Viimeinen osa tätä sarjaa. Tiedän, että saitte odottaa kauan, joten tein tästä osasta tavallista pidemmän. Ainakin vähän. Tämä oli kyllä jo jonkin aikaa kirjoitettuna, mutta oli niin paljon muuta puuhaa, etten ehtinyt lisäämään ja keksin sitten, että lisäänpä tämän omana syntymäpäivänäsi, kun se osuu niin hyvin kohdalle.

***

Iruka makasi pitkällä nahkasohvalla ja tuijotteli kattoa. Hän oli maannut siinä varmaan kymmenen minuuttia ja miettinyt, mitä sanoa.
”En tiedä, mistä haluaisin puhua tänään”, Iruka tunnusti lopulta terapeutilleen. Tämä selaili hetken papereitaan.
”Tunnut päässeen hyvin yli siitä muutaman vuoden takaisesta hyökkäyksestä, ja taisit sanoa niin itsekin viime kerralla. Nyt minusta meidän olisi hyvä alkaa käydä läpi lapsuuttasi. Olet kertonut siitä kovin vähän”, tummaan pukuun pukeutunut, vanha mieshenkilö ehdotti lempeästi. Iruka kääntyi yllättyneenä.Vanha mies tarkkaili häntä.
”En halua puhua siitä”, Iruka vastasi yksioikoisesti.
”Silti se tuntuu painavan sinua eniten”, vanha mies huomautti. Iruka nielaisi, tietäen Sandaimen olevan oikeassa.
”Mitä minun pitäisi kertoa?” hän kysyi hetken kuluttua. Sandaime kaatoi lisää teetä kuppiinsa.
”Ihan, mikä tuntuu sinusta hyvältä. Meillä on kyllä aikaa. Kaikkea ei tarvitse käsitellä kerralla.”
Iruka huokaisi syvään ja mietti. Viimein hän aloitti.
”Kun vanhempani kuolivat, jouduin joksikin aikaa orpokotiin. En muista tarkkaan kuinka pitkäksi aikaa, mutta sieltä minut lähetettiin sijaisperheeseen. Mukavia ihmisiä, jotka muuttivat sitten ulkomaille, kerroin siitä jo aiemmin.”
”Voimme jatkaa heistä, jos haluat, mutta minusta näyttäisi siltä, että tahtoisit puhua jostain muusta. Olenko oikeassa?” Sandaime kysyi pehmeästi. Iruka nyökkäsi.
”Sen sijaisperheen jälkeen palasin orpokotiin. Muistan, että 14-vuotiaana pääsin toiseen sijaisperheeseen vähäksi aikaa, mutta olin kuulemma liian villi heille. Olin siellä vajaan vuoden. Sen jälkeen jouduinkin viimeisimmän huoltajani ja hänen vaimonsa luokse”, Iruka kertoi, tuijotellen valkeaa kattoa.

”Millaisia he olivat?” Sandaime avitti, kun Iruka ei jatkanut pitkään aikaan.
”Ihan mukavia, sellaisia keski-ikää lähestyviä, rauhallisia ihmisiä, joilla on rivitalo, farmariauto ja koira. Pidin heistä. Me kävimme viikonloppuisin syömässä ulkona ja pelaamassa tennistä. Turre nukkui huoneessani ja yritti aina iltaisin sänkyyni. Sain uusia vaatteita ja muuta vastaavaa”, Iruka selosti lyhyesti. Sandaime teki muistiinpanoja, jotta voisi helposti palata joihinkin tärkeiltä tuntuviin asioihin uudelleen.
”Sitten hänen vaimonsa sai syövän”, Iruka pamautti yhtäkkiä. Sandaime odotti kärsivällisesti, pannen merkille, ettei Iruka käyttänyt huoltajiensa nimiä. Itsesuojelukeino, kenties?
”Se oli vakava eikä leikkaus auttanut. Etäpesäkkeitä oli kuulemma liikaa. Lääkäri määräsi kovat kipulääkkeet, ja arveli vain pari kuukautta elinaikaa. Loppujen lopuksi nainen eli vain kolme viikoa ja otti sitten yliannoksen. Yöpöydältä löytyi lyhyt jäähyväiskirje.”

