MUSTAT LEHDET

Temari tunsi olonsa väsyneeksi; ei siksi että koulussa oli odotettavissa pitkä koeputki eikä siksi, että hänen pitäisi siivota huone tänään. Vaan siksi, että jokin painoi häntä. Tyttö ei itsekään ollut varma mikä, mutta jotain tärkeää se oli, siitä hän oli varma. Temari huokaisi syvään. Miksei bussi tullut jo määränpäähänsä? Aurinko helotti kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Bussi tuntui tunkkaiselta ja Temaria oksetti. Auto pysähtyi töksähtäen, ja Temari vilkaisi ulos. Vielä seitsemän pysäkkiä, niin hän olisi kotipysäkillä. Bussiin työntyi paljon ihmisiä, eikä se ollut mikään ihme; oltiinhan nyt Konohan keskustassa. Jokin värisi heikosti Temarin mustassa ja kuluneessa repussa. Tyttö avasi sivutaskun ja kaivoi kännykänsä esille. ’Yksi viesti vastaanotettu’, luki näytöllä. Temari aikoi avata viestin, mutta silloin jokin kiinnitti hänen huomionsa. Muutamat nuoret, suunnilleen hänen ikäisensä, olivat juuri tulleet bussiin. Temari tunnisti nämä henkilöt, viitisen aikuisille uhoavaa, pienempiään kiusaavaa ja ilkivaltaa tekevää nuorta poikaa hänen asuinalueeltaan. Muutaman kerran Temarikin oli saanut osakseen näiden poikien pilkkaa. Nyt ne uhosivat bussikuskille, että eikö tämä muka voinut päästää poikia lastenhinnalla.

”Kuulkaas pojat, teistä näkee jo kauas, että ette ole enää alle 12-vuotiaita”, kuski sanoi.
”Pappa ei taida ymmärtää, että jos me sanotaan että me ollaan lastenlipulla kulkevia, niin me myös ollaan!”, yksi pojista huusi hiljentäen koko bussin, mutta antoi lopulta periksi ja maksoi kavereineen aikuisten hinnan. ”Älkää-tulko-tänne-älkää-tulko-tänne”, Temari rukoili hiljaa mielessään. Hän painautui niin pieneksi kuin pystyi bussin takaosassa ja koetti olla huomaamaton, niin hyvin kuin hänen ikäisensä 16-vuotias tyttö vain pystyi. Mutta Temarin rukoiluista huolimatta poikalauma suunnisti takapenkeille, aivan Temarin lähettyville.
”Perkeleen kuski, kun ei tajua omaa etuaan”, joku pojista kirosi.
”Niinpä, ens kerralla saa kyllä turpaansa!” toinen säesti. Bussi nytkähti hiljaa liikkeelle. Temari uskaltautui vihdoin avaamaan tekstiviestinsä, kun pojat eivät näyttäneet huomaavan häntä. Se oli Sakuralta. ”Bileet tiedossa perjantaina meillä, kaikki tulossa. Kysy teidän porukoilta käykö, alkaa kahdeksalta”, viestissä luki. Temari hymähti. ’Kysy teidän porukoilta käykö’? Temari nojautui bussin ikkunaan. Sakura tiesi, että Temari voisi vaikka lähteä maailmanympärysmatkalla saman tien, eikä kukaan heillä kotona huomaisi. Temarin äiti oli kuollut jo kauan aikaa sitten, eikä isä välittänyt tyttärestään pätkän vertaa. Ainaisia kokouksia, matkoja ja tapaamisia. Temari pohti, muistiko hänen isänsä edes lastensa syntymäpäiviä. Yhtäkkiä joku keskeytti Temarin pohdinnat.

