Kyyneleet lipuivat poskiani myöten. En edes koettanut pyyhkiä niitä pois, koska tiesin että ne palaisivat poskilleni samantien. Pimeys oli hukuttanut minut alleen. Ja pelkäsin pimeää. Suru syövytti sydäntäni, joka oli jo kuihtunut aivan pieneksi ja elottomaksi. Suru ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään sydämeeni. Se tahtoi minut kokonaan, tuon tukahduttavan pimeyden tavoin. Mutta se ei haitannut minua. Tahdoin olla osa tuota syövyttävää surua, ja pelkäämääni pimeää.

Sasuke räväytti silmänsä auki. Kyyneleet olivat virranneet tyynyliinaan ja maustaneet sen, ennen kuin olivat imeytyneet näkymättömiin. Vatsassa velloi. Pimeä harso tuntui unen jälkeenkin peittävän häntä alleen, kuin suruhuntu. Ja sen hän tahtoikin. Oman suruhunnun, jolla viestittää kaikille ettei hän halunnut ketään lähelleen. Hän tahtoi olla yksin yksinäisyydessään.
    Väsynyt nuori keho kohottautui sängyltä. Ei ollut mitään mieltä edes yrittää nukkua enää. Aallon rantakivikkoon iskeytyvän pärskeen tavoin kaipuu oli jälleen pujahtanut hänen sisimpäänsä. Aina kun luuli, että viimein alkaisi voida hengittää raikasta ilmaa ja avata silmänsä taas uuteen päivään, joku muistutti vanhasta. Entisestä, tutusta ja turvallisesta. Oli ollut joku, jonka syliin painaa päänsä, kertoa murheensa. Mutta ei. Hän oli yksin.

Kohotan kättäni. Jossain yläpuolellani häälyi pieni valonpilke. Se tunkeutui minua ympäröivän paksun pimeydenkin lävitse. Halusin tarttua siihen. Vetää sen alas, luokseni. Puristaa sen itseäni vasten. Vain valo voisi pelastaa minut pimeydeltä, joka kauhistutti minua. Mutta valo oli liian kaukana. Sormeni eivät saaneet siitä otetta. Luovutan, ja painan pääni.

Pienet askelet rikkoivat maata peittävän sumun. Se kuitenkin luikerteli heti takaisin omalle paikalleen, antaen varpaille viileän tunteen. Joka paikka oli usvainen. Normaalisti pienen pojan olisi pitänyt pelätä tuollaista ympäristöä. Mutta Sasuke ei pelännyt. Hän tiesi, ettei olisi pelättävää. Pahin oli jo tapahtunut, joten nyt hän saattoi vain jatkaa matkaansa, minne askelet ikinä tahtoivatkaan häntä johdattaa. Ainut, mitä saattoi tapahtua, olisi ollut armahdus tästä sisällä pyörivästä tuskasta. Mutta mitään ei tapahtunut. Hän oli yksin usvaisessa metsässä.

Ympärilläni häälyvä pimeys ja suru olivat saaneet uuden tuntemuksen teekutsuilleen. Sekin liittyi mukaan leikkiin, joka hetki hetkeltä murensi suurempia palasia minusta. Yläpuolellani oleva valo kuitenkin kokosi murusia takaisin yhteen ja koetti saada minua hereille horroksestani. Mutta en voisi herätä horroksestani. En, ennen kuin saisin tuon valon kiinni. Se pysyy kuitenkin itsepintaisesti liian kaukana. Tuo pilke pelastaisi minut, tiesin sen. Se ajaisi pahuuden pois. Kunpa vain omistaisin haavin, jolla napata tuo säihkyvä valoa luova, kaunis perhonen.

