"NÄKEMIIN!!", huudan kurkkusuorana joukkuetovereilleni. Iloinen hymy maalattuna kasvoilleni ja nopeasti tuulimyllyn lailla pyörivä käsi varmistavat, että jokainen heistä huomaa minut ja tajuaa aikeeni lähteä. Mikä itse asiassa on täysin turhaa, sillä sali raikuu vieläkin voimakkaasta "Näkemiin" huudostani.

Tenten, tuo aina yhtä hempeä brunette vilkutta vaisusti naurava hymy kasvoillaan.

Neji, tuo kylmä jäävuori ei anna hymähdystä enempää ennen kuin kiinnittää huomionsa takaisin kiiltävään harjoitussalin lattiaan.

Gai, tuo kiiltävä hampainen opettajani, esikuvani, vilauttaa kuuluisan "peukku pystyyn" poseerauksensa ja hymyilee mahdotonta hymyään, joka paljastaa joka ikisen valkosen hampaan.

juoksen ulos huoneesta ja pitkin kapeaa käytävää, alas pukuhuoneille. En vaivaudu edes käymään suihkussa, käyn myöhemmin kotona jos saan luvan.

Kävellessäni alas ihmisten kansoittamaa ruuhkaista katua arjen tasainen härinä saa minut vajoamaan ajatuksiini. Hymähdän. Kasvoileni kohoaa hyvin epätavalinen virnemäinen hymyntapainen.

Moni varmaan yllätyisi tajutessaan minun edes omaavan sellaisia taitoja kuin ajattelu. Olenhan tyhjäpäinen, kivikasvoinen, kovaääninen poika varustettuna öljynmustilla hiuksilla ja ällistyttävän tuuheilla kulmakarvoilla, joka seuraa hulluintakin käskyä tuli se keneltä tahansa.

Tai niin ainakin kaikki uskovat.

Niin kai minä haluankin heidän uskovan.

Se tekee asiat helpommaksi.

Vaikenen todellisista tunteistani, jopa harjoitellessani. Edes väsymystä en salli itseni näyttää.
Otan vastaan jokaisen potkun, jokaisen sisintä viiltävän sanan ilmekkään värähtämättä.

Yleensä ihmiset, tajutessan tehneesä väärää syyttävät muita. Purkavat vihaansa itseään ja omia virheellisyyksiään vastaan etsimällä vikoja viereisistään.  

Nielen kaiken sen, sillä toivon ja uskon että se auttaa muut taas jaloilleen, vaikka he sitä eivät tajuaisikaan. Vaikka se kuinka sattuisi.

Haluan niin kovasti auttaa, että vaarannan henkeni ilomielin vähäisimmän elävän olennon puolesta. Ei vain tunnu oikealta, että joku joutuu kärsimään. Silloin suljen mielestäni sen, että itse kärsin. Se ei ole merkityksellistä.

Joku voisi siis sanoa, että toimin masokistisesti, tietten tahtoen itseäni satuttaen, mutta se todella saa minut onelliseksi. Se, että jollain tapaa, edes vähän, saan kevennettyä elämän takkaa näinä sotaisina aikoina, jolloin murhaaja sattaa istua vieressäsi.

Kaiken kaikkiaan, jokaisesta iskusta huolimatta olen onnellinen.

Voin elää täydellisessä sovinnossa itseni kanssa.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Nyt oli Lee katalan kirjoitteluni kohteena :P Mutta tuollaisena minä hänet näen, hyppää lähestyvän junan eteen pelastaakseen itkevän pikkutytön nallen.