Hän sanoi sen olevan vain yksi viikko. Yksi tavallinen viikko, jossa olisi seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Maailma pyörisi tasaisesti eteenpäin niin kuin miljoonia vuosia ennen meitäkin. Mutta miksi minusta kuitenkin tuntuu, että juuri sillä viikolla, juuri sillä tietyllä kellon lyömällä, aika pysähtyi ja maailma lakkasi olemasta niin kuin ennen?

Valkoinen kirje ja paperi sen sisällä kärventyivät liekeissä. Muistan tuijottaneeni niiden katoamista kädet nyrkissä polvillani. Tunnen yhä sen lämmön kuivattavan unettomia haaleita silmiäni. Ja minusta tuntuu, että tuijotan sitä kajoa vieläkin. Yhä näiden kuukausien jälkeen. Elän yhä tuota viikkoa. Hetkeä, joka ei koskaan jätä minua.

Miksi en itkenyt silloin, ajattelen nykyään. Mikä esti minua? Miksi en vieläkään ole itkenyt? Hän oli ja on sentään elämäni. Elämäni kaikki aika ja maailma kaikkine suruineen ja iloineen. Joskus muistelen, oliko meistä otettu kuvia? Oliko mikään onnistunut tallentamaan hymyn täyttämiä kasvojamme, helliä hetkiä, suudelmia? Otsaani polttelee. Muistikuvani ovat jo nyt alkaneet haaleta, kadota. Pian katoan varmasti itsekin. Niin kuin hän teki.


Ovelta kuuluu koputus. Ajatukseni menneisyydestä palaavat nykyhetkeen. Olen kazekage, sisäistän ajatuksen ja siirrän muutaman edessäni pöydällä lojuvan paperin siistiin pinoon muiden samanlaisten kanssa. Pyydän oven toisella puolella odottavaa astumaan sisään. Oven narahtaessa nostan katseeni tulijaan. Tämän keltaiset hiukset ovat pystyssä ja poskia koristavat molemmin puolin kolme tummaa viivaa. Ovatko ne enemmän viikset vai arvet, arvelen tajuten ajatelleeni samaa asiaa useita kertoja ennenkin vastausta koskaan täysin keksimättä.

Nousen ylös pöytäni takaa ja astun vierasta vastaan syleillen tätä ystävällisesti. Vierailija, Uzumaki Naruto, on hokage. Tosin nyt tällä vanhalla ystävälläni ei ole päällään virallisia vaatteitaan, vaan mustaoranssi pukunsa. Naruto tervehtii minua tapansa mukaan äänekkäästi, mikä saa huuleni hieman kohoamaan. Jokin sentään pysyy muuttumattomana tässä maailmassa, ajattelin vastaten kettumaisen pojan, tai oikeastaan nyt jo mieheksi kasvaneen, ystäväni tervehdykseen. Tuskin opin ikinä ajattelemaan häntä täysin aikuisena.

Pyydän Narutoa istuutumaan ja viittaan kädelläni tuolia työpöytäni edessä. Keltahiuksinen naurahtaa ja istuu huokaisten pehmustetulle puutuolille mainiten hieman valittavaan sävyyn aavikon olevan liian kuuma hänelle. Pidän kevyttä hymyä huulillani ja istun tavalliselle paikalleni Narutoa vastapäätä, pöydän toiselle puolelle. Katson ulos ikkunasta hiljaisuuden vallatessa huoneen. Ystäväni leyhyttää kädellään kuumottavia kasvojaan. Itse olen tottunut lämpöön enkä niinkään piittaa siitä.

Naruto aloittaa keskustelun kysymällä, miten olen voinut. Vastaan automaattisesti, että hyvin. Blondi kuitenkin tajuaa nopeasti, että en puhu totta. Hän lukee sen kasvoiltani ja sanoo, että minun täytyy olla rehellinen sekä hänelle, että myös itselleni. Kettupoika ottaa esille sanoissaan myös hänen nimensä. Teennäinen hymy katoaa kasvoiltani ja lasken päätäni asteen verran alemmas. Hengitykseni tuntuu lakkaavan kokonaan palan juuttuessa kurkkuuni. Tuskaisesti nielen sen. Olen hiljaa. Myös Naruto on hiljaa ja katsoo minua kiinteästi sinisillä silmillään.