Iruka hengitteli hetken hiljaa, pakottaen kyyneliä takaisin. Sandaime odotteli tuolissaan, muttei hoputtanut. Vihdoin Iruka tunsi rauhoittuneensa tarpeeksi.
”Muistan hautajaiset, mies ei tullut sinne. Arkku oli vaalea ja ulkona satoi. Kaikki itkivät...Kun tulin kotiin, mies oli ulkona. Sama jatkui monta viikkoa, joskus hän ei tullut koko viikkona kotiin. Luulen, että baarit kieltäytyivät päästämästä häntä enää sisään, koska parin kuukauden jälkeen hän alkoi juoda kotona. Turre sai jonkin maksasairauden ja se piti lopettaa. Hautasin sen takapihalle”, viimeisin lause tuli niin hiljaisena, että Sandaime tuskin kuuli sitä.

”Se oli ollut ainut ystäväni. Kukaan ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani, varsinkaan, kun sana huoltajani juomisesta levisi”, Iruka sanoi tuntettomasti. Sandaime ei kuitenkaan hämääntynyt siitä. Hän tiesi kyllä, etteivät vanhat haavat olleet täysin umpeutuneet.
”Joiko huoltajasi koko ajan?” Sandaime kysyi.
”Lähestulkoon. Joskus hän toi ryyppykavereitaankin meille. Siivosin aamulla pulloja pöydiltä ennen kouluun lähtöä. Niistä sai sen verran panttirahoja, että saatoin ostaa kotiin oikeaa ruokaa”, Iruka vastasi. Sandaimen sydäntä kylmäsi, vaikka hän oli kuullut samanlaisia juttuja jo monta vuotta. Iruka taisi arvata hänen ajatuksensa, sillä hän jatkoi nopeasti.
”Luulet varmaan, että hän oli tunteeton hirviö, joka ei välittänyt tippaakaan mistään muusta kuin juomisesta, mutta ei se niin ollut. Hän joi paljon, ja huusi humalassa, löikin pari kertaan, kun yritin ottaa pulloa häneltä, mutta ei koskaan oikeasti tehnyt mitään pahaa. Aamuisin, kun lähdin kouluun ja hän oli herännyt, ja vielä suhteellisen selvä, hän antoi rahaa ruokaan, laskuihin tai vaatteisiin. Eikä hän kertaakaan unohtanut syntymäpäivääni. Monesti löysin takkini taskusta rahaa, ja joskus jopa vanhan onnittelukortin”, Iruka niisti nenänsä talouspaperin palaan. Sandaime vilkaisi kelloa. Turha jatkaa enempää.
”Meiltä loppuu aika pian. Jatketaan tästä ensi kerralla. Mikä olo sinulla on?” vanhus kysyi. Iruka tunki paperin taskuunsa.
”Väsynyt, jos totta puhutaan”, hän vastasi.
”Tuntuuko yhtään paremmalta kuin istunnon alussa?” Sandaime hymyili rohkaisevasti. Iruka nyökkäsi. Hänellä oli vapautunut olo. Paljon parempi, kun hän oli saanut kertoa vähän lapsuudestaan. Iruka puristi Sandaimen kättä ja lähti huoneesta.


Iruka astui ulos klinikan vaaleista ovista. Sairaalan aulassa istui muutamia ihmisiä odottamassa omaa vuoroaan. Yrittäen kovasti olla näyttämättä vaaralliselta psykopaatilta, hän käveli käytävän päähän. Silti lähimmällä penkillä istunut muori mulkaisi häntä epäilevästi ja tiukensi otettaan sateenvarjostaan, jolla sivuunmennen sanoen olisi hyvin voinut kolauttaa kenet tahansa hengiltä. Iruka huokaisi hiljaa. Terapeutilla käymisessä oli se ikävä puoli, että monet olettivat hänen kärsivän jostain psykoosista, ja olevan jollain lailla vaarallinen ympäristölleen.

