Sakura huokaisi kävellessään kotiinsa päin. Hänen pitäisi selvitä yksin illasta. Hän oli eilen
puhunut Sasuken kanssa, ja saanut hänet taivutelluksi harjoittelemaan kanssaan tänä iltana kiitos
Hinatan hyvien ohjeiden. Sasuke ei ollut näyttänyt erityisen innokkaalta ja oli mutissut jotain
Kakashin käskyyn liittyen ryhmähengen kohottamisesta, mutta se, että Sasuke edes oli suostunut lähtemään oli suorastaan ihme. Sakura oli syventynyt ajatuksiinsa. Sasuke oli varmaan alkanut huomaamaan Sakuran kauneuden. Ei sittenkään. Hänhän oli varmasti aina tiennyt Sakuran viehätysvoiman.

    Sakuran kasvoille levisi leveä hymy, mutta se kesti vain hetken, kun hän kuuli Leen äänen: ”Sakuraa!” Lee heilautti kättään Sakuralle, joka oli jo ehtinyt toivoa selviävänsä pelkällä tervehdyksellä Leen ohi, kun tämä jo tuli hölkäten tyttöä kohti. ”Mitä sinulla on kassissasi?” Lee kysyi, samalla kun ojensi kättään pussia kohti. Sakura puristi kädellään pussiin suun kiinni ja löi toisella Leetä hänen käteensä. ”Ei mitään, mikä kuuluisi sinulle!” hän sanoi viileällä äänellä. Ei Sakuralla toki ollut mitään Leetä vastaan. Poikahan oli mukava, mutta juuri nyt hänellä oli kiire syömään. Jos Sakura ei valmistaisi päivällistä hänen isänsä saattaisi helposti kuolla nälkään. Lee näytti surkealta ja meinasi saada Sakuran pyytelemään anteeksi töykeyttään, mutta yhtäkkiä pojan ilme kirkastui. ”Se on varmasti jotain minulle, ja siksi et voi kertoa minulle mitä sinulla on! Oi kukkaseni, ei sinun olisi tarvinnut!” Lee sanoi selvästi imarreltuna. ”Kukaan tyttö ei ole koskaan ostanut minulle syntymäpäivälahjaa!” Sakura oli häkeltynyt, mutta selvisi pian hämmennyksestään. Hän ohitti Leen hyvästellen tämän heti sen jälkeen kun oli mutissut: ”Kysyppä vaikka Nejiltä mitä minä olen ostanut...” Tietämättömänä siitä, että Lee olikin kuullut hänen sanansa hän jätti pojan mustine sukkineen seisomaan typötyhjälle kadulle.


    Kolme poikaa käveli joen vartta pitkin. Vaalea hiuksinen poika kulki viimeisenä rajusti hikoillen, vaikka oli jo ottanut takkinsa pois päältään. Hän oli jo kerran meinannut ottaa t-paitansakin päältään, mutta Shikamaru oli jyrkästi kieltänyt häntä. Naruto oli erheyttään antanut mielikuvitukselleen vallan ja ajatellut, että, Shikamaru ei antanut Naruton ottaa paitaansa pois päältään, sillä silloin Shikamaru ei ehkä enää pystyisi hillitsemään itseään. Sen jälkeen Naruto oli pysynyt mahdollisimman kauakana pojasta ja katsonut tätä oudosti. Kumpikaan, ei Shino eikä Shikamaru, ymmätäneet miksi Naruto käyttäytyi oudosti, eivätkä halunneet vaivata päätänsä miettimällä jotain sellaista. Pitkän hiljaisuuden, poikien puuskutusta lukuunottamatta, rikkoen Shino sanoi: ”Vesi on madaltunut.” Shikamaru tyytyi vain nyökkäämään, sillä hän näki, että vesi oli silti liian korkeaa, että he voisivat ylittää joen turvallisesti. Naruto ei ollut tätä seikkaa pinnalta päin nähnyt, vaan oli jo napaansa myöten kahlaamassa vedessä. Ennen kuin kumpikaan pojista oli ehtinyt varoittaa Narutoa liukkaista kivistä hän tietysti liukastui kiveen. Kiitos Shinon tekniikan ja nopean reagointikyvyn, hänen ötökkänsä saivat Narutosta kiinni siten, että ne nostivat Naruton ylös veden alta ja pidettyä tämän paikoillaan. Ne eivät kuitenkaan jaksaisi liikuttaa Narutoa  Shinon ei tarvinnut sanoa mitään, kun Shikamaru jo löysi metsästä vahvan ja pitkän kepin, joka ylsi Naruto luokse ilman, että hänen piti mennä veteen. Naruto sai otteen kepistä, ja raahautui sitä pitkin rantaa päin saaden hieman avustusta ötököiltä. Kun Naruto oli turvassa rannalla kaikki huokaisivat helpotuksesta, minkä jälkeen Naruto tokaisi: ”Vesi on liian syvää, että me voisimme ylittää joen.” Shino pyöritti päätään samalla, kun Shikamaru huokaisi epätoivoisena. Heillä ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin vain nousta jokea myöten samalla, kun maasto vain jyrkkeni antamatta yhtään armoa auringon polttamille ninjoille.


