Oli yö. Lämpimän syyspäivän keskiyö. Etsin sinua kaikkialta, mutten löytänyt sinua mistään. Kyyneleet pakottautuivat silmäkulmistani ulos, en mahtanut sille mitään. En halunnut itkeä, se vain haittaisi minua, ja näköni sumenisi. Ensimmäinen kyyneleeni valui poskelleni, sen jälkeen vielä toinen. Halusin epätoivoisesti löytää sinut ja estää sinua jättämästä minua yksin.

Alkoi sataa. Tihkusateen harvat pisarat sekoittuivat kyyneleisiini. Juostessani pitkin tyhjiä katuja en edes huomannut sitä. Pian sade koveni, siitä tuli rankkasadetta. Kiertelin kaikki ne pienetkin kadut, missä sinä voisit olla, muttet kuitenkaan koskaan ollut siellä, ja se sai minut etsimään sinua entistäkin tarkemmin. Halusin pitää sinua sylissäni, halata sinua, suudella sinua.

Jostain syystä minä päädyin kadulle, jossa oli monia ihmisiä, vaikka olikin keskiyö ja pimeää ja kaikki ne ihmiset sillä kadulla katsoivat ylös. Osa heistä osoittivat suurta hotellia, jossa oli varmaankin kolmekymmensä kerrosta. Tarkalleen sanottuna, he osoittivat katonrajaa, jonka reunalla seisoi hahmo. Tunnistin miehen heti tuon mustista hiuksista, jotka erottuivat selvästi hotellin katolle asennettujen valojen osuessa niihin. Uudet kyyneleen purkautuivat poskilleni ja ryntäsin tuuppien ihmisiä pois tieltäni, jotta pääsisin hotelliin, ja sitten sieltä katolle.

Hotellin lasiset liukuovet avautuivat edestäni nopeasti, niihin oli asennettu liiketunnistin tai jotakin vastaavaa. Ampaisin heti hissien luokse, en edes katsonut, minkälainen hotellin sisustus oli. Painoin ylös -nappia. Hissin tulossa kesti mielestäni ikuisuuden, joten ampaisin kohti ovia, joita kautta pääsisin portaisiin.

Hotellin aulassa työskentelevä nainen yritti estää minua huutamalla jotain, mutta en kuunnellut. Enkä välittänyt. Ainoa asia, mistä välitin sillä hetkellä, oli se, että saisin sinut turvaan, että voisin estää sinua hyppäämästä. Millään muulla ei ollut väliä.

Juostessani portaita ylös, hengästyin nopeasti, mutta juoksin silti, en pysähtynyt kertaakaan. Jokaisen askeleen myötä tajusin yhä enemmän, etten voisi elää ilman sinua.
Märästä paidastani, joka oli liimaantunut ihooni kiinni, tippui vettä portaisiin. Hiuksistanikin tippui vettä kasvoilleni ja silmilleni, mikä haittasi juoksemista portaita ylöspäin. En välittänyt siitäkään.

Tuntui, että toinen ikuisuus oli kestänyt, kunnes löysin oven, jonka kautta pääsi katolle. Avasin sen hengästyneenä ja näin, kuinka mustahiuksinen mies seisoi edelleen katon reunalla. Minut valtasi pieni helpotuksen tunne, saisin yrittää taivuttaa hänet olla hyppäämättä.

Lähdin kävelemään hengitys epätasaisena kohti miestä, jota rakastin. Kohti Sasukea. Sade piiskasi kasvojani, tuuli oli selvästi paljon kovempaa, kuin alhaalla. Kuulin melua kadulta, nähtävästi tuo joukko oli kasvanut sillä aikaa, kun juoksin portaita ylös.

Seisoin nyt viiden metrin päässä Sasukesta, ja katsoin tuon selkää, johon musta paita oli liimaantunut kiinni. Siirsin vaaleat hiukseni pois silmieni edestä, jotta voisin nähdä hänet paremmin.

Astuin askeleen eteenpäin, ja vielä toisen. Sasuke ei kääntynyt, vaikka tiesin, että hän kuuli minun tulevan.
"Sasuke, kiltti, älä tee sitä'", sanoin karhealla äänellä itkemiseni jäljiltä. Hän ei vieläkään kääntynyt, joten otin uuden askeleen häntä kohti. "Tiedän, ettet halua hypätä.''

Sekään ei saanut häntä kääntymään. Kyyneleeni putoilivat nyt jo poskiltani rinnalleni. Taas tuli se sama ikuisuuden kestävä tunne ylleni.

"Muistatko sen kerran, kun ensikertaa sanoin rakastavani sinua?" kysyin häneltä, ja vihdoin hän kääntyi. Näin hänenkin itkevän. Hän astui pois katon reunalta, otti kaksi askelta poispäin kuolemasta, kaksi askelta minuun päin. Meidän välissä oli vain kaksi metriä. Se oli vähän, mutta silti niin paljon.

"Tietenkin muistan", Sasuke sanoi minulle ja katsoi minua suoraan silmiin. Hänen huulilleen ilmestyi pieni, surullinen hymy, joka katosi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin.

Astuin nyt taas askeleen kohti häntä, mikä sai hänet astumaan hieman taaksepäin.
"Älä tee sitä", kuiskasin tuuleen ja sateeseen, ja luulin, että Sasuke tietää sen sanomattakin, kuinka paljon haluan hänen olevan kanssani.

Otin nyt ne loput askeleet hänen luokseen, hänen pitäessä silmiä kiinni. Katsoin häntä sinisillä silmilläni hetken, kunnes kiersin käteni hänen ympärilleen, ja halasin häntä. Sasuke halasi minua myös ja hetken päästä hän myös suuteli minua, aivan samalla tavalla, kuten ennenkin.

Tiesin, ettei hän enää hyppäisi. Olin saanut hänet palaamaan luokseni. Hän vetäytyi irti suudelmasta, ja kuiskasi korvaani: "Minä rakastan sinua, Naruto."

Sen jälkeen kaikki tapahtui äkkiä. Liian äkkiä. Hän oli päässyt irti otteestani, ottanut sen jälkeen askeleen kohti reunaa, ja toisen askeleen sen yli. Minun huutoni ei kuullostanut enää miltään, en saanut mitään suustani. Tipuin polvilleni, ja aloin itkeä perääsi. Sade oli rankempaa kuin koskaan tänäyönä.

Ambulanssien äänet kuullessani nousin seisomaan, edelleen itkien perääsi, ja katsoin katonreunalta alas kadulle. Näin sinun ruumiisi siellä, olit niin rikki, niin eloton. En tajua vieläkään, miksi teit sen.

Itkiessäni edelleen, polveni pettivät uudelleen, ja pyörryin.

---
Kommentteja, kiitos? Risuja, ruusuja, kaikkea. ;>