Paljon onnea Sanille, joka täytti tänään 13 vuotta! Tämä kappale on omistettu sinulle.
----------------------------------------------------------------------------------------------------

Sasuke ja Naruto olivat nyt ihan yksin Sasuken asunnossa näin syntymäpäiväjuhlien käytännössä loputtua. Naruto ei selvästikään ollut edes vielä huomannut muiden lähteneen, niin keskittyneesti hän leikki Sasuken uudella kissapehmolelulla. Sasuke sen sijaan oli hyvin tietoinen talossa olevien ihmisten lukumäärästä. Mustatukkainen poika seisoi eteisessään, jossa hän oli juuri hyvästellyt Sakuran ja Tentenin, jotka olivat lähteneet viimeisenä. Hän tuijotti seinää miettien, mitä nyt mahtaisi tapahtua. Hän vilkaisi Narutoa, joka juuri istui sohvalla ja jutteli pehmolelulle hyvin iloisen näköisenä. Tämä oli niin suloinen. Sasuke antoi pienen hymyn käväistä kasvoillaan, mutta se haihtui nopeasti pois hänen ajatustensa palatessa nyt olennaiseen asiaan. Pitäisikö hänen informoida Narutolle, että kaikki muut olivat lähteneet, vai pitäisikö hänen antaa pojan itse huomata asia?

”Hei! Sasukeee! Missä kaikki muut ovat?” Naruto jo kailottikin olohuoneesta, pälyillen ympärilleen selvästikin yllättyneenä. Sasuken ei siis tarvinnut enää miettiä sitä asiaa, Naruto ratkaisi sen itse. Hän asteli olohuoneeseen Naruton luokse.

”Kaikki muut lähtivät jo. Sakura ja Tenten poistuivat juuri hetki sitten”, hän sanoi ja istui Naruton viereen sohvalle. Naruto näytti hämmentyneeltä ja vilkuili edelleen ympärilleen. Sitten tämän katse hakeutui takaisin Sasukeen. Naruton kasvoille nousi hymy ja yllättäen tämä ojensi käsissään olleen kissapehmolelun mustahiuksiselle pojalle, joka otti sen hämmästyneenä vastaan.

”Heh, tuo lelu tosiaan muistuttaa sinua. Oletko keksinyt sille vielä nimeä? Kaikilla pehmoleluilla pitää olla nimi”, Naruto ilmoitti ja nosti kätensä niskansa taakse. Sasuke vilkaisi käsissään olevaa mustaa kissalelua. Että nimi. No hyvä on sitten. Mikähän olisi hyvä…?

”Jos se olisi minun, niin nimeäisin sen sinun mukaasi Sasukeksi”, Naruto sanoi naurahtaen. Sasuke hymähti ja katsoi taas pehmolelua ja sen jälkeen Narutoa.

”Entä jos minä annan sen nimeksi Naruto?” Sasuke kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa kysyvästi. Naruton hymy ylettyi korvasta korvaan.

”No sitten me ollaan kaimoja! Terve Naruto!” keltahiuksinen poika totesi ja nappasi pehmolelun Sasuken käsistä. Poika halasi kissaa ja mutisi sille jotakuinkin ’Oi olet niin suloinen pikku Naruto! Oivoi, jos minä olisin noin söpö, niin kaikki maailman ihmiset vain halailisivat minua kaiken aikaa! Oijoijoi, suloineeen piiikkuuuu Naruuutooo! Kawaiii!’ Sasuke ei voinut olla ajattelematta, että kyllä hänestä tuo ensimmäinen Naruto oli suloisempi kuin tuo kissa. Kaiken aikaa. Ja hän kyllä mielellään halaisi tätä vaikka kaiken aikaa. Tai, ehkei kaiken aikaa, mutta jos ei olisi mitään tärkeämpää, niin silloin.

”Sasuke… sinähän voit halailla tätä Narutoa silloin kun ajattelet minua”, Naruto yhtäkkiä sanoi rikkoen Sasuken ajatukset ja vääntäen lausahduksellaan pojan vatsan kymmenelle solmulle. Sasuke katsoi Narutoa ja näki, että tämä oli lopettanut pehmolelun halailun ja tapitti Sasukea kasvoillaan mitään paljastamaton ilme. Sasuke onnistui avaamaan suunsa, mutta ääntä ei kuulunut. Se saattoi olla hyväkin asia, koska luultavin ääni olisi ollut jokin ihmeellinen vingahdus tai jotain yhtä älykästä.

