Kolmas Osa

Sasuke juoksi pitkin laitoksen käytäviä. Vasemmalle, oikealle, vasemmalle, taas vasemmalle, portaat ylös… Poika tiesi, että juokseminen käytävillä oli ankarasti kiellettyä, mutta eipä ollut ketään estämässä. Sasuke viiletti megavauhtia kohti heidän huonettansa, ja koetti olla ajattelematta, mitä kävisi jos hän myöhästyisi. Kuitenkin kuva huutavasta Tsunadesta ja pelokkaasta ja hikisestä Sasukesta piirtyi jatkuvasti Sasuken mieleen. Hän ravisteli päätään ja lisäsi vauhtia.
”Seis!”
Sasuke pysähtyi kuin seinään ja vilkuili nopeasti ympärilleen.
”Pysy siinä, Uchiha”, kuului jostain lähettyviltä. Ääni oli kuiskaava ja ystävällinen, mutta kuitenkin Sasuke huomasi siinä oudon, pelottavan vivahteen.
”Kuka siellä on?” Sasuke mutisi. Hänellä oli kiire, kiire.
”Tuu tänne. Portaiden viereen”, ääni sanoi. Sasuke vilkaisi taakseen, ja näki äsken ohittamiensa portaiden vieressä ehkä seitsenvuotiaan tytön, jolla oli vanhanaikainen harmaa vekkihame ja valkoinen kauluspaita. Vaaleat hiukset olivat kahdella pienellä letillä pään kummallakin puolella, ja hapsottava otsatukka peitti sinivihreät silmät melkein kokonaan. Sasuke tuijotti tyttöä epäluulon ja hämmennyksen vallassa – kaksi pientä ääntä riitelivät hänen päänsä sisällä siitä, pitäisikö kiirehtiä vai mennä tytön luo. Ehkä se näkyi turhankin selvästi hänen naamaltaan, kun tyttö sanoi;
”Ei tässä mene kauaa. Tuu nyt vaan tänne.”
”Mulla on kiire, ei mulla ole aikaa. Kuka sä edes olet?” Sasuke kysyi nopeasti. Tyttö hymyili aivan kuin hän olisi odottanutkin, että Sasuke kysyisi sitä.
”Mä olen sun ystäväsi. Tuu nyt vaan, mulla on yksi kiva juttu jonka mä tahdon näyttää”, tyttö sanoi samalla ystävällisen pelottavalla äänellään. Sasuke huomasi, että tyttö ei ollut lainkaan hermostunut tai hädissään, vaan tuijotti siinä vaimeasti Sasukea.
”En mä millään ehdi. Joskus toiste”, Sasuke sanoi hätäisesti ja kääntyi poispäin.
”Sä olet menossa tarkastukseen, eikö niin?” tyttö huusi takaapäin. Sasuke hätkähti ja kääntyi ympäri.
”Mistä sä sen tiedät?” Sasuke kysyi.
”Voi kuule, mä tiedän ihan kaiken susta – jopa sellaista jota sä et itse tiedä”, tyttö nauroi. Sasuke tunsi olonsa oudoksi, ja päätti olla välittämättä tuosta tytöstä. Silloin tällöin laitoksen käytävillä seikkaili erikoisosastoilta jollain ilveellä karkuun päässeitä nuoria, ja he tuskin puhuisivat mitään järkevää.
”Jaaha”, Sasuke päätti keskustelun, kääntyi kannoillaan ja jatkoi juoksuaan. Tyttö ei huutanut mitään hänen peräänsä, mutta Sasuke oli varma, että hän kuuli hiljaista vihellystä portaitten suunnalta juuri ennen kuin kääntyi kulmasta oikeaan.