”Hei muija, etkös sä ole se Temma?” Se oli joku häirikköpojista.
”Temari”, Temari vastasi vältellen poikien katseita.
”Niin se, joka kävi joskus pöllimässä koululta tietokoneita, eikö niin?” eräs toinen pojista kysyi.
”Joo niin ja se sama, joka istui putkassakin kolme päivää, koska sen iskä ei ollut kotona maksamassa takuita!” kolmas jatkoi.
”Ja etkös sä ole joskus varastanut autojakin?”
Temarin poskia kuumotti.
”Se ei ole teidän asianne”, hän vastasi hiljaa.
”Tottakai se on meidän asia! Kuules, meillä ois vähän keikkaa sulle, ämmä”, sanoi sama poika, joka oli uhonnut bussikuskillekin, ja kumartui lähemmäs. ”Me haluttaisiin vähän käteistä, oisko mitään mahdollisuutta että sä lähtisit mukaan?” hän jatkoi. Temarin sydän hakkasi lujaa. ’Ei’ olisi hänen vastauksensa, selvähän se. Hän ei enää lähtisi mukaan siihen, missä oli ollut mukana vielä muutama kuukausi sitten. Tyttöä huimasi, kun hän muisti vuotta nuoremman veljensä Kankuron katseen silloin, kun hänet oli kolmen päivän jälkeen haettu poliisiasemalta. Se ei ollut vihainen, ei missään määrin säälivä eikä lainkaan surullinen. Kankuro vain tuijotti. Järkyttyneenä. Temari ei tiennyt mitä vastata. Hän aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla. ’Sano ei. Sano ei’, hän toisteli mielessään. Mutta mitä nuo pojat tekisivät, jos hän kieltäytyisi? He ajaisivat hänet maan rakoon. He voisivat tuhota hänet, jos heitä vain sattuisi huvittamaan. Ja voi kyllä, heitä huvittaisi. He nauttisivat siitä. Temari tiesi, että moni ennen niin iloinen ja hauska oli nykyään varovainen ja elämänhaluton, koska oli asettunut näitä poikia vastaan.
”Minä…”, Temari aloitti.
”…Lopetat tuon heti alkuunsa”, joku sanoi bussin käytävältä. Häirikköpojat ja Temari kääntyivät hämmästyneinä katsomaan. Parin penkkirivin päässä heistä istui kolme poikaa ja yksi tyttö, ja yksi heistä oli noussut seisomaan.

”Kuule, sinähän olet Sabaku no Temari, eikö vain?” tämä poika kysyi. Tämä oli se sama, joka keskeytti Temarin äsken. Poika oli suunnilleen Temarin ikäinen, aivan kuten muutkin nuoret tämän ympärillä. Pojalla oli tummanvihreä, vetoketjullinen huppari ja reikäiset farkut. Hiukset olivat tummanruskeat ja ponnarilla korkealla niskassa.
”Ky-kyllä”, aina niin sanavalmis Temari änkytti.
”Niin, joten epäilisin, että sinua ei kiinnostaisi tuollaiset idiootit ja heidän typerät suunnitelmansa”, poika jatkoi.
”Kuka sä kuvittelet olevasi?” eräs häiriköistä ärähti.
”Shikamaru Nara”, poika vastasi aivan kuin hänen nimensä kertominen olisi ollut suurikin vaiva. Temari oli aivan ymmällään. Mitä tämä nyt oli? Miten tuo… Shikamaru oli aavistanut hänen ajatuksensa? Bussi pysähtyi äkkiseltään pysäkille. Se oli ilmeisesti häiriköiden pysäkki, koska he nousivat seisomaan.
”Tämä ei jää tähän”, eräs pojista sanoi kuivasti kun he poistuivat niskojaan nakellen bussista. Temari jäi katsomaan heidän peräänsä. Hän huomasi, ettei ollut hengittänyt vähään aikaan ja päästi nyt pitkän henkäyksen.

”Hei”, yksi tämän Shikamarun seuralaisista sanoi. Temari käännähti äkkiä. Hänen viereensä oli ilmestynyt tyttö. ”Oletko kunnossa?”, tämä kysyi.
”Minäkö? Joo tai siis kyllä olen…” Temari takerteli.
”Olen muuten Tenten”, tyttö esitteli itsensä. Temari vilkaisi tätä.
”Minä olen… Temari”, hän sanoi.
”Tiedän. Pikkuveljesi ovat meidän luokallamme”, Tenten hymyili.
”Kankuro ja Gaara?” Temari ihmetteli.
”Joo. Mä olen muuten Naruto”, Tentenin taakse ilmestynyt blondi poika kertoi.
”Kiba”, kolmas poika esitteli itsensä.
”Oletko säkin meidän koulussa? En ole koskaan nähnyt sua siellä…”, Naruto kysyi. Temari punastui. Nimellisesti hän tosiaan oli Konohan lukion oppilasrekisterissä, mutta ei käynyt siellä juuri koskaan. Päivät tyttö vietti kaupungilla roikkuen tai järven rannassa. Koulunkäynti ei ollut hänen makuunsa. Opettajat tietenkin soittelivat heille kotiin, mutta isä ei ollut koskaan kotona selittämässä tyttärensä poissaoloja. Naruto ei kuitenkaan jäänyt odottamaan Temarin vastausta vaan kysyi;
”Hei, yks tyttö meidän luokalta järjestää bileet huomenna, perjantaina. Haluisitko säkin tulla? Siellä on kaikkea kivaa, juomaaki -” Shikamaru pukkasi Narutoa kylkeen.
”No kuitenkin kivat juhlat tiedossa”, Naruto jatkoi hieroen kylkeään.

