En hymyillyt hänelle takaisin, mutta nyökkäsin ja laskin sitten katseeni takaisin ruokaani. En ollut syönyt palaakaan.
- Sinun pitäisi syödä vähän, Sasuke-kun.
- Minun ei ole nälkä.
Tuskin tunnistin itsekään omaa ääntäni. Se oli jonkun vieraan. Siinä ei ollut mitään sävyä. Oli, kuin olisin sanonut jotain täysin merkityksettömiä sanoja, joiden merkitystä en olisi ymmärtänyt. Kuin olisin luetellut aakkoset ulkomuistista.
- Sinun olisi hyvä syödä. Näytät niin kovin laihtuneelta. Ole kiltti, ja syö edes-
- Minun ei ole nälkä. Anteeksi.
Nousin pöydästä ja annoin askelteni siivittää minut pois keittiöstä. Kunpa olisin voinut antaa niiden johdattaa minut pois koko tästä elämästä.

Poimin ruusun villiruusupuskasta. Sen piikit raapivat käteeni naarmuja, mutten välittänyt. Jatkoin niiden keräämistä. Vereni täplitti valkeat ruusut, saaden ne näyttämään haavoittuneilta. Kuin sodan uhriksi joutuneilta. Käteni puristuivat tiukemmmin nyrkkiin, jolloin piikit iskeytyivät entisestään ihoni lävitse. Satutin itseäni. Mutten kuitenkaan tuntenut fyysistä kipuani. Sisälläni velloi suurempi tuska, kuin mitä kukaan olisi koskaan voinut kuvitellakaan.
    Saatuani valkean ruusukimpun sekaan punaisiakin ruusuja, lähdin kävelemään eteenpäin. En oikeastaan tiennyt, mihin menin. En nähnyt eteeni. Lopulta vain huomasin kävelleeni kauas pois Konohan tiluksilta, ja istuin ojanpientareella. Edessäni solisi kirkas puro, joka iloisesti kilvoitteli eteenpäin. Näin vedestä pienen kultaisen pilkahduksen. Tiesin, mistä tuo valonsäde oli peräisin. Kolikosta, jonka olin kauan sitten veteen pudottanut. Viimeinkin pieni hymynkare löysi tiensä huulilleni. Muistin tilanteen niin hyvin.
    Silloin olin saanut sinulta ensisuudelmani. Olimme istuneet tässä samassa kohdassa vierekkäin. Olin heittänyt kolikon veteen, ja kertonut sinulle puron ajavan samaa asiaa kuin toivomuskaivo. Kysyit, mitä sitten toivoin? "Että suutelet minua." Ja sinä täytit toiveeni. Toiveen, jota olin jo niin pitkään himoinnut.
    En hymyillyt enää. Rikoin puron pinnan verenitahrittamilla ruusuilla, ja lisäsin pinnalle vielä suolaiset kyyneleeni. Katsoessani ruusujen huuhtoutumista tiehensä, kuiskaisin uuden toiveen purolle.
- Tuo hänet takaisin minulle. Anna Naruto takaisin.

Makasin jälleen valveilla sängyssäni. Oli jo yö, mutten voinut nukkua. En saanut tehdä niin. Minulle se ei ollut vielä yö. Yötä ei ollut ilman Sinua. Minä olin ilta ja Sinä yö. Ilta ei kyennyt kehittymään yöksi ilman Sinua. Maailmani oli jumittunut iltaan. Annoin lasittuneen katseeni tuijottaa sänkyni samettista katosta, jonka sinä aikanaan olit sinne ihan välttämättä tahtonut. Tahdoin kietoa tuon punaisen kankaan ympärilleni, tuntea sen pehmeyden ihollani. Voisiko sen pehmeys vastata edes osittain sinun ihosi pehmeyttä ja hiuksiesi silkkisyyttä? Ei. Mikään ei voisi niitä vastata. Huokaisin, ja kohottauduin istumaan. En kyennyt nukkumaan tänäkään yönä.