(Tapahtunut aiemmin)

    ”Sisään!”, Tsunade sanoi kuuluvasti, sillä muuten hänen äänensä ei olisi kuulunut korkeiden paperipinkkojen läpi. Sisään astui Shizune, joka joutui puikkelehtimaan omalle paikalleen Tsunaden työpöydän vierelle, sillä kun hokagen työpöydällä ei ollut enää tilaa papereille ne olivat alkaneet kasautumaan lattialle. Shizunen perässä huoneeseen astui sinihiuksinen tyttö. ”Hinata...Mikä sinut tänne tuo?”, Tsunade kysyi ihmeissään. Hinata hymyili Tsunadelle ujosti, mutta hänen äänensä paljasti hänen asiansa vakavuuden kun hän sanoi: ”Se koskee Narutoa ja hänen tehtäväänsä.” Kun Tsunade ei näyttänyt sanovan mitään hän jatkoi: ”Haluaisin tietää mitä se koskee.” Tsunade ei ollut koskaan  kuullut Hinatan puhuvan niin. Tsunade tiesi, että ongelmia varmasti tulisi, jos hän kertoisi tälle tytölle totuuden, mutta jokin esti häntä valehtelemasta. Kuin tietäen mitä Tsunade ajatteli Hinata sanoi: ”Sinulla ei ole mitään syytä valehdella minulle. Sehän on vain harmiton tehtävä. Tai niin Naruto sanoi minulle. Tai sinä käskit hänen sanoa niin.” Hinata ei enää hymyillyt. Hymyn tilalle oli tullut katse, joka tuntui lävistävän kaikki valheiden verkot, joilla Tsunade oli yrittänyt peittää totuutta jopa niiltä, jotka hän oli lähettänyt tehtävään. Tsunade nyökkäsi ja sulki silmänsä sanoessaan: ”En ole käskenyt heidän valehdella ja olen kertonut heille kaiken mitä heidän tarvitsee tietää. Eräs ryhmä, jonka olin lähettänyt tehtävään Vesimaahan palasi takaisin mukanaan koru. Pyöreä koru, johon on kaiverrettu tekstiä.” Hinatan aina niin sileään otsaan tuli ryppyjä kun hän kysyi Tsunadelta: ”Mitä se tarkoitti?” Hinata aavisti, että tämä asia ei kuulunut ’mitä heidän tarvitsee tietää’-arkistoon. Tsunade puisteli päätään sanoessaan: ”Emme ymmärrä kaikkia sanoja, mutta  olemme saaneet sen verran selville, että se liittyy kokeisiin ja uskollisuuteen.” ”Mutta te uskotte sen liittyvän Orochimaruun”, Hinata jatkoi sanomalla sen, mitä Tsunade epäröi kertoa. ”Lähetin Shinon, Shikamarun ja Naruton ottamaan asiasta enemmän selvää Vesikylään.” Tsunade sanoi viileästi. Hinata ei ymmärtänyt, mutta piti itsensä rauhallisena ja kysyi: ”Miksi lähetit geninejä niin vaaralliselle tehtävälle?” Tsunade huokaisi: ”Emme tiedä liittyykö koru ollenkaan Orochimaruun ja Shikamaru on jo chuunin. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta, sillä tehtävä on tärkeä ja kaikki jouninimme ja loput chuunimme ovat jo jollakin tehtävällä." Hinata veti syvään henkeä ja sanoi: "Miksi ette kutsuneet heitä takaisin ja-ja..." "Hinata, sinä tiedät, että me emme voi tehdä niin! Kyllä he pärjäävät, minä lupaan sen." Tsunade sanoi rauhallisena. Hinata kääntyi kannoiltaan ja lähti kotiinsa päin. Hän ei voinut luottaa Tsunaden sanoihin. ”Minä suojelen sinua Naruto, minä lupaan sen.”, Hinata sanoi hiljaa, mutta varmasti. ”....minä lupaan sen...”