Sasuke heitteli vaatteita takaisin kaappiin mahdollisimman nopeasti. Hetkenä minä hyvänsä hänen noutajansa saapuisi ja veisi hänet tarkastukseen. Tunkiessaan poikien pyykkikasaa sängyn alle Sasuke mietti, kuka hakija olisi tällä kertaa, eikä keksinyt yhtään mieluisaa ratkaisua. Juuri saatuaan huoneen edes jonkin verran siistiksi, ovelta kuului nopea koputus ja vastausta odottamatta ovi avattiin.
”Sasuke Uchiha?”
”Mä olen”, Sasuke sanoi harmaahiuksiselle, pirteän oloiselle miehelle. Kaikki laitoksen vartijat pukeutuivat univormuihin, joihin kuului tummanvihreä paita ja omat housut – tällä miehellä ne olivat farkut. Rintaan kiinnitetystä nimikyltistä Sasuke tunnisti miehen Kakashi Hatakeksi, ja muisteli, että tämä mies oli joskus ollut hänen osastonsa päävartijana.
”Oletko valmis?” Hatake kysyi ja teki muutaman merkinnän kädessään pitämäänsä lehtiöön.
”Oon”, Sasuke sanoi vaitonaisesti vaikka oikeasti hänen sydämensä hakkasi todella nopeasti.
”Lähdetäänpä sitten”, Hatake sanoi ja hymyili vähän viitaten Sasukea ulos huoneesta. He lähtivät kulkemaan nopeasti pitkin käytäviä, Sasuke edellä ja Hatake perässä. Sasuke tuijotti tiiviisti eteensä ja antoi jalkojen johdatella häntä. Ne tunsivat reitin ennestään vaikka Sasuken muisti sen tahtoikin unohtaa. Ylemmäs ja ylemmäs, niin se meni. Mutta ei portaita pitkin, vaan hissillä. Laitoksen nuoret eivät saaneet käyttää hissiä, mutta nyt oli poikkeus. Sasuke ja Hatake tulivat pian rautaisen hissikopin luo. Hatake näppäili lyhyen koodin hissikopin oveen, ja se aukeni. He astuivat sisään. Hatake veti isosta kahvasta ja hissi nytkähti liikkeelle.
”Tämä hissi pitäisi korjauttaa, hirveän vanha… Mutta johtajan mielestä se antaa paikalle auktoriteettia…” Hatake mutisi itsekseen. Sasuke oli hiljaa. Hissi pysähtyi yhtäkkiä, ja ovet avautuivat pitkälle, valkoiselle kivikäytävälle. Käytävän päästä kuului raivokasta huutoa.
”Tässä yksi haittapuolista, pysähtyy jokaisen kerroksen kohdalle…” Hatake murahti ja vetäisi taas kahvasta. Ovet sulkeutuivat ja hissi kiiti taas ylöspäin. Sasuke koetti olla miettimättä, mitä valkoisella käytävällä oli, ja siirtyi tutkimaan sillä hetkellä erittäin mielenkiintoista muurahaista joka kipitti pitkin hissinseiniä, kunnes hissi pysähtyi taas. Tällä kertaa käytävä oli tummanruskea niin kuin laitoksen seinät tavallisestikin ja käytävältä kantautui puheensorinaa. Hatake vetäisi taas kahvasta ja ovien jälleen sulkeuduttua hissi pompahti matkaan.
”Me jäämme seuraavassa kerroksessa”, Hatake kertoi.
”Joo”, Sasuke mutisi. Häntä hermostutti. Paljon. Hatake tuntui aavistavan Sasuken ajatukset koska sanoi;
”Ei kannata murehtia etukäteen. Tarkastus ei kestä kauaa. Ja sen tarkoitus on vain auttaa sinua.”
”Mmmh”, Sasuke mongersi. Aivan liian pian hissi tuli määränpäähänsä ja pysähtyi. Ovet avautuivat samanlaiseen käytävään kuin viime kerroksessa, ja Sasuke astui vastahakoisesti ulos hissistä. Käytävällä oli vain yksi ovi, johon oli painettu metallilaatta ja siihen jotain kirjoitusta. Hatake odotti, että Sasuke lähtisi liikkeelle, ja seurasi sitten perässä.
”Menet vain sisään, ja odotat kunnes sinua pyydetään. Muidenkin pitäisi olla siellä. Onnea matkaan!” Hatake hymyili, taputti Sasukea olkapäähän ja astui takana odottavaan hissiin. Hissi kilahti hiljaa ja suljettuaan ovensa lähti taas matkaan. Sasuke hengitti pinnallisesti ja vilkaisi oven metallilaattaa. Teksti oli vanhaa, mutta laattaa näköjään pidettiin näköjään arvossa, sillä kiiltävältä pinnalta pystyi selvästi lukemaan siihen painetut sanat.

Puupalttoo salaisuuden verhoaa,
se koko ihmiskunnan tenhoaa
Jos valhe ja tosi olisivat samat,
tuntisit pian maineeni salat.
Ylös, ylös, ylös
yhä
Onnea matkaan, ystävä hyvä.