”Sinä pidät minusta”, Naruto totesi hieman kysyvällä äänellä. Sasuke vain nyökkäsi. Tämä oli tapahtunut ihan yhtäkkiä ja Sasuke oli nyt täysin yllättävässä tilanteessa. Hän ei tiennyt, mitä oli olettanut tapahtuvat kun he olisivat kahden, mutta ei hän ollut silti kuvitellut mitään tällaistakaan. Ehkä Naruto oli nyt päättänyt.

”Sasuke… minä olen miettinyt asioita…” Naruto sanoi ja ojensi pehmolelun takaisin Sasukelle. Mustahiuksinen poika nyökkäsi rohkaisevasti, vaikka olisi itse tarvinnut nyt moraalista tukea joltakulta. Kakashi-sensei olisi ehkä lähin henkilö, jonka henkistä tukea hän nyt kaipaisi. Sasuke ei tiennyt, mitä hän tältä olisi toivonut, ehkä jotakuta, jonka luokse olisi voinut mennä tämän jälkeen, mikäli Naruto… Tai jolle voisi kertoa jos Naruto… Tai jonka luokse edes voisi mennä istumaan hiljaa ja tämä ymmärtäisi.

Sasuke aina esitti, ettei tarvinnut ketään, mutta tosiasiassa hän oli vain ihminen itsekin. Jos asiat eivät sujuneet, niin hän tarvitsisi jonkun, joka lohduttaisi. Jos asiat menisivät hyvin, niin olisi ihanaa, jos olisi joku kehumassa. Pienenä hänen elämänsä tarkoituskin oli ollut näyttää isälleen osaavansa asioita ja saada tältä kehuja. Myöhempinä vuosina Sasuke oli todistellut vain itselleen, eikä se ollut sama. Hän oli kuvitellut, että se riitti hänelle. Sitten hän tapasi Naruton. Hän sai tyydytystä siitä, että sai näyttää muille olevansa parempi kuin Naruto. Myöhemmin hän näytti Narutolle osaavansa asioita. Ehkä hänen ei tästä lähtien enää tarvitsisi todistella mitään. Ehkä hän vain saisi olla Naruton kanssa ja se riittäisi. Ehkä hän voisi aina palata Naruton luokse, jos jokin asia ei sujuisi hyvin. Naruto lohduttaisi häntä. Ja jos jokin asia sujuisi hyvin, Naruto olisi hänestä ylpeä. Niin hän tahtoisi asian olevan.

”…Olen miettinyt… enkä tiedä. Minä… ehkä tahdon antaa mahdollisuuden, mutten ole vielä valmis. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että… olisimme yhdessä tai jotain… mutta ei vielä. Minä… Sasuke, minusta tuntuu, että minäkin pidän sinusta, mutta… se vain tuntuisi oudolta. Anteeksi. Odota vielä jonkin aikaa, Sasuke. Jooko?”, Naruto sanoi katsoen suurimman osan aikaa kaikkialle muualle paitsi Sasukeen päin. Välillä tämä kuitenkin vilkaisi myös vieressään istuvaa poikaa, mutta käänsi aina katseensa nopeasti pois.

Sasuken sydämellä ollut kivi putosi hänen vatsansa pohjalle. Vastaus ei ollut aivan se odotetuin, mutta helpottava silti. Naruto sanoi pitävänsä hänestä. Niin Naruto sanoi. Oikeasti. Tämä ei ollut edes unta. Naruto piti hänestä. Naruto pyysi häntä odottamaan vielä, mutta samalla tuohon pyyntöön sisältyi lupaus. Lupaus siitä, että odotuksen jälkeen Naruto olisi Sasuken. Ei ollut väliä kuinka kauan piti vielä odottaa, koska tuo lupaus teki odotuksen sen arvoiseksi. Selvä, tämä oli ehdottomasti Sasuken paras syntymäpäivälahja ikinä!

