”Sasuke?”, Sakura huhuili ujosti. Hän oli päässyt loputtomalta tuntuneen matkan jälkeen Sasuken kodin ovelle. Ovi oli ollut apposen selällään ja Sakura oli astunut sisään. Ekaa kertaa elämässään hän pääsi eteistä pidemmälle. Talo ei ollut mitenkään puhdas. Kaukana siitä, sillä likaiset ja puhtaat vaatteet olivat yhdistyneet täydelliseksi sekasorroksi. Vaatteita oli myös penkkien päällä.
Sakura astui lähemmäs erästä nojatuolia, peläten tulleensa sokeaksi tai peräti hulluksi. Sillä hän oli ollut näkevinää tangat! Juuri samanlaiset kuin hänen itse ostamansa! Hän meni vieläkin lähemmäs, että pystyi näkemään niiden koon.

Yhtäkkiä Sakura säpsähti. Hän ei ollut aiemmin huomannut ääniä, jotka kuuluivat Sasuken makuuhuoneesta. Sakura nielaisi kuuluvasti, mutta edes se ei kuulunut makuuhuoneesta  kuuluvien äänien yli. Tytön kikatus –joka kuulosti Sakuralta kovin tutulta- ja käheä nauru–joka kuului erehdyttömästi Sasukelle. Sakura tiesi, että hänen pitäisi lähteä, mutta kun hän muisti mistä tiesi tytön äänen hän jäykistyi ja jäin vain seisomaan paikoilleen. "Ino!"

     ”Hinata...Hinata!”, Naruto huudahti tarrautuen tyttöön, joka katseli kuin lumouksessa tiheään metsään. Hinata ei räpäyttänyt silmäänsäkään vaikka Naruto puisteli häntä rajusti. Oli ilta ja aurinko oli laskemassa. Mutta se aurinko, jota he olivat oppineet pitämään kauniina loistaessaan punaista valoa, näytti nyt ilkkuvan heitä veren punaisella värillään.
Yhtäkkiä Naruto lopetti Hinatan puistelun järkyttyneenä. Koko sen ajan, jonka Naruto oli tuntenut tytön hän ei ollut nähnyt tätä kertaakaan itkevän. Nyt, kun tyttö teki niin, Naruto ei tiennyt mitä olisi tehnyt. ”Hinata! Satutinko minä sinua? Anna anteeksi!” hän huudahti hämmentyneenä. Yhtäkkiä Hinatan jalat pettivät tytön alta ja hän lysähti polvilleen maahan. Ainut asia mikä esti häntä kaatumasta oli Naruton suojelevat kädet, jotka nyt tärisivät pelosta. Naruto polvistui Hinatan tasolle ja katsoi tyttöä pelon ja hämmennyksen sekaisin tuntein. Hinata tärisi ja Naruto sulki tämän syliinsä. Pikku hiljaa Hinata rauhoittui ja Narutokin rentoutui. Naruto nosti tytön siroa leukaa, jotta kykeni katsomaan tätä silmiin.
    Naruton lempeät silmät toivat lohtua Hinatalle ja hän nojasi lähemmäs poikaa. ”Miksi sinä itkit?”, poika kysyi, vaikka tiesi sen olevan tyhmä ja turha kysymys. Heistä kumpikin tiesivät, että heidän ystävänsä saattoivat olla jo kuolleita, ja vaikka eivät olisikaan, olisivat ainakin tekemässä kuolemaa. Hinata arvasi Naruton ajatukset ja sanoi yhä värisevällä äänellä: ”Tietysti minä suren ystäviämme, mutta-”, Hinata keskeytti ja katsoi Narutoa pojan silmiin epävarmana. ”Sinä...Minä luulin että-” Hinata ei kyennyt enää jatkamaan, sillä uusi kyyneltulva uhkasi taas hukuttaa hänet alleen.
Naruto ei pakottanutkaan Hinataa jatkamaan, ja laski katseensa maahan aikoen sanoa jotain. Mutta sitten Hinata sanoi: ”Tyhmä kysymys. Olenpa minä itsekäs. Ystävämme saattavat olla kuolemaisillaan...” Hinata naurahti, vaikka naurahdusta kuulostava ääni, jonka Hinata sai suustaan ei ansainnutkaan nimeään.

He lähtivät seuraamaan verijälkiä syvemmmälle metsään jättäen ivallisen auringon selkiensä taakse painostava hiljaisuus leijuessa ilmassa. Kun aurinko oli jo melkein painunut horisontin taakse he huomasivat verivanojen suurenevan ja rypistivät kulmiaan huolestuneina. Tämä ei vaikuttanut hyvältä.

     ”Kusoo...”, Shikamaru kirosi hiljaa tuntiessaan kylmän kivisen lattian allaan. Hän ei ollut tiennyt, että kova maa saattaisi sattua niin paljon. Hän katsoi lattiaa. Se oli sotkeutunut verestä. Peloissaan Shikamaru käänsi katseensa kohtaan johon häntä sattui eniten. Hänen vatsassaan oli pahan näköinen haava, jonka verenvuotoa oli yritetty tyrehdyttää siteillä. Muistaessaan tapahtumat ja Shinon huudahtuksen Shikamaru kirosi lujempaa ja alkoi vilkuilemaan ympärilleen toivoen näkevänsä Shinon. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin kivistä seivää ja lattiaa. Eikö huoneessa ollut ovea? Shikamaru haravoi huoneen vielä kerran katseellaan, mutta ei nähnyt jälkeäkään oviaukosta, josta hänet olisi voitu tuoda tänne. Ei kestänyt tuskin sekuntiakaan kauempaa, kun hän ymmärsi oven, tai aukon, niin kuin hän uskoi sen olevan, olevan hänen yläpuolellaan tai takanaan. Hän olisi vahvistanut epäilyksensä, mutta liikkuminen sattui liikaa. Hän huokaisi mutta ei aikonut alistua kohtalolleen. Hän tiesi, että hänen kuntonsa ei kestäisi pakoyritystä ja että hänen pitäisi odottaa vangitsijaansa.
Toimiko nainen yksin? Mitä Shinolla ja hänellä oli naiseen liittyvää? Monet tämän kaltaiset kysymykset vaativat vastausta Shikamarun mielessä ja niin vaati Shikamaru itsekin. Mutta hänen täytyisi odottaa...