Konohan nuorten rangaistuslaitoksessa heinäkuun 19. päivä vuonna 1899

Sasuken vatsassa muljahti ilkeästi.
”Voi paska”, hän kirosi ja työnsi oven auki.

Neji tarkasteli tyytyväisenä poikien huonetta. Huone näytti siistiltä ja katseenkestävältä, ja edes Kiban sängyn alta pilkistävä sukka ei häirinnyt tilannetta.
”Hyvä, että Sasuke siivosi meidänkin puolestamme”, sängyllään retkottava Kiba sanoi.
”Jep. Pitäisi päästää se toisenkin kerran ekaan ryhmään”, Neji jatkoi ja hyppäsi omalle sängylleen.
”No, mitäs nyt tehdään?” Kankuro kysyi vaatekaapin luota – hän etsi huppariaan sekamelskasta.
”Pitäisi kai ottaa selvää, moneltako meidän vuoro on”, Kiba totesi.
”Niinpä. Odotas”, Neji sanoi ja kaiveli taskustaan rypistyneen paperimytyn.
”Mikä toi on?” Kankuro kysyi.
”Lista, ääliö”, Neji vastasi ja taitteli paperin auki. Nejin taskuissa ruttaantunut paperi ei todellakaan ollut helposti luettavissa, mutta hetken sitä luettuaan Neji huudahti;
”Te kaksi olette samassa ryhmässä! Ja te aloitatte vasta puoli viisi!”
”Jes!” Kiba karjaisi ja teki voitonmerkkejä käsillään.
”Haha!” Kankuro nauroi ja löi kämmenet yhteen Kiban kanssa.
”Mä olen onneksi ihan lopussa… Puoli kahdeksalta…” Neji mutisi itsekseen.
”Onko meidän tai sun ryhmässä ketään tuttua?” Kankuro kysyi.
”Hmm… Eipä näytä…” Neji tuumi tutkiessaan listaa. ”Eikä Sasukenkaan omassa ketään tuttua näkynyt… Eikun hei!” hän yhtäkkiä huudahti. ”Sen ryhmässä on Hinata.”
”Kuka?” Kiba kysyi.
”Mun serkku”, Neji vastasi.
”MIKÄ?” Kankuro ja Kiba rääkäisivät yhtä aikaa.
”Niin. Serk-ku”, Neji tavutti.
”Sulla on täällä serkku, etkä sä ole koskaan sanonut sanaakaan siitä!” Kankuro räyhäsi.
”Just niin! Mistä lähtien se on ollut täällä? Ja miksi?” Kiba säesti. Neji vilkuili vähän kummastuneena kavereitaan.
”En mä ole koskaan katsonut tarpeelliseksi mainita…” hän sanoi ja naurahti vähän.
”Jaa et vai?” Kiba närkästyi.
”No, en mä ole kuitenkaan nähnyt sitä täällä kun pari kertaa vaikka se tuli tänne joskus neljä vuotta sitten…” Neji puolustautui. ”Se… No se on pitkä juttu… En mä jaksa selittää… Pelataanko korttia?” poika jatkoi koettaen vaihtaa puheenaihetta.
”Jaksatpas! Perkele!” Kiba huudahti.
”Eikä meillä ole kuitenkaan mitään tekemistä kun opetusta ei pidetä tarkastuksen takia eikä pihalle pääse moneen tuntiin…” Kankuro taivutteli. Neji katsoi kumpaakin poikaa ja naurahti jälleen.
”Ei teitä kiinnosta”, hän totesi.
”Kiinnostaapas”, Kiba väitti vastaan. Neji ja huokaisi pitkään.
”No okei… Siis, tehän tiedätte että mun vanhemmat kuoli joskus kun mä olin ihan pieni? No, sen jälkeen mä muutin asumaan mun sedän, Hiashin, luokse, ja Hinata on siis sen tytär. Enhän mä itse muista sitä aikaa hirveen selvästi, mutta mä kasvoin siinä perheessä. Hinata oli kakarana mun paras kaveri, ja kuin oma sisko, ihan niin kuin mä pidän Hiashia melkein mun isän veroisena… No sitä rataa jatku aika pitkään, ja sitten mä menin kouluun, Hinata vuotta myöhemmin ja me oltiin yhä hyviä kavereita, sisaruksia. Mutta sitten… Hinata alkoi pyöriä joskus vitosluokan aikaan ihan outojen tyyppien kanssa, paljon vanhempien ja sellaisten, jotka teki kaikkea mahdollista laitonta, pani Hinatan käyttämään huumeita ja tupakkaa ja alkoholia, ja se teki kaiken mitä ne pyysi. Sillä nimittäin ei ollut paljon mitään, sitä koulukiusattiin, ja mä olin sen ainut kaveri. Ja mullakin oli kuitenkin ihan omat jutut omien kavereitteni kanssa… Sen elämä ei ollut todellakaan kunnossa, eikä mä tai Hiashi huomattu mitään, toisaalta se ei paljon puhunutkaan. Tuli kotiin keskiyön aikaan, lintsasi koulusta ja veti huumeita kaupungilla, eikä me huomattu mitään”, Neji kertoi hienoinen katumuksen ja katkeruuden sävy äänessään. Kankurosta tuntui, että Neji ei tahtoisi kertoa enempää, mutta silti poika jatkoi puhettaan.