”Ne Sakuran juhlat?” Temari kysyi. Nämäkö olivat Sakuran ystäviä? Temari ei ollut nähnyt vaivaa tutustuakseen muihin ihmisiin heidän koulussaan. Sakurankin hän tunsi ainoastaan siksi, että he olivat ennen olleet naapureita. Omalta luokaltaan hän ei edes muistanut puolienkaan nimiä.
”Ai sinä tunnet Sakuran?” Shikamaru kysyi yllättyneenä.
”Sitten sinun kannattaa ainakin tulla!” Tenten hymyili ystävällisesti. Bussi pysähtyi äkkiä. Temari huomasi tulleensa pysäkilleen.
”Mietin asiaa”, hän sanoi ja nousi ylös lähteäkseen.
”Tässä on mun puhelinnumero, soittele”, Tenten vielä sanoi ja ojensi Temarin käteen ruutupaperin, johon oli kirjoitettu Tentenin numero.
”Kiitos. Ja moikka”, Temari sanoi nopeasti, otti puhelinnumeron ja kiirehti ulos bussista. Tyttö ei tiennyt mitä tehdä. Hän tunsi olonsa oudon voimattomaksi. Ulkona ei enää paistanut aurinko, vaan tummia pilviä oli alkanut kerääntyä taivaanrantaan. Bussi lähti liikkeelle. Temari jäi katsomaan sen perään. Hän näki, kuinka kaikki hänen uudet tuttavansa nauroivat parhaillaan jollekin Naruton vitsille. Temari huokaisi syvään, ja lähti sitten tarpomaan kotiaan kohti. Tämä asuinalue oli tavallista omakotitaloaluetta. Temari huomasi yhä puristavansa kännykkäänsä kädessään. Se oli hiestä märkä. Kännykän näytön oikeassa yläkulmassa oleva numeroluku ilmoitti kellon olevan puoli kahdeksan. Temari nopeutti askeliaan, ja tunki kännykän reppuunsa. Tentenin antaman lappusen hän pisti mustan hupparinsa taskuun.

Temari saapui pian kotiovelle. Hän kiskaisi oven auki ja meni sisälle. Tennarinsa hän potkaisi eteiseen. Tyttö kuuli kiivasta sanailua olohuoneen suunnalta. ’Kankuro ja Gaara siellä vaan kinaavat’, hän mutisi itsekseen. Samassa jokin iski hänen aivoihinsa. Ei, Kankuro ei voinut olla siellä. Hän oli jalkapallotreeneissä, niin kuin aina tähän aikaan torstaina. Temari tiesi, että salakuuntelu oli pahasta, mutta hän silti hiippaili varovasti olohuoneen ovenreunaan ja kurkisti olohuoneeseen. Kyllä, Gaara oli siellä. Mutta kuka oli tuo melkein kaksimetrinen, mustaan pukeutunut mies?
”… Älä keksi mitään naurettavia tekosyitä, sinun pitää hoitaa kotityösi niin kuin muidenkin tässä perheessä”, mies sanoi. Temari henkäisi. Isä. Mitä hän täällä teki? Perheen lapset olivat olleet jo kaksi viikkoa kolmistaan kotona, ja isän ei olisi pitänyt palata työmatkaltaan kuin vasta ensi viikolla.

”Mutta isä, halusin mennä Leelle tänään koulun jälkeen… Kankuro lupasi imuroida talon puolestani...”, Gaara puolusteli isälleen.
”Jos minä sanon, että sinä vastaat minun poissa ollessani talon siivouksesta, niin silloin se pitää! Kankuro on vain kymmenen kuukautta sinua vanhempi, ja olette jopa samalla luokalla! Et voi sysätä kaikkea vastuuta hänen niskoilleen!” isä sanoi jo vähän kovemmalla äänellä.
”I-isä, kyllä minä olen hoitanut velvollisuuteni tähän asti, tämä sattui nyt olemaan vaan sellainen poikkeus…” Temari kuuli Gaaran äänessä hienoista pelkoa.
”Suu kiinni, kakara! Sinä teet juuri niin kuin minä sanon!” Isän ääni kuulosti jo hyvin vihaiselta.
”Päädyt loppujenlopuksi vain siskosi lailla kaduille ja putkaan! Hänkin on varmaan tällä hetkellä jossain myymässä varastettua tavaraa, huumeita ja itseään! Yksi lapsistani on jo täysin mätä, ja se riittää!”
”Älä puhu Temarista noin! Hän katuu sitä, että varasteli! Eikä hän ole edes tehnyt mitään noista asioista, vaan sinä itse olet – ”
MÄISK
Temarin sydän jätti yhden lyönnin väliin. Hän oli nähnyt väärin. Kyllä, niin sen oli pakko olla. Isä oli kaatanut suutuksissaan jonkin tuolin tai jotain. Hänen isänsä, vaikka ei perheestään välittänytkään, ei löisi lastaan. Ei ikimaailmassa. Mutta siinä, hänen ajatustensa vastaisesti, hän näki Gaaran makaamassa lattialla, poski punottaen ja verta nenästä valuen. Poika oli aina ollut pienikokoinen ja hoikka, mutta nyt hän näytti pienemmältä kuin koskaan. Gaaran haaleanväriset silmät olivat levenneet pelosta ja tämä tuijotti kauhistuneena isäänsä. Temari ei voinut enää piilotella läsnäoloaan, vaan syöksi ovenpielestä veljensä luo.