Ikkunan ohi liitää varpunen. Sen laulu kuuluu heikkona sisään huoneeseen rikkoen kiusalliseksi muuttuneen hiljaisuuden. Naruto huokaisee raskaasti, surullisena. Hän tietää iskeneensä tikarin sydämeeni. Katson edelleen ikkunaan työntäen nimeä pois mielestäni. Se taistelee vastaan yhtä kiivaana kuin itse omistajansa. Suostumatta ikinä luovuttamaan.

Lee… Huuleni liikkuvat muodostaen nimen, mutta eivät lausu sitä ääneen.

Tunnen käden laskeutuvan hartialleni. Käännän päätäni ja ymmärrän Naruton olevan siinä. Poika pyytää anteeksi ja huomaan tälle vaikeaksi katsoa suoraan silmiini. Nyökkään pienesti sanoen, ettei se, mitä Leelle oli tapahtunut, ollut Naruton syytä. Enemmän sen on pitänyt johtua minusta, ajattelen ääneti. Toinen olisi varmasti torunut minua, jos olisi ne sanat kuullut.

Naruto kääntää minut molemmin käsin ympäri pitäen kiinni hartioistani. Keltahiuksisen ystäväni silmät hehkuvat päättäväisyydestä. Hän kysyy, ketä minä syytän Leen kuolemasta. Käsien ote hartioistani vahvistuu. Nyt tunnen hätkähdyksen kulkevan läpi ruumiini. Tuo sana, kuolema, virtaa joka puolella kehoani, polttaa, satuttaa riivaa... En pääse sitä pakoon. Lee on kuollut. Syyllisyys ummistaa silmäni ja irvistän kivuliaasti tuntien… poskellani… leuallani… kyynel.

Puristan hampaani yhteen yrittäen tukahduttaa sen. Itkun. Kuitenkin, kyynel kyyneleeltä, lattia jalkojeni vieressä alkaa kostua suolaisesta vedestä. Tunnen häpeän sisälläni kasvavan jokaisen tipan myötä. En pääse irti Naruton vahvojen käsien otteesta ja tiedän kettupojan näkevän kaiken. Tietävän kaiken. Miksei hän voi vain päästää hartioistani irti ja antaa mahdollisuutta kääntyä pois?

Kuulen nimeäni lausuttavan. Pakotan silmäni auki ja katson keltaisten otsahiusten takaa pilkistäviin sinisiin silmiin. Huolenrypyt koristavat Naruton otsaa saaden tämän vaikuttamaan aikuisemmalta. Kettupojan peukalo pyyhkii varovaisesti kyyneleitä silmäkulmastani ja poskiltani. Hän hyssyttää minua rauhoittumaan sanoen, että näin on parempi. Ihmettelen ystäväni sanoja ja hän jatkaa puhumista. Hän sanoo, että on ollut huolissaan minusta Leen poismenon jälkeen. Lasken katseeni jalkoihini. Kyyneleitä ei enää tule. Oloni on tyhjä. Kuin olisin pelkkä kuori.

Pyydän Narutoa olemaan huolimatta. Turhaan hän minusta huolehti, kun ei kuitenkaan pystynyt mitään asialle tekemään. Kukaan ei pystyisi. Mikään tässä maailmassa ei saisi minua enää onnelliseksi. Ehkä seuraava maailma sitten, ajattelen sulkien silmäni. Kettupojan käsi poskellani on lämmin, mutta ei yhtä lämmin kuin hänen. Miksi Lee…?

Naruto kysyy kiivastuneena, että olenko niin itsekäs, etten tajua myös muiden surevan pojan takia. Hän huutaa ja minä tärisen. Kukaan muu ei välittänyt Leestä niin kuin minä välitän, vastaan keltahiuksiselle takaisin ennen kuin uusi kyyneltulva ryöstää ääneni. Naruto ei lopeta huutamista. Hän sanoo, etten ole todella muuttunut tippaakaan sitten sen kerran, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Että olen edelleen se sama pilalle hemmoteltu lapsi, joka ajattelee vain itseään ja elää vain itselleen. Pudistan päätäni raivoisasti huutaen nyt itsekin. Valhetta, valhetta! Olen muuttunut!

Tunnen tönäisyn olkapäissäni ja kompastun tuolin kulmaan rojahtaen vaarallisen nopeasti istumaan tuolilleni. Kyynärpääni iskeytyvät käsinojiin ja tunnen kipua. Me molemmat hengitämme raskaasti, kiivastuneina. Ehkä myös vihaisina