"puhetta"
'ajatusta'

Oppilaiden lähes päättymättömältä tuntuva virta liikkui vauhdilla kohti yläasteen pääovea. Viikon viimeinen koulupäivä oli vihdoin päättynyt ja koulun kaikki 250 oppilasta suuntasivat omille tahoilleen viikonlopun viettoon. Nauru ja iloinen puheensorina täyttivät ilman. Mutta yksi ei yhtynyt nauruun. Katse maahan luotuna, omien raskaiden askeltensa kaikua tyhjillä käytävillä kuunnellen, punatukkainen poika raahusti muiden jo mentyä kohti ovea. Lämmin veri valui pojan vasemmasta silmäkulmasta. Hän oli ainut oppilas koko rakennuksessa. Tai niin hän ainakin luuli.

Poika kuuli takaansa juoksuaskelia, muttei reagoinut niihin mitenkään. Ihan sama, hakkaisiko joku hänet taas henkihieveriin, edellisestä nyrkiniskustahan olikin jo kulunut lähes kymmenen minuuttia.
”Gaara! Gaara, oota!”
Poika tunnisti huutelijan luokkansa tytöksi, jolla oli vaaleanpunaiset hiukset ja vihreät silmät. Tyttö oli sievä ja älykäs, luokan parhaita oppilaita, ja hänen nimensä oli Sakura.

Tyttö puuskutti hieman tavoittaessaan punahiuksisen pojan. Hän oli ilmeisesti juossut koko matkan käytävän päästä päähän ja alas portaikkoon saadakseen Gaaran kiinni. Tämä sai punatukkaisen hieman hämilleen; yleensä kukaan ei juossut hänen perässään, jollei epäillyt hänen varastaneen jotain tai olevan muuten vaan rökityksen tarpeessa, eikä kukaan niin kiltti kuin Sakura varmasti vahingoittaisi kärpästäkään, saati sitten uskaltaisi epäillä Gaaraa varkaudesta.
”Hei, mä oon tosi pahoillani Naruton puolesta... Miten se oikeesti voi olla sellanen ääliö! Ethän sä ees oo tehny sille mitään!” Sakura aloitti ja yritti katsoa poikaa silmiin, mutta turhaan, sillä Gaaran katse pysyi visusti maassa.
’Voi ei, noinko paljon se vihaa mua’, Sakura ajatteli, muttei heittänyt toivoaan. Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
”Huvittaisko sua lähteä viikonloppuna mun kanssa ulos?”, tyttö paukautti, ja hänen suureksi yllätyksekseen poika nosti päätään ja katsoi nyt Sakuraa merenvihreillä silmillään suoraan silmiin.
”Sori Sakura, mut mä en oo mitään ulkona käyvää tyyppiä”, Gaara sanoi ja soi Sakuralle pienen hymyn. Vasta nyt Sakura huomasi pojan verta vuotavan vasemman silmäkulman, mutta ennen kuin tyttö ehti edes avata suutaan kysyäkseen, mistä ruhje oli tullut, punatukkainen poika oli jo ehtinyt kääntyä ja kävellä pääovelle. Kuin hypnoosissa Sakura jäi seisomaan portaikkoon hento puna poskillaan ja sydän takoen.
'Se hymyili mulle! Se hymyili!'

Sakura sai vihdoin jalkansa liikkeelle ja astui ulos koulurakennuksesta. Syksy oli kauneimmillaan; iltapäivän aurinko kultasi pikkukaupungin kadut ja viileä tuulenvire pyöritti kellastuneita lehtiä ilmassa. Ja hän, Haruno Sakura, oli sillä hetkellä varmaan maailman onnellisin 14-vuotias tyttö. Gaara ei lähes koskaan edes puhua pukahtanut sanaakaan, ja nyt poika oli peräti hymyillyt Sakuralle! Tuo pieni hymy oli tytölle suurempi ilonaihe kuin lottovoitto, ja hänen mielensä oli koko kotimatkan höyhenenkeveä. Niin keveä, että se olisi ajautunut tuulen mukana kauas taivaanrannan taakse, jollei olisi suojassa tuon sievän pään sisällä.
'Kyllä mä sen vielä saan kuorestaan ulos!' tyttö ajatteli ja myhäili itsekseen.