”Gaara! Oletko sinä kunnossa?” tyttö hätäili ja rutisti veljeään. Isäkin näytti huomanneen Temarin.
”Missäs sinä olet ollut?” mies kysyi vihaisesti. Temari käänsi kasvonsa isäänsä kohti. Vielä hetki sitten hän olisi ollut iloinen, suorastaan riemuissaan, jos olisi kuullut että isä tulisikin etuajassa. Nyt hän tahtoi, että tuo mies, jota hän ei enää isäkseen kehdannut kutsua, häipyisi, katoaisi. Edes katuisi. Mutta tämä mies näytti vain hirvittävän vihaiselta.
”Vastaa, kun sinulta kysytään!” tämä huusi hurjistuneena. Temari ei välittänyt, vaan kääntyi katsomaan Gaaraa. Poika näytti suunnattoman pelokkaalta, eikä reagoinut Temariin ollenkaan.
”Voi hyvä Luoja”, Temari mutisi. ”Gaara, kaikki on hyvin”, tyttö jatkoi vaikka ei uskonut siihen itsekään.
”Minä puhun sinulle, saatanan huora!”, isä huudahti äkkiä ja tarttui tytärtään hupparin kauluksesta nostaen tämän olohuoneen seinää vasten. Temari kiljahti ja koetti pyristellä vastaan, mutta ei voinut mitään vahvalle ja lihaksikkaalle miehelle.
”Minä olen tämän talon isäntä! Kun minä kysyn, sinä vastaat!”, isä huusi järkyttävän raivon vallassa ja kiristi otettaan Temarin kurkulla. Tytön oli vaikea hengittää ja silmissä sumeni. Gaara tuntui heränneen shokistaan lattialla.

”Lopeta! Sinä tapat hänet!”, hän huusi ja kiskoi isänsä käsivartta. Mies kuitenkin tönäisi Gaaran helposti sivuun.
”Nyt kuules tyttö kuuntelet! Missä olet ollut?”, hän karjui Temarille. Temari ei ollut pelännyt pitkään aikaan, ei edes silloin kun hän vietti kolme päivää poliisiasemalla – silloin hän tunsi vain häpeää – mutta nyt hän pelkäsi. Temarin olisi tehnyt mieli ottaa Gaara ja karata kauas pois, unohtaa Konoha, tämä talo, ja ennen kaikkea hänen isänsä. Temari ei saanut sanoja suustaan, mutta isä ei tuntunut tajuavan sitä ja vain kiristi otettaan. Sitten isä hoksasi jotain ja hellitti otettaan hieman. Temari tunsi kuinka isä kaiveli tytön hupparintaskua.
”Mikä tämä on?” hän sihisi ääni vihaa tirskuen ja heilutti Temarin kasvojen edessä jotain. Ruutupaperilappua.
”Se on puhelinnumero”, Temari kähisi. Hänen isänsä kasvot vääristyivät inhosta.
”Jonkin pojanko, vai? Kaduillahan sinä tosiaan myyt itseäsi”, tämä sanoi ja sylkäisi Temarin paidanreunukselle.
”Isä, lopeta jo! Hän ei ole tehnyt mitään pahaa!” Gaara huusi ja alkoi tosissaan kiskoa isäänsä irti siskostaan. Isä hymähti ja potkaisi sitten poikaansa mahaan. Gaara inahti ja kaatui olohuoneen pöytää päin.
”Ghh-aaha!” Temari kähisi.
”Tästä… eteenpäin… minun… tahtoani… totellaan… tässä… talossa...”, isä kuiskasi Temarin korvaan ja päästi lopulta irti. Temari valahti maahan ja haukkoi henkeään. Parin metrin päässä Temarista makasi Gaara. Hän ei liikkunut.