Jättäen mummelin mulkoilun omaan arvoonsa, Iruka astui ulos lasiovista ja huomasi oitis tutun ihmisen katua ylittämässä.
”Gekkou!” hän huudahti ja heilautti kättään. Kyseinen mies nosti katseensa maasta ja sai loihdittua kasvoilleen, jonkin hymyn tapaisen.
”Hei...köh köh...Iruka”, Gekkou vastasi ja käveli Irukan rinnalle.
”Tarkastukseenko olet menossa?” Iruka kysyi. Gekkou nyökkäsi, saatuaan yskänsä aisoihin.
”Niin. Keväällä on aika vaikea hengittää”, tämä selitti.
”Tänäänkö se pidetään? Oikeudenkäynti siis.”
”Istunto alkaa kuudelta”, Iruka vastasi, ja katsoi parhaaksi jatkaa:
”Piti käydä keräämässä vähän rohkeutta, mutta keskustelu siirtyikin ihan muualle.”
Gekkou nyökkäsi ja yskäisi jälleen muutaman kerran.
”Hyvin se varmasti...köh...menee...köh...Se äijä saa varmasti ansionsa mukaan”, tämä vakuutti. Iruka kohautti hartoitaan.
”En ole niin varma. Viimeisimmässä kuuntelussa valamiehet ja tuomari olivat aika ymmärtäväisiä. Se lakimies selitti jotain sontaa siitä, että sillä talonmiehellä oli ollut kovin rankka menneisyys, ja sen takia hän oli saanut joitain psykoottisia oireita.”
”Millä lailla rankka menneisyys?” Gekkou kysyi aidosti kiinnostuneena.
”No, hänen vaimonsa oli kuulemma pettänyt häntä useamman miehen kanssa, ja karannut sitten ulkomaille, vieden mieheltä kaiken omaisuuden. Kävi ilmi, että naisella oli väärennetyt paperit, jolloin avioliittokin oli ollut alusta asti mitätön. Siksi hän kuulemma sekosi ja alkoi teurastamaan mulatteja”, Iruka kertasi kuulemansa tarinan.
”Mutta ei se silti ole...köh köh...mikään syy murhata kymmeniä naisia...köh...ja tuskinpa sinä olisit jäänyt ainoaksi miesuhriksi..köh”, Gekkou sai sanottua köhimisensä lomasta.
”Tuskinpa”, Iruka myönsi ja vilkaisi sitten kelloaan. Se näytti puolta kolmea.
”Pahus!” häneltä pääsi. Ja hän oli nimenomaan sanonut tulevansa kotiin kahtakymmentä vaille.
”Anteeksi, että karkaan näin, mutta minun pitää juosta. Myöhästyn kohta lounaalta”, Iruka selitti hätäisesti ja pinkaisi sitten juoksuun. Gekkou jäi oville seisomaan, mutta siirtyi pian sisälle odottelemaan kutsua lääkärin luokse.


Kakashi seisoi keramikkahellan ääressä ja hämmensi jauhelihakastiketta. Vähän väliä hän vilkaisi kelloa, joka roikkui puisen ruokapöydän yläpuolella. Se näytti jo kymmentä vaille kolmea. Iruka oli myöhässä, ja pahasti. Ei sillä, ettei Kakashi olisi koskaan myöhässä, oikeastaan hän oli lähes aina myöhässä vähintään puoli tuntia. Mutta Irukalle kymmenen minuutin myöhästyminen oli ennenkuulumatonta.

He olivat muuttaneet Irukan kanssa yhteiseen rivitaloasuntoon, kun Iruka oli valmistunut. Brunetti oli aikonut muuttaa kaupungin itäosassa sijaitsevaan kerrostaloon, mutta Kakashi oli oitis ohittanut ehdotuksen.
”Sinä et muuta sinne alueelle kuin kuolleen ruumiini yli. Tiedätkö, paljonko sieltä tulee rikosilmoituksia meille?” Kakashi oli sanonut. Eikä Iruka ollut muuttanut. He olivat etsineet tarpeeksi suuren asunnon heille molemmille, ja Kakashin – työ mukana – hankkimilleen kahdeksalle poliisikoiralle. Lopulta sopiva asunto oli löytynyt ja he olivat, velkaa ottaen, ostaneet sen. Se oli Kakashin mielestä suurin askel heidän yhä syvenevässä suhteessaan.