Ihoni nousi kylmyyden vuoksi kananlihalle. En kuitenkaan tuntenut kylmyyttä. En tuntenut myöskään kipua jaloissani, kävellessäni paljainjaloin soratietä pitkin. En taaskaan tiennyt, minne olin menossa. Kävelin vain pimeää tietä eteenpäin, soihtu kädessäni. Jokin kutsui minua. Tiesin, että minun piti jatkaa kävelemistäni. Kävelin ja kävelin. En tiennyt miten pitkään. En tiennyt edes, missä olin. Lopulta olin kuitenkin niin väsynys, etten enää jaksanut. Kutsujanikin oli jo hiljentynyt. Ehkä se ymmärsi, etten selviäisi eteenpäin enää metriäkään. Ravinnon ja unen puutteinen hento ruumiini vajosi maahan. Pitkä kuiva heinikko peitteli minut alleen. Oli täysin hiljaista. Annoin itseni viimein sulkea silmäni.

Seuraava asia, jonka tajusin, oli pistävä haju nenässäni. Savua? Voipuneena avasin silmäni. Näin punaisen hohkauksen, joka sai minut kohottautumaan taas seisomaan, vaikka jalkani hädintuskin kantoivat. Liekkejä kaikkialla ympärilläni. Soihtuni oli ilmeisesti sytyttänyt kuivan heinän tuleen. Ja nyt tuli saartoi minut. Mutta en pelännyt. Tiesin nyt, mikä minua oli kutsunut. Kutsu oli nyt suurempi kuin aikaisemmin. Tuli kutsui minua. Se halusi minut tanssimaan kanssaan. Kallistin päätäni ja hymyilin. Niin kaunis tanssi. Osaisinko minäkin sen? En vastustellut kutsua, vaan astuin lämpimään syleilyyn. Tuli nuoli sääriäni ja lämmitti sisuksiani. Suljin silmäni. Annoin tulen tehdä tehtävänsä.

- Sasuke!
Ääni tuli jostain niin kaukaa. En kyennyt kuulemaan sitä selvästi.
- Sasuke!
Kuka uskalsi rikkoa ihanan harmoniani? Tulikin näytti tästä vimmastuvan, ja se alkoi jälleen kutsua minua lujempaa. Kuulin jälleen nimeäni huudettavan. Ja tällä kertaa tunnistin sen.
- NARUTO!
Aukaisin silmäni. En kuitenkaan kyennyt vastustamaan tulta. En voinut hallita tulta. Tuli elää omaa elämäänsä. Sen voi sammuttaa, muttei koskaan hallita. Me emme voineet hallita tulta, mutta tuli kykeni halitsemaan meitä. Ja niin se teki minulle nyt. Tai ehkä tuli oli vain armelias minulle? Se tahtoi päästää minut pitkistä tuskistani. Se tahtoi minun vetävän vielä viimeisen kerran häkää sisuksiini, ja sitten päästää minut luoksesi. Mutta enkö ollut juuri kuullut äänesi kutsuvan minua? Kohotin katseen ylös. Kutsuitko minua sieltä?
- Minä... Tulen...
Kykenin näkemään vain oranssia ja punaista. Tuli kietoutui ympärilleni ja hukutti minut liekkimereensä.

Halusin huutaa. Huutaa kivustani. Tällä kertaa se oli niin kova, että hukutti jopa suruni. Mutten kyennyt huutamaan. Oli, kuin kaikki olisi vain todellakin menetetty. En tuntenut kehoani. En mitään erityisesti. Se oli vain kipua. Tuskaa, jonka tahdoin raastaa irti itsestäni hinnalla millä hyvänsä. Jouduin kokoamaan kaiken voiman itsestäni, onnistuen saamaan pienen kivuliaan inahduksen itsestäni ilmoille. Tunsin jonkin puristavan kättäni. Se satutti minua vain entisestään, mutta tunnistin puristuksen. Kukaan muu ei ikinä pidennyt minua kädestä, kuten sinä. Kosketus oli niin silkkinen, mutta omalla tavallaan omistava ja luja. En välittänyt kirkuvasta kivusta itsestäni, vaan raastoin silmäni auki. Ja näin sinut. Sinut ensimmäisenä. En voinut uskoa sitä. Kipuni unohtui. En nähnyt muuta kuin sinut . Olin varma, että näin unta. Tai ehkä olin päässyt taivaaseen? Oli miten oli, en koskaan enää tahtonut sulkea silmiäni sinusta.

