Nara Yoshino istui keittiössä kyynärpäät pöytää vasten, pidellen päätään käsissään. Hänen selkäänsä särki ja mieli oli maassa. Shikaku ei ollut kotona, ilmeisesti tämä oli jossain Chouzan ja Inoichin kanssa.

Tietenkin, tämä oli aina heidän kanssaan. Tai tehtäviä suorittamassa. Missä hyvänsä muualla, paitsi Yoshinon ja heidän vauvansa Shikamarun kanssa.

Yoshino katsoi ulos ikkunasta. Ulkona oli puolipilvistä ja vaikutti siltä kuin pian alkaisi sataa. Jos alkaisi sataa, niin Shikamarusta tulisi äärimmäisen levoton ja Yoshinon pitäisi kantaa häntä sylissään kaiken aikaa. Hänen selkäänsä särki jo pelkästä ajatuksestakin. Tai ei, se ei edes johtunut ajatuksesta, vaan siitä, ettei hän ollut viimeisten parin kuukauden aikana tehnyt juuri mitään muuta kuin kantanut heidän poikaansa.

Tyhjään pihaan katselet ikkunasta
Päivääsi vihaat vaikka on aamu vasta
Aamusta iltaan on liian pitkä matka
Tahtoisit luovuttaa
Pää käskee jatkaa

Shikamarun itku alkoi raikua talossa ja Yoshino näki ensimmäisten sadepisaroiden tipahtavan keittiön ikkunaa vasten. Hän painoi kasvonsa alemmas käsiään vasten ja tukki korvansa. Jos hän ei kuulisi itkua, niin ehkä se loppuisi itsekseen. Tai ehkä sen aiheuttaja vain katoaisi kokonaan, niin kuin ei olisi koskaan ollutkaan. Ehkä hän heräisi tästä painajaisesta, jossa hän oli jumittunut taloon koliikkivauvan kanssa.

Painajaisesta, jossa hänen miehensä ei tehnyt elettäkään auttaakseen häntä vauvan hoidossa. ’Liian vaivalloista’ tämä sanoi. ’Vaivalloinen’ olisi varmaan heidän vauvansakin ensimmäinen sana, mikäli tämä koskaan vaivautuisi suustaan päästämään mitään muuta ääntä kuin kiljuntaa.

Mietit kuka olet
Mitä teet työksesi
Oletko kotiäiti ja onko miehesi
Juurtunut, mädäntynyt sohvaan kii
Samalla kun sinä katoat haaveisiin

”Kaikki oli niin hyvin…” Yoshino nyyhkäisi ja painoi kätensä tiukemmin korviaan vasten ollakseen kuulematta Shikamarun korvia raastavaa huutoa. Hän ja Shikaku olivat olleet niin rakastuneet toisiinsa. Heillä oli ollut kaikki niin ihanasti, ainoastaan satunnaiset tehtävät erottivat heidät toisistaan. Sitten Yoshino tuli raskaaksi.

Yoshino läimäisi kätensä pöytään ja mulkaisi itkuisin silmin suuntaan, mistä vauvan itku kuului. Shikamarun syntymästä lähtien hänen elämänsä oli ollut yhtä helvettiä! Tai se oli ollut sitä jo vähän ennen tämän syntymääkin, sillä hän oli ollut kuin turvonnut virtahepo ja painanutkin vähintään yhtä paljon.

Tällaisina hetkinä Nara Yoshino toivoi, ettei hänelle olisi ikinä syntynytkään poikaa.

Kadonneet kiertävät kuuta karkuun
Ja huomista, sen tuomista
Suruista tai iloista eivät saa mitään

Yoshino nousi ylös penkiltään ja tömisteli raivoisin askelin lastenhuoneeseen. Shikamaru makasi pinnasängyssään ja huusi naama punaisena keuhkojensa täydeltä. Yoshino pysähtyi jonkin matkan päähän lapsestaan. Hän pelkäsi. Ei Shikamarua, vaan itseään.

Aurinko palaa, se valaa
Kaunista maatamme, ja saatamme
Huomata kuinka sen mullasta itää
Ei mitään!

Yoshino kääntyi ympäri ja poistui huoneesta. Hän ei uskaltanut mennä lähelle vauvaa. Hän kuuli Shikamarun huudon korvissaan kaiken aikaa, eikä kestänyt enempää. Hän marssi eteiseen, veti kengät jalkaansa ja takin ylleen ja poistui talosta, jättäen Shikamarun huutamaan tyhjään taloon.

Vesisade kasteli hänet hetkessä läpimäräksi, mutta hän ei välittänyt. Hän antoi kyynelten valua valtoimenaan kasvoillaan sadeveden mukana ja nautti hiljaisuudesta ympärillään. Ei enää vauvan itkua. Vain hän ja tyhjä kaupunki.

Yoshino suuntasi askeleensa leikkipuistoon, jossa hän istui märälle keinulle ja keinui hitaasti edestakaisin.

Tuulipuvun alla
On kauneus piilossa
Sitä ulkoilutat leikkipuistossa
Kerran viikossa tila-autolla kaupunkiin
Tahtoisit eksyä kauppakeskuksiin

Yhtäkkiä hän kuuli vauvan itkua jostain läheltä. Hänen silmänsä laajenivat ja hän heittäytyi maahan kädet korvillaan.

”Ei! Ei enää!” hän huusi ja ravisti päätään vimmatusti. Ei tännekin, hän tahtoi olla rauhassa!

Hän toisti sanaa ”ei” kuin mantraa, kunnes lopulta vaikeni. Itkua ei enää kuulunut. Joko hän oli kuvitellut sen tai sitten vauvan äitiparka oli saanut tämän hiljentymään.

Kumpi hyvänsä syy olikin, niin nyt oli kuitenkin taas hiljaista.

Samalla raivolla läpi vuorien
Samoilla lauseilla läpi vuosien
Näin elämä yrittää meitä lannistaa
Jos mikään muutu ei, me
Tänne katoamme

Hiljaa nyyhkyttäen Yoshino nousi seisomaan ottaen tukea keinujen pylväästä. Hän ei vain jaksanut tätä enää. Hän ei kestänyt. Miten ihmiset pystyivät kasvattamaan moisia hirviöitä? Miten hän muka pystyisi sietämään vauvan kiljuntaa ja itkua kuukausitolkulla? Ei mitenkään.

Kadonneet kiertävät kuuta karkuun
Ja huomista, sen tuomista
Suruista tai iloista eivät saa mitään

Yoshino antoi kyynelten valua vielä hetken valtoimenaan, kunnes pyyhkäisi kasvonsa hihaansa ja lähti kävelemään takaisin. Takaisin vauvan luokse. Hän ei voinut muuta.

Aurinko palaa, se valaa
Kaunista maatamme, ja saatamme
Huomata kuinka sen mullasta itää
Ei mitään!