”Lienee selvää, että tämä neuvottelu jää meidän väliseksemme”, isä vielä sanoi, ja marssi sitten raivoissaan ulos huoneesta. Luultavasti työhuoneeseensa. Temari kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan. Hän ei saanut jalkojaan liikkumaan. Ne tuntuivat heikoilta ja siltä, että saattaisivat napsahtaa poikki jos hän koettaisi kävellä niillä.
”Ga-gaara?” Temari kähisi ja ryömi varovasti veljensä luo. Yhtäkkiä Gaara nousi istumaan, nojaten keittiön pöytään.
”Hän yritti tappaa sinut”, hän sanoi hiljaa. Temari huomasi, että Gaara vapisi kauttaaltaan. Tyttöä itseäänkin pelotti, mutta hän yritti esittää vahvaa veljelleen.
”Eikä yrittänyt”, Temari sanoi napakasti. Gaara avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Temari keskeytti hänet.
”Hän oli vain väsynyt ja eikä tarkoittanut pahaa. Nyt menemme nukkumaan ja unohdamme koko jutun. Aamulla hän pyytää varmasti anteeksi.” Temari tunsi kurkkuaan kuristavan, kun valehteli noin räikeästi Gaaralle, mutta hän nousi vapisten ylös ja auttoi Gaarankin jaloilleen. Gaara näytti epäilevän siskonsa sanoja - luultavasti hän ei uskonut niitä ollenkaan -, mutta lähti silti kohti huonettaan. Toivottamatta hyvää yötä poika paiskasi oven kiinni ja lukitsi sen. Temari pakotti jalkansa liikkeelle ja kompuroi yläkertaan omaa huonettaan kohti. Perheen omakotitalossa oli kaksi kerrosta; ensimmäisessä olivat keittiö, olohuone, poikien yhteinen huone ja isän työhuone. Yläkerrassa olivat kylpyhuone, Temarin huone ja isän makuuhuone. Yhä hienoisesti vapisten Temari avasi huoneensa oven, meni sisään ja lukitsi sen perässään. Hänen huoneensa ei ollut kummoinen; sänky, vaatekaappi ja iso peili. Lattialla oli sekalainen kasa kaikenmaailman krääsää, joskaan ei yhtään koulukirjaa. Temari heitti reppunsa huoneen nurkkaan ja huomasi, että isä oli ottanut Tentenin antaman puhelinnumerolapun itselleen. No, sillä ei olisi mitään väliä, hän ei olisi menossa bileisiin kuitenkaan. Temari alkoi keräillä rojua lattialtaan löytääkseen yöpukunsa. Yhtäkkiä hän pysähtyi peilinsä edessä ja katsoi itseään pitkään; siinä hän oli, 16-vuotias, aika hoikka ja pitkä tyttö, päällään musta huppari ja farkut. Hiukset olivat vaaleat ja neljällä pompulalla kiinnitetyt. Temaria rupesi äkkiä oksettamaan. Hän valahti maahan, mutta ei ollut syönyt mitään koko päivänä, joten oksennustakaan ei tullut. Itku sen sijaan tuli, vihdoin ja viimein. Temarista tuntui kun hän olisi pidätellyt koko kauhean päivän ajan vain kyyneleitä sisällään, ja nyt ne ottivat vihdoin vallan. Temari koetti estellä itseään, ettei hän murtuisi vieläkään, mutta ei pystynyt siihen. Tilanne oli täsmälleen sama kuin pari kuukautta sitten, kun hän oli istunut poliisiasemalla, ja tiennyt, että viereisessä huoneessa hänen isänsä ja poliisit keskustelivat hänestä. Aivan kuten silloin, hänen elämänsä oli nyt jonkun muun kädessä, eikä hän pystynyt itse mitenkään vaikuttamaan siihen. Temarin teki mieli kuolla siihen paikkaan. Miten helppoa se loppujenlopuksi olisikaan, olihan hänen huoneessaan sakset. Tuossa lattialla ne lojuivat, niin helppoa olisi vain kiskaista muutama veto ranteen päällä. Temari kurotti saksia kohti mutta kiskaisi sitten kätensä takaisin. ’Mitä minä oikein ajattelen’, Temari ajatteli. Hetken ajan hän inhosi itseään syvästi. Sitten Temari pakotti itsensä sänkyynsä, yöpukua olisi enää turha etsiä. Vaihtamatta vaatteitta ja huolimatta päivän tapahtumista, tyttö nukahti pian nähden unta pitkistä, mustista käytävistä, joista ei löytänyt koskaan tietään pois.