- Naruto! Naruto, missä olet?!
Olin täysin hätääntynyt. Olin sitten sulkenut silmäni sinusta. Ja nyt olit poissa. En voinut uskoa sitä. Kyyneleet sumensivat silmäni ja käänsin kylkeä. En huudahtanutkaan, vaikka kipu oli sanoinkuvaamaton. Oli, kuin minusta olisi jälleen raastettu kaikki irti. Kuinka tyhmä ihminen voi olla? Tiesin, että olet kuollut. Miksi minä siitä huolimatta olin uskonut, että olisit ollut siinä, vieressäni jälleen?
- Sasuke, miksi sinä itket?
Tunnistin äänesi. Mutten tahtonut tunnistaa. Et voinut olla siinä, vieressäni, ja laskea käsiäsi olkapäilleni. Tiesin, ettei se ollut mahdollista. Mutta silti sinä puhuit minulle jälleen. Tunsin hellän kosketuksesi, vaikka äsken et ollut edes ollut siinä vierelläni.
- Koska sinä jätit minut.
Tunsin, kuinka tulit lähemmäs. Puristin silmäni kiinni ja hengitin kiivaasti. Kuljetit kättäsi vartaloani pitkin. Minun olisi pitänyt tuntea kipua. Koko ihoni oli saanut vakavia palovammoja, joita Tsunade oli varmasti joutunut hoitamaan pitkän aikaa. Mutta sinun kosketuksesi oli minulle pelkkää nautintoa. Päästin pienen huokauksen ja aukaisin silmäni jälleen.
- En ikinä jättäisi sinua. Näethän, että tulin takaisin.
Nyökkäsin. Kuulin oven jälleen käyvän ja käännyin katsomaan sinne päin. Sisään purjehti nainen, kaksi miestä ja jäljessään tyttö. Tsunade, Kakashi, Iruka ja Sakura. Hellä nautinnokas kosketuksesi oli poissa, ja tilalla oli valtava tuska. Senseini kumartuivat vierelleni helpottuneen näköisinä ja Sakura tarttui käteeni. Hymyilin hänelle heikosti. Iruka siveli hiuksiani ja huokaisi hieman.
- Älä enää koskaan pelästytä meitä tuolla tavoin.
En luvannut. En voinut. Mistä tiesin, milloin Naruto olisi taas poissa? Silloin minun olisi pakko viimeinkin uhrata henkeni. Tsunade astui syrjemmältä hieman eteenpäin.
- Jouduimme todella tekemään kaikkemme, että saimme sinut noinkaan hyvään kuntoon. Menee paljon aikaa, ennen kuin tokenet kunnolla. Emme tajua, kuinka saatoit selvitä siitä tulimyrskystä.
- Naruto pelasti minut.
Kaikki hiljenivät ja katsoivat minuun huolestuneina. He eivät näyttäneet uskovan. Käänsin katseeni sinuun, ja aloin viittomaan.
- Ihan todella! Katsokaa nyt, Naruto on ihan tuossa!
- Sasuke, ehkä sinun pitäisi levätä vielä vähän..
- Eikun oikeasti! Katsokaa nyt...
Jokainen vilkaisi vuorollaan osoittamaani suuntaan, mutta eivät näyttäneet huomaavan sinua. Olin jälleen käymässä kiljumaan jo, mutta kun katsoin sinuun, luovutin. Sinä hymyilit minulle ja nostit etusormesi huulillesi. Suljin silmäni ja pyysin muita poistumaan. Ymmärsin, etteivät he voineet nähdä sinua. En ollut täysin varma, olitko todella tullut enkelinä luokseni, vai olitko vain pääni sisässä oleva harha. Yhtä kaikki, en koskaan enää laskisi sinusta irti. Viimein olin löytänyt itselleni liiman, jolla korjata säpäleinen sydämeni.