”… Ei se mitään, Naruto. Minä jaksan kyllä odottaa”, Sasuke sanoi ja puoliksi pakotti hymyn kasvoilleen. Oikeastaan hän halusikin hymyillä rohkaisevasti Narutolle, mutta toisaalta taas tuntui kuin hänen hymyilyn tuottavat lihaksensa eivät toimisi. Tämä saattoi tietenkin johtua siitä, että kyseisiä lihaksia oli tämän päivän aikana rasitettu tavallista huomattavasti enemmän. Mutta tänään oli kyllä ollut tavallista huomattavasti parempi päivä.

Naruto katsoi Sasukea hetken ikään kuin arvioivasti. Sitten tämä nyökkäsi hymyillen ja nousi ylös sohvalta.

”Pitäisi varmaan siivota tämä kämppäsi. Meinaan, juhlathan taitavat olla jo virallisesti ohitse, ne?” Naruto kysyi ja vilkuili ympärilleen. Sasuke nyökkäsi ja katseli itsekin olohuoneen kuntoa. Ei se paha ollut, vain jonkin verran ruokaa lattialla siellä täällä ja pöydällä oli muutamia kertakäyttöastioita. Keittiö olisi luultavasti pahin, mutta tuskin ylivoimainen tehtävä kuitenkaan. Sasuke nousi ylös ja käveli keittiöön, joka oli vain hieman sotkuisempi kuin olohuone. Herkkujakaan ei ollut paljoa jäljellä, Chouji oli varmistanut sen osuuden. Lähinnä onigireja oli jäänyt ylitse, mutta Sasukelle se oli vain hyvä homma, koska ne sattuivat olemaan hänen lempiruokaansa.

”No, ei paha, ei ollenkaan. Anna pussi, niin minä kerään roskat olohuoneesta”, Naruto sanoi ja vasta sitten Sasuke huomasi tämän kurkkineen hänen olkansa ylitse. Hän hymähti ja käveli hakemaan tyhjän muovipussin kaapistaan. Hän ojensi pussin Narutolle, joka kipitti sitten olohuoneeseen. Sasuke itse otti uuden pussin ja alkoi lappaa käytettyjä kertakäyttöastioita ja puoliksi syötyjä, ilmeisesti syöjän pahanmakuisiksi toteamia, herkkuja poisheitettäväksi.

-----

Pian roskat oli kerätty ja käyttökelpoiset ruuat laitettu talteen. Enää pitäisi imuroida ja kenties luututa. Sasuke katseli vielä ympärilleen ja siirsi sen jälkeen mustat silmänsä Narutoon päin.

”No niin, täällä ei ole enää sinulle mitään hommia, hoidan itse loput. Sinä varmaankin menet kotiin?” Sasuke sanoi, oikeastaan vihjaten, että Naruto tosiaan voisi nyt lähteä. Molemmat kaipasivat nyt hieman etäisyyttä, jotta voisivat miettiä rauhassa. Ja näkisiväthän he huomenna uudestaan. Naruto nyökkäsi, ottaen selvästikin vihjeestä vaarin.

”Okei sitten, vien samalla nuo roskapussit. Älä ahkeroi liikaa, se ei ole ainakaan pidemmän päälle hyväksi selälle, usko pois! Hehee, nähdään myöhemmin!” Naruto sanoi iskien silmää ja naureskellen. Sasuke virnisti vinosti, Naruto varmasti tiesi mistä puhui, ottaen huomioon tämän talon nykyisen säihkyvyyden: Gain ja Leen hymyt olivat jäädä toiseksi Naruton kotiin verrattuna. Sasuke heilautti kättään lähtevälle Narutolle ja kääntyi sitten takaisin keittiön puoleen. Sekunnin murto-osa sen jälkeen hän tunsi, kuinka jokin lämmin ja pehmeä tömähti hänen selkäänsä vasten. Ja pian kyseinen henkilö kietoi kätensä Sasuken ympärille ja rutisti tämän itseään vasten.

”…Hyvää syntymäpäivää, Sasuke…” Naruto kuiskasi ja päästi sitten irti ja viipotti kovaa kyytiä tiehensä vieden roskapussit mukanaan. Sasuke jäi pöllämystyneenä seisomaan paikalleen.

