Pimeän huoneen pimein nurkka... Siellä minä kyyhötin. Istuin kyykyssä. Eikä ympärilläni ollut lainkaan valoa. Valoa, joka olisi pyyhkinyt pois pelkoni.

Minua pelotti. Pelotti niin paljon, että käteni tärisivät, jalkani tärisivät... Koko kehoni tärisi. Lihasjännitys ei suostunut hellittämään.

Olisin tahtonut huutaa, mutta ääni oli juuttunut kurkkuuni. Kurkkuun, joka oli kuiva, käheä... Ahdas. Niin ahdas, että siitä pääsi tuskin hengitykseni kulkemaan. Rahiseva hengitykseni...

Puinen lattia kolahti vartaloni alla. En kestänyt enää kyykkyistuntaa. Voimani paloivat kohti loppuaan. Eikä kukaan ollut tullut. Kukaan ei ollut kiinnostunut.

Kyyneleet, joita en ollut uskonut pystyväni enää kuivasta kehostani erittämään, pyyhkivät verisiä poskiani. Olin kauhuni hetkellä raapinut kasvojani. Kasvoja, joita kukaan ei varmasti tulisi näkemään. Kukaan ei tahtonut nähdä niitä.

Jos olemassa olisi ollut sosiaalityöntekijöitä... ajattelin antaen hämyisen, mustan, katkeran, vihaisen mieleni huutaa ja puhua mitä halusi. Olin jo valmis luovuttamaan.

Luopumaan tästä elämästäni, jossa en saanut kokea mitään muuta kuin tätä yhtä ja samaa roolia. Aina, ikuisesti, päivästä seuraavaan! Ihmisten inhon, näiden katsoessa minuun ja helpotuksen, kulkiessani heidän ohitseen.

Hitot minä heistä välitä! He eivät välitä minusta! Puhuvat läheisien rakkaudesta! Mitä se on? Jos sellainen olisi todellista, olisinko tässä ja nyt? Pimeydessä, tuhansien ovien takana.

Mikä on elämäni tarkoitus? Vai oliko se jo mennyt? Oliko elämäni tarkoitus karannut sormieni lävitse ilman, että olin sitä huomannut? Miksi siis ylipäätään olin elossa?

Kapusin kontalleni lattialle pyyhkien kyyneleet kyyneleiden perästä. Vain lattia kielsi ratinallaan minua nousemasta seisomaan. Seisomaan kahdelle jalalleni. En ollut eläin! Mutta en varmasti täysin ihminenkään, huomautin itselleni.

Tarvitsin tarkoituksen elämälleni. Ja se ei voinut olla tämän huoneen sisällä. Eikä menneisyydessäni, joka ei ollut kokenut muutoksia syntymäni jälkeen.

Iskeydyin pimeässä päin ovea. Munalukko kilahti, mutta mitään ei tapahtunut. Ovi ei auennut. Kukaan ei kysynyt mitään oven takaa. He... olivat unohtaneet.

Olin siis todella yksin. Loppuni koittaisi pian. Kummallista, ajattelin kaatuessani selälleni pimeyteen. Ehkä elämäni tosiaan oli alusta lähtien ollut vailla merkitystä. Päämääränä... Yksinäinen kuolema.