Kastike muistutti olemassaolostaan äänekkäällä porinalla, ja Kakashi jatkoi hämmentämistä, pienentäen samalla lämpöä. Keittiön työtason kohdalla olevasta ikkunasta oli loistava näkymä etupihalle, mutta Irukaa ei näkynyt. Kakashin maha murisi tyhjyyttään. Kohta hän saattaisi hermostua ja aloittaa syömisen ilman Irukaa. Kaiken lisäksi hänen jaloissaan pyöri kahdeksan tylsistynyttä koiraa, jotka kaikki kärttyivät jauhelihaa.
”Pois siitä häiritsemästä! Menkää ulos riehumaan!” Kakashi ärähti laumalle. Kahdeksan paria silmiä tuijotti häntä kysyvästi. Samassa avain kääntyi ulko-oven lukossa. Kaikki koirat katosivat hetkessä eteiseen, hyökätäkseen tervehtimään kotiin tullutta Irukaa.
”Vihdoinkin”, Kakashi ajatteli hymyillen ja nosti kastikekattilan ruokapöydälle.

”Kotona ollaan!” Iruka huikkasi ovenraosta ja sai heti ympärilleen lauman karvaturreja.
”Hei! Ei kai teillä sentään noin ikävä ollut?” brunetti naurahti ja taputti ohimennessään jokaista. Keittiöstä kuuluva ruokakuppien kolina sai koirat palaamaan pian sisemmälle, ja Iruka sai ottaa rauhassa kengät jalastaan. Päästyään itsekin keittiöön, hän löysi Kakashi jakamassa ruokaa koirien kuppeihin.
”Hei, anteeksi, että tulin vähän myöhässä. Jäin suustani kiinni Gekkoun kanssa, ja unohdin ajan kulun. Et kai ehtinyt täysin nääntyä nälkään?” Iruka kysyi pilke silmäkulmassaan.
”Ei olisi paljon puuttunut. Minuuttikin myöhemmin ja olisit löytänyt vain luurangon jämät, jotka luultavasti olisivat jo hyvää vauhtia järsitty”, Kakashi oli murjottavinaan. Iruka pudisti päätään hymyillen.
”No, onneksi jaksoit odottaa. Tuskin luissasi mitään vikaa on, mutta pidän enemmän tästä lihasta niiden päällä”, hän virnisti, silittäen melkein huomaamattomasti Kakashin - farkkujen peittämää – takapuolta ja nappasi pienen suukon matkallaan pöytään. Kakashi päätti lopettaa ’murjottamisensa’ ja kiirehti perässä.

He söivät hiljaisuuden vallitessa. Iruka lappoi ruokaa suuhunsa tasaiseen tahtiin, pysähtyen vain juomaan välillä. Kakashi tuijotti poikaystävänsä kasvoja, pystymättä keskittymään omaan syömiseensä. Iruka oli siis tavannut Hayaten kaupungilla. Varmaan ihan sattumalta, käviväthän molemmat samalla klinikalla. Ei siinä ollut mitään kummallista. Mutta Iruka tuli myöhässä syömään. Tämä oli aina niin täsmällinen.
”Miten Iruka sitten saattoi unohtaa ajankulun? Sen, että meidän piti syödä yhdessä. Oliko Hayaten kanssa juttelu tärkeämpää kuin minä?” Kakashi ajatteli katkerana. Samalla hän tunsi omatunnon pistoksen sisällään.
”Noinko vähän luotan häneen? Iruka ei ole mikään kevytkenkäinen diiva, hän varmasti vain huomasi liian myöhään, mitä kello oli. Ei minulla ole mitään syytä olla mustasukkainen”, Kakashi moitti itseään ääneti, siirtäessään katseensa omaan lautaseensa. Hän oli menettänyt ruokahalunsa.

”Jos vielä jauhat samaa haarukallista, siitä tulee niin tinttua, ettet saa sitä nieltyä”, Irukan lempeä ääni herätti Kakashin takaisin maanpinnalle. Nostaessaan katseensa, hän näki Irukan hymyilevän huvittuneena. Kakashi punastui railakkaasti, tajutessaan, että oli pureskellut yhtä haarukallista viimeiset kymmenen minuuttia. Nolostuneena hän nielaisi, välttäen visusti katsomasta vastapäätä istuvaa brunettia, joka aivan varmasti naureskeli itsekseen hänelle.
”Mikä nyt on?” Iruka kysyi huolestuneen kuuloisesti. Kakashi pudisti päätään ja väläytti huolettoman hymyn.
”Ei mikään. Työjuttuja vain”, hän vastasi, häveten valhetta. Iruka näytti siltä, että haluaisi jatkaa, mutta puhelimen pirinä keskeytti hänet.
”Minä vastaan”, Kakashi kiirehti nousemaan ennen kuin Iruka ehtisi jatkaa.