Viileä syystuuli kävi punatukkaisen pojan kasvoille saaden tämän kietomaan kaulaliinan tiukemmin kaulansa ympärille. Pojan päässä risteili lukuisia ajatuksia kuin lehtiä tuulessa, ja niistä päällimmäisenä hänen mieltään askarrutti tyttö nimeltä Sakura. Oliko hän kysynyt Gaaraa ulos vain ystävällisyyttään, vai olisiko tytöllä kenties jotain tunteita häntä kohtaan...
’Ei! Miksi mietin jotain tällaista?’ Gaara soimasi itseään. ’Rakkautta ei ole olemassakaan, ainakaan mua varten. Se Sakura on vaan liian kiltti kanssaihmisille. That’s it.’
Punatukkainen poika huokaisi ja jatkoi matkaansa kohti laitakaupunkia.

Gaara saapui rapistuneen kerrostalon pihaan, avasi A-rapun oven ja käveli portaat ylös toiseen kerrokseen, varoen kompastumasta portaisiin unohtuneisiin kaljapulloihin ja niiden ilmeiseen omistajaan, joka kuorsasi kuolavana leukaa pitkin valuen seinää vasten. Päästyään portaista, suuntasi hän kulkunsa perimmäiselle ovelle, otti taskusta avaimen ja käänsi sitä lukossa. Ovi avautui narahtaen ja poika astui nuhruiseen kerrostalokaksioon. Pienessä eteisessä oli ruosteinen naulakko, jossa roikkui pari takkia. Lattialla lojui kenkiä, sukkia ja kalsareita suloisessa epäjärjestyksessä. Gaara riisui hiekanvaalean kaulahuivinsa ja mustan, ohuen takkinsa ja ripusti ne ruosteen pilkuttamaan metalliseen naulakkoon.

Gaara kuuli keittiöstä vaimeita ääniä ja vaistomaisesti pojan käsi hakeutui vasemmalle silmäkulmalle, jossa oleva ruhje oli lakannut vuotamasta verta. Kivunkin poika oli jo ajat sitten unohtanut. Se oli vain käsite, asia johon turtui ja kyllästyi, kun sitä sai liikaa koettavakseen. Hän katsahti nopeasti kuvajaistaan likaisesta peilistä, muttei viitsinyt tehdä mitään kuivuneen veren laikuttamille kasvoilleen.

Pojan askeleet suuntasivat keittiöön, mistä hän löysi kaksi vuotta vanhemman sisarensa Temarin. Kasvot käsiin haudattuna, olkapäät kevyesti nytkähdellen vaimean nyyhkytyksen tahdissa, tuo vaalea kuusitoistavuotias tyttö istui pöydän ääressä.

”Onks Kankuro taas ryyppäämässä?”

Kuullessaan pikkuveljensä äänen, Temari säpsähti. Hän pyyhkäisi nopeasti kyyneleet paitansa hihaan ja kohotti katseensa pöydästä, katsoen nyt suoraan nuoremman veljensä jäätäviin silmiin, jotka toivat ennemmin mieleen kylmäverisen sarjamurhaajan kuin 14-vuotiaan, hyljeksityn ongelmanuoren, jolla ei aluksi ollut ollut muita ongelmia kuin päättää, mihin hienostokouluun oikein halusi ala-asteen jälkeen. Mutta sitten kaikki muuttui. Ja nopeasti.

Temari huokaisi ja nyökkäsi. Tytön olemuksesta huokui väsymys ja epätoivo, eikä Gaaralta mennyt kauan tajuta, että tyttö oli todennäköisesti istunut niillä sijoillaan tuntikausia, yrittäen saada elämäänsä jotain tolkkua. Turhaan.

Gaaran jäinen katse siirtyi Temarista jälleen pöydälle, jolla lepäsi pino virallisen näköisiä kirjeitä, suurimmaksi osaksi laskuja. Liian suuria laskuja. Kolmen sisaruksen oli pihisteltävä lähes kaikessa, sillä lapsilisät kuluivat lähes täysin vuokraan ja laskuihin eivätkä Kankuro ja Temari olleet löytäneet mistään toistaiseksi töitä. Gaarasta kumpikaan ei tiennyt, sillä pojasta oli viime aikoina tullut aina vain etäisempi...
*************************************************************************************
A/N: Syystä tai toisesta, tykkään ainakin tässä vaiheessa kursivoida lopetuskappaleen : D rakentavahkoa kommenttia? =^^=