-----

[Naruton POV]

Naruto ei oikeasti tajunnut itseään. Hän vaati lisäaikaa, mutta silti hän oli aina se, joka hyppi toisen niskaan ja pyrki kokoajan lähemmäs. Monesko kerta tämä taas olikaan? Ei ainakaan ensimmäinen. Hän ei sitä paitsi ollut harrastanut moista loikkimista kovinkaan paljoa ’aikana ennen suurta paljastusta’. Ei, hän oli loikkinut vain silloin kun oli ollut jotain erityistä tekeillä. Ja silloinkin mahdollisimman harvoin, sillä Sasuke ei hirveästi pitänyt halailusta tai muutenkaan siitä, että joku ’lääppi häntä’, Sasuken omia sanoja lainaten. Mutta nyt Naruto tahtoi pienimmänkin tekosyyn varjolla koskettaa Sasukea. Ja hän oli halannut tätä jo kahdesti saman päivän aikana!

”Äh… Miksen vaan jo myönnä sitä?”, vaaleahiuksinen poika mutisi ääneen tiputtaessaan käsissään kantamansa roskapussit suureen roskasäiliöön. Hän sulki säiliön kannen ja jatkoi sitten matkaansa. Hän ei kuitenkaan ollut menossa kotiinsa, vaan kohti erästä tiettyä siltaa. Naruto potkiskeli kiviä ja kulki kädet taskuissaan, aivan kuten Sasuke yleensä. Aluksi hän teki sitä ihan vakavissaan, mutta hetken päästä hän yritti potkia tiettyä kiveä mahdollisimman kauas joka kerta. Ja saapuessaan potkaisemansa kiven luokse, hän potkaisi sille uuden vauhdin ja seurasi sen lentorataa löytääkseen sen uudestaan kun olisi taas sen kohdalla. Hän lopetti kiven potkimisen vasta sitten, kun se tipahti alas sillalta suoraan veteen päästäen pienen molskahduksen. Naruto jäi nojaamaan sillan kaidetta vasten ja tuijotti kohtaa, johon kivi oli pudonnut.

Kivi jotenkin kuvasti hänen ja Sasuken mutkikasta suhdetta. Aluksi se vain oli paikallaan, aivan tietämätön pojasta, joka kohta tulisikin potkimaan sitä pitkin tietä. Sitten kun ensimmäinen potku osui, kivi lensi laiskasti puolisen metriä eteenpäin ja jäi siihen taas makaamaan. Se suorastaan kerjäsi uutta potkua, jonka sitten saikin vain odottamalla hetken. Sen jälkeen potkiminen jatkui johdattaen kiven vain pidemmälle ja pidemmälle, mutkitellen tien laidasta laitaan ja melkein eksyen matkan varrelle. Lopulta se oli ihan lähellä suurta ja avaraa virtaa, joka voisi viedä ihan minne hyvänsä. Kivi joko uppoaisi pohjaan tai sitten jatkaisi matkaansa virran mukana kohti uutta. Kivi ei kuitenkaan saanut valita, se vain potkaistiin virtaan ja kohtalo päätti sen puolesta.

Naruto oli kuin tuo kivi, Sasuke taas oli poika, joka potki tätä eteenpäin. Nyt Naruto oli virran partaalla, odotti viimeistä potkua. Sasuke kuitenkin antoi hänelle mahdollisuuden valita tiensä. Naruto voisi halutessaan jäädä virran varrelle tököttämään, jäädä samaan paikkaan. Tai sitten hän voisi ottaa vastaan viimeisen potkun ja tippua virtaan katsomaan, miten siinä hommassa käy. Virta kuitenkin pelotti häntä. Hän saattaisi upota pohjaan ja jäädä sinne loppuiäkseen. Tai sitten virta voisi kuljettaa hänet eteenpäin kohti tuntematonta. Tuntematon oli vielä täysin auki, se saattoi olla hyvä tai paha tuntematon. Se selviäisi vain tutkimalla. Ja tutkimaan pääsisi vain ottamalla vastaan viimeisen potkun, joka saattaisi joko upottaa pohjaan tai viedä tutkimusmatkalle. Oliko Naruto valmis ottamaan vastaan tuon potkun? Oliko hän valmis seurustelemaan Sasuken kanssa?