Iruka jäi hölmistyneenä istumaan, kun Kakashi kiirehti vastaamaan. Mikä ihme sitä miestä nyt vaivasi? Päätään pudistellen, hän vei astiat tiskipöydälle ja istahti olohuoneen lattialle koirien viereen. Muutama tuli oitis rapsutettavaksi.
”Todellako?...Selvä, minä kerron. Hei.” Iruka kuunteli puhelun kulkua puolella korvalla. Lopulta Kakashi asteli olohuoneeseen.
”Oikeudesta soitettiin. Valamiehistö ja tuomaristo on jo julistanut tuomionsa eikä meidän tarvitse enää mennä sinne. Postissa tulevat huomenna viralliset paperit ja ohjeet mahdolliseen valitukseen”, hopeahiuksinen kertoi, nojaten seinään.
”No, mikä on tuomio?” Iruka kysyi.
”Se mies todettiin psyykkisesti sairaaksi ja elinikäiseen laitoshoitoon. Sinulle on tiedossa myös korvaukset”, Kakashi hymyili. Kukaan ei enää joutuisi kärsimään sen äijän käsistä. Iruka näytti suuresti helpottuneelta. Hymyillen, hän nosti pienen mopsin, Pakkunin – joka oli ollut hänen jalkojensa vieressä makaamassa – syliinsä ja halasi. Kakashi katsoi kateellisena koiran saamaa huomiota ja hellittelyä.

”Entäs minä? Enkö minä ansaitse haleja ja silitystä?”, hän ajatteli. Iruka ei tuntunut huomaavan mitään ja Kakashi alkoi tuntea itsensä typeräksi.
”Voi hyvä tavaton! Nyt olen jo mustasukkainen koiralle. Koiralle! Tämä on typerää, mutta...minä näin Irukan ensin! Minä olen se, joka nukkuu samassa sängyssä hänen kanssaan. Minunkin kuuluu saada huomiota”, Kakashi ajatteli ja päätti itse tarttua toimeen. Hän käveli sohvan eteen, missä Iruka oli ja istui tämän taakse.
”Kakashi?” Iruka hämmentyi, kun toinen veti hänet tiukasti syliinsä ja mulkoili koiria.
”Mikä halipula sinulle nyt iski?” Iruka naurahti, tajuttuaan joutuvansa istumaan lattialla pitkään.
”Kun sinä rapsuttelet ja hellittelet koiria enemmän kuin minua. Minäkin haluan osani”, toinen vastasi mustasukkaisesti ja tiukensi otettaan entisestään. Iruka oli vähällä purskahtaa nauruun.
”Hatake Kakashi, oletko sinä mustasukkainen koirillesi?” brunetin äänestä kuului virnistys. Kakashi nyrpisti nenäänsä lapsellisesti.
”Ja entä sitten, jos olisinkin?” hän mutisi, mutta tunsi samassa huulet omillaan.
”Mitähän me voisimme tehdä asialle? Tarvitsetko vakuuksia, että olet yhä sydämeni kärkisijalla?” Iruka kysyi leikkisästi ja suuteli Kakashia uudestaan, tällä kertaa pidempään. Pakkun, joka oli tähän asti istunut Irukan sylissä, hyppäsi alas ja marssi keittiöön metsästämään ruuanmuruja lattialta. Kakashi ja Iruka eivät kuitenkaan huomanneet mitään, kieriskellessään jo lattialla.

***

Siinä oli viimeinen, ja ehdottomasti vaikein osa kirjoittaa. Monia asia piti selittää ja silti jäi varmaan monta kysymysmerkkiä. Toivottavasti sarja ei jättänyt ihan kylmäksi, vaan jokainen löysi jotain pientä kivaa. Jos jokin jäi epäselväksi, eli unohdin jotain, tai oli kirjoitusvirheitä ja muuta, niin kertokaa.