Tie maailman keskellä oli tyhjä. Polttava asfaltti hohkasi ilmaan patsaita, jotka viileä tuuli pyyhki pois näkyvistä samalla, kun se sai vehreän ja osittain rusehtavan ruohon aaltoilemaan tien molemmin puolin. Keinuvat korret kutittivat kahden hahmon nilkkoja. Eri puolin tietä seisovien poikien katseet kohtasivat tien ylitse. He eivät tietäneet, miksi olivat kohdanneet juuri siellä, keskellä ei mitään. Heidän matkansa ei ollut tarkoitus johtaa minnekään.
Vaaleahiuksisen pojan taivaansiniset silmät katsoivat mitään sanomattomina tien toisella puolella seisovaan punahiuksiseen poikaan, jonka silmät olivat vihreydessään yhtä sanattomat kuin toisenkin. Sanoja ei vaihdettu. Pojat ymmärsivät toisensa pelkillä silmillä. Samat yksinäiset silmät. Sama harhaileva elämä. Tyhjä tie heidän välillään. Kunhan he saivat tuntea viileän ruohon jalkojensa alla, he olivat onnellisia. Poissa kaikkien ihmisten katseilta ja arvosteluilta… Onnellisia. Yksin.
Navakampi tuuli sai molempien poikien hiukset heilumaan ruohonkorsien tavoin. Punahiuksinen poika käänsi katseensa länteen, minne aurinko aikoi alkaa matkansa laskeutuessaan. Päämäärättömän matkan piti jatkua. Hitaasti hän käänsi katseensa sivusilmällä vaaleahiuksiseen poikaan, jonka sinisten silmien hän yhäti tunsi seuraavan itseään. Tavallaan, hän ei tuntenut tämän tuntemattoman pojan katsetta häiritsevänä. Se johtuu silmistä, hän ajatteli ja otti askeleen lähteäkseen.
”Hoi!”
Punahiuksinen poika pysähtyi ja kuunteli vaaleahiuksista poikaa katsettaan kääntämättä.
”Minne olet menossa?”
Vaaleahiuksisen poika kysyi ja punahiuksinen poika tiesi tämän ottaneen askeleen lähemmäs kohti tietä. Tyhjä asfalttitie… Älä ylitä tietä, hän ajatteli peläten, mutta tietämättä mitä.
”Entä sinä?”
Punahiuksinen kysyi takaisin vastaamatta toisen pojan kysymykseen. Vaaleahiuksinen pysähtyi liki asfalttia katsoen toista yksinäisyys, kärsimys sinisissä silmissään. Ne molemmat… Olivat myös vihreissä silmissä.
”Matkalla…”
Siniset silmät kääntyivät laskevaan aurinkoon vastauksen valuessa tämän kielen päältä itseironisille huulille, joita punahiuksinen poika ei voinut olla huomaamatta.
”Minä myös.”
Hän vastasi ottaen nyt vuorostaan askelen lähemmäs tietä vaaleahiuksisen pojan kääntäessä katseensa takaisin toiseen. Äkisti hänet oli vallannut halu päästää irti. Päästää irti suunnattomasta elämästä. Koskettaa toista eksynyttä. Tuntea uudenlaista tuntematonta.
Poikien jälleen katsoessa toisiaan silmiin, he tunsivat jonkin kasvavan ympärillään. Se pelotti heitä, mutta samalla toi lohtua. Varjojen venyessä kohti itää, pojat tunsivat tuulen vaimenevan ympärillään. Maailman keskellä, tyhjyydessä ja hiljalleen kasvavassa pimeydessä… Vaaleahiuksisen pojan huulet liikkuivat hitaasti muodostaen kuiskausta hiljaisemman kysymyksen, johon punahiuksinen vastasi yhtä hiljaisella nyökkäyksellä.
Viilenneen asfalttitien täyttivät kahdet paljaiden jalkaparien askeleet.
Miten me tähän päädyimme, poikien ajatukset kaikuivat tyhjinä näiden ottaessa toistensa käsistä kiinni. Päämäärätön matka yksinäisyydessä oli niin pitkä yksin. Askel askeleelta lähemmäs aurinkoa. Mutta kaksin se tuntui, kuin olisi jo perillä. Perillä päämärässä, jota ei ollut. Ehkä he tosiaan olivat jo perillä. Eivät vain itse olleet huomanneet sitä vielä. Päämäärässä, jota he eivät olleet ajatelleet päämääränä.
”Naruto.”
”Gaara.”