Lyhyt metsän poikki johtava polku on johdattanut pojan tutulle paikalle. Laituri häämötti edessä. Merenpinnalla väreili kevyt aamu-usva, joka näytti kammottavalta. Rohkeasti Sasuke kuitenkin astuu laiturin ensimmäiselle lankulle. Sitä johdatteli toinen. Kolmas narahti.
    Pian poika istui laiturin nokassa. Varpaat kurottelivat veden pintaa. Toisin kuin silmistä putoilevat kyyneleet, ne eivät kuitenkaan yltäneet sinne. Kyyneleet putoilivat välkehtien usvaiseen veteen. Ne aiheuttivat pienenpieniä väreitä, ennen kuin pinta oli taas tyyni. Valmis vastaanottamaan uudet pisarat.

Valo oli lähempänä! Se laskeutui! Sormeni kykenivät jo melkein hipomaan sitä. Heikoilla lapsen jaloillani nousen ylös ja kurkotan. Valo palaa hypähtäen muutamaa senttiä korkeammalle. En vieläkään kykene ylettämään siihen. Mutta se alkoi olla jo lähellä.

Kolmas lankku narahti uudelleen. Sasuke kuuli, että takanaan liikkui joku. Hän päätti aluksi, ettei välittäisi. Hän ei tahtonut välittää. Olisi se kuka tahansa, kyllä se lopulta lähtisi tiehensä, ja jättäisi hänet rauhaan. Pojalla kuitenkin oli masennuksestaan huolimatta viimeiset ylpeyden rippeensä jäljellä, joten huomaamattomasti hän pyyhkäisi kyyneleet hihansuuhunsa. Muiden nähden ei itkettäisi. Hänen oli oltava vahva. Ei ollut enää muita olemassa vahvoja hänen puolestaan.

Valo oli entistä lähemänpänä. Se leikitteli kanssani. Halusi tietää, tahdoinko tosiaan ylös pimeydestäni. Hapuilin säihkettä. Sen putoilevat säikeet kulkeutuivat jo sormieni lomitse. Vain vähän vielä, ja voisin jälleen olla valossa. Kohdata uuden päivän.

- Kuka olet?
    Sasuke hätkähti. Paikalle saapunut henkilö kuului olevan poika. Eikä tuo tuntunut olevan heti häipymässä pois. Ääni oli iloinen ja vähän kujeileva. Hän kuitenkin löysi tuon pirteän äänensävyn takaa samankaltaista tuskaa, jota hän itsekin kävi sisällään. Tuo sai pojan hitaasti nousemaan pystyyn. Sasuke kääntyi ikäisens pojan puoleen. Tuon kasvot olivat täysin samanlaiset, kuin mitä äänikin oli antanut ymmärtää. Huulilla koreili leveä hymy ja silmätkin olivat nauravat, mutta kun niitä katsoi syvyyksiin, niistä heijastui avun pyyntö. Siniset silmät halusivat jotain. Jotain, joka poistaisi ikävän tunteen sisältään. Tyhjyyden.
- Uchiha.. Sasuke.
    Sasuke vastasi hitaasti, äänellä jota ei tunnistanut omakseen. Vastapäätä seisova poika nyökähti edelleen virnuillen. Hänen kurittomat blondit hiuksensa valuivat silmillensä, mutta hän ei välittänyt. Sasuke kallisti päätään hieman. Jokin oli alkanut lämmittämään kylmyyttä hänen sisällään.
- Sinä... Kuka sinä olet?

Valo oli aina vain lähempänä. Nousen varpailleni. Valo on aivan sormieni lomassa...

Blondi hymyilee nyt vähän hillitymmin jo. Hän kallistaa päätään, katsoen Sasukeen melko ymmärtäväisesti. Sitten hän hymyili taas hieman leveämmin.
- Uzumaki. Uzumaki Naruto!

Valo jää vangiksi sormieni lomaan. Vedän sen luokseni, painan rintaani vasten. Pimeys häviää. Jää sisältäni alkaa sulaa. Kehoni hylkii surun syövyttäviä aineita. Olin viimein napannut valon, jota en koskaan laskisi enää pois luotani. Mutta valo oli saanut uuden nimen. Se ei ollut enää pelkkä valo. Ei säihke, ei perhonen. Se oli Uzumaki. Uzumaki Naruto.