Ajatus sai jonkin Naruton sisällä kihelmöimään. Hänen sydämensä hakkasi nopeampaan tahtiin ja pieni puna kohosi hänen poskipäilleen. Joskus Sakura oli aiheuttanut tällaisen tunteen Narutossa. Joskus. Mutta siitä oli jo jonkin aikaa. Vielä toissavuonna hän oli ollut täysin lääpällään pinkkipäiseen tyttöön. Lähdettyään Jiraiya-sensein matkaan, oli muutos alkanut tapahtua. Hän ei ollut huomannut siinä silloin mitään muuta kuin sen, ettei Sakura enää kiinnostanut häntä niin paljoa. Ei Sasukekaan häntä ollut tainnut kiinnostaa tavallista enempää, vai oliko? No, oli tai ei, nyt tilanne oli mikä oli. Naruto tunnisti kyllä merkit, hän oli takuulla aivan totaalisen lätkässä Sasukeen. Mutta silti hän epäröi.

”Halusikohan tuo kivi tuonne virtaan vai ei? Jos se olisi saanut päättää, niin olisikohan se jäänyt rannalle?” Naruto mutisi itsekseen ja nojasi päänsä käsiään vasten. Mitä hän epäröi? Sasuke oli jo tunnustanut pitävänsä hänestä oikein kovasti, ja sanonut vielä tunteneensa niin jo jonkin aikaa. Naruto itse tiesi tuntevansa samoin ainakin nyt, ja hänellä oli sellainen kutina, että jotain tällaista oli ollut hänessä jo pidemmän aikaa, hän ei vain ollut ymmärtänyt sitä silloin. Hän ymmärsi kuitenkin nyt, eli käytännössä kaikki oli valmiina ja Naruton pitäisi vain tarttua tilaisuuteen. Tilaisuuteen… joka katoaisi jos hän aikailisi liikaa? Oliko rakkaus katoavaista? Oliko tämä varmasti rakkautta? Hän oli kuvitellut rakastavansa Sakuraa, mutta enää hän ei tuntenut niin, joten oliko se ollutkaan rakkautta? Jos oli, niin se oli kadonnut. Rakastiko hän nyt Sasukea? Vai oliko tämäkin samanlaista kuin Sakuran kohdalla? Että hän pitäisi Sasukesta jonkin aikaa ja sitten tunne katoaisi?

Naruto huokaisi. Miksi tämän piti olla näin… mutkikasta? Toisaalta… se oli kaikkea muuta kuin mutkikasta. Hänen pitäisi vain juosta Sasuken luokse ja heittäytyä tämän syliin. Luvata olla tämän kanssa nyt ja aina. Se olisi siinä, ongelma ratkeaisi. Mutta mitä sen jälkeen tapahtuisi? Pysyisivätkö he yhdessä oikeastikin? Sakuralle hän oli selvästi näyttänyt, että piti tästä. Sakura ei ollut pitänyt takaisin. Ehkä se oli syy, miksi tunne kuoli: Se ei saanut vastakaikua. Mutta nyt… Sasuke oli aloittanut koko homman! Voisiko Naruto tehdä tälle samat temput kuin Sakura teki hänelle itselleen? Antaa tämän haikailla ja itse huidella jonkun muun perässä? Ei, Naruto ja Sasuke tunsivat molemmat samoin, joten tilanne oli toinen.

Sakuran kanssa Naruto oli pomppinut tämän perässä ja hypännyt virtaan itse, pudoten lopulta auttamatta pohjaan. Sasuke taas potki häntä eteenpäin ja antoi valita. Juuri tässä oli se ratkaiseva ero.

Vaaleahiuksinen poika virnisti ja nousi kunnolla seisomaan. Hän käännähti kannoillaan ja lähti kävelemään tietä pitkin takaisin sinne, mistä tulikin. Tottahan se oli, kukaan ei voisi taata minne virta vie, mutta pohjaan Naruto ei tällä kertaa putoaisi.