”Sitten… Se lähti ihan käsistä. Yhtenä iltana se ei tullut kotiin ollenkaan. Se oli perjantai. Mä muistan, kuinka mä ja Hiashi etsittiin sitä kaikkialta, soiteltiin sen kavereille jotka ei edes puhuneet sille ja lopulta poliisille. Ne etsivät sitä tyttöä, mutta kukaan ei löytänyt mitään. Siinä vaiheessa kaikki alkoi olla aika varmoja että se olisi siepattu tai kuollut, mutta Hiashi tahtoi että etsintöjä jatketaan. No, jonkun viikon päästä ne löysivät jonkun Hinatan ”ystävän” puolikuolleena jostain. Saivat sen sairaalaan ja se kertoi, että sen porukka suunnitteli jotain räjäytystä, ei kukaan siitä selvää saanut… Se kertoi, missä Hinata voisi olla, sanoi että juna-aseman alla. Me etsittiin sieltä, mutta ei siellä ketään ollut. Ne olivat karanneet sieltä.” Neji puhui nyt yksinkertaisesti ja sulki hetkeksi silmänsä, kuin muistellakseen tapahtumia. Ja jatkoi taas, nyt hieman kiihtyneemmällä sävyllä mutta yhä vakaasti.
”Ja sitten… Me oltiin autossa, ajamassa pois sieltä juna-asemalta. Ja me tultiin sillalle, meidän kaupungin isoimmalle sillalle, sille joka kulkee joen yli. Ajettiin siinä hiljaa, kun mä näin Hinatan. Se istui siinä sillain reunalla ihan hiljaa, kukaan ei varmaan huomannut sitä. Sen ympärillä oli koko se sen porukka, ja mä näin, että ne eivät puhuneet vaan kaikki tuijottivat joelle. Mä huusin Hiashille ja niille poliiseille että tossa se on, mutta se oli jo silloin ihan liian myöhästä.” Neji keskeytti puheensa, hän näytti siltä kuin iso pala olisi juuttunut kurkkuun. Kaikki olivat hetken hiljaa, Kankuro ei uskaltanut kysyä mitä sitten tapahtui ja Kiba muisti jotain, mitä ei olisi halunnut muistaa. Neji veti syvään henkeä, ja jatkoi sitten.
”Ne räjäytti sen sillan. Siinä ja silloin. Olivat asettaneet räjähteitä ympäri paikka, ja tahtoivat tehdä kai sitten joukkoitsemurhan, niinkin itsekkäällä tavalla että olisivat vieneet koko sen sillan väen mukanaan. No, jonkin takia niiden räjähteet eivät tappaneet ketään niistä, ja kukaan muukaan sillä sillalla ei kuollut. Luita meni multakin, joiltain jouduttiin amputoimaan jalat, joku halvaantui kaulasta alaspäin… Kyllä ne tuhoa sai aikaan. Hinata oli ainut, joka tunnusti sitten tekonsa. Se ei kyllä ole vieläkään selittänyt kellekään, miksi se tahtoi kuolla. Se joutui tänne, ihan niin kuin sen ”kaveritkin” joutui muualle vankiloihin. Ne laittoi sen psykiatriselle osastolle, siellä se on yhäkin enkä mä sen takia ole sitä nähnyt kuin pari kertaa… Ei se ole mitään puhua pukahtanut sen jälkeen kun tunnusti, on näköjään paikan vaikeimpia tapauksia. Enkä mä itse kuitenkaan siitä oppia ole ottanut, kun me, mä ja mun kaverit sitten pari vuotta myöhemmin mentiin itekin siihen samaan koukkuun. Vaikka ei me mitään siltaa meinattu posauttaa… Enkä mä vieläkään voi antaa itselleni anteeksi sitä, että mä päästin sen siinä tilanteessa niin pitkälle ja en nähnyt, että se tahtoi tappaa itsensä.” Huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus. Kankuro ei keksinyt mitään järkevää kommentoitavaa. Neji tuijotti ilmeisen keskittyneenä kattoon sängyltään. Ajatukset myllersivät pojan päässä, eikä hän käsittänyt mitään sanomastaan. Tuntui kuin joku olisi repinyt hänen sisälmyksiään terävällä puukolla.
’Miksi mä edes mainitsin Hinatan?’, hän ajatteli.
Koska sä halusit ajatella, että sillä ei ole mitään väliä onko se täällä vai ei! huusi ärsyttävä ääni hänen päässään.
’No, ei se siitä ole kiinni. Mä en halua unohtaa Hinataa, mutta-’
Haluatpas! Sä toivot, että se olisi kuollut siinä räjähdyksessä, silloin säkin saattaisit yhä olla kotonasi rakkaan setäsi kanssa, elää ihan tavallista elämää! ääni huusi Nejin päälle.
’Ei se niin ole!’ Neji raivostui.
Voi, kyllä se on. Kuuntele nyt itseäsi, sähän puhut itsesi kanssa! Tiedätkö sä mikä sä olet? Eikö ne käyttäneet sitä sanaa Hinatasta - ja sustakin kun sä saavuit tänne! Eivätkö? Muistatko sä sen sanan? Muistatko, Neji, muistatko?
’EI! Älä sano sitä sanaa!’
HULLU! Se sä olet Neji, HULLU!

”Pelataanko pokeria?” Kankuro sanoi rikkoen hiljaisuuden.
”Mitä? Joo pelataan vaan”, Kiba hätkähti ja hypähti pois sängyltään.
”Okei”, Neji tuumasi turhankin kovaan ääneen häätäen äänen päästään. Kankuro hymyili ja jakoi kortit.
”Ja alkaa än, yy- KIBA MÄ NÄIN TON!”, Kankuro pamautti.
”No hö”, Kiba murahti ja kaivoi taskustaan sinne piilottamansa jokerit.
”Laitetaanko musiikkia soimaan?” Neji nauroi.
”Antaa palaa”, Kiba sanoi ja nosti peukalonsa pystyyn. Jokaisessa huoneessa oli radio, joskaan ei kovin hyväkuntoinen. Neji kumartui lattialle asetetun radion puoleen ja napsautti sen päälle. Hetken aikaa taajuutta etsittyään huoneeseen kantautui musiikkia.
”Äh, tämä on ihan huono. Vaihda!” Kankuro nurisi.
”Ei, antaa tän olla. Tää on hyvä biisi”, Kiba sanoi, ja Neji nyökkäsi. Hän otti kortit käteensä. Niin, ehkä ne äänet katoavat päästä lopulta kokonaan, jos vaan keskittyy siihen mikä on nyt hyvin.

Just a perfect day
drink Sangria in the park
And then later
when it gets dark, we go home

Just a perfect day
feed animals in the zoo
Then later
a movie, too, and then home

Oh, it's such a perfect day
I'm glad I spend it with you
Oh, such a perfect day
You just keep me hanging on
You just keep me hanging on

---

Jou. Ton laatan tekstin on kirjottanu Holly Black ( ja se on yhdessä sen kirjottamas kirjas) ja biisi on puolestaan Lou Reedin perfect day.
Kuten näätte, jos saa kommaa paljon, saa myös paljon inspistä (joskin sokerihumalalla voi olla vaikutuksia tilanteeseen), joten KOMMATKAAHAN AHKERASTI! JA PALJON! OU JEE!

Ois myös kiva jos kertoisitte ketä hahmoja tahtoisitte tähän kun muutamat jutut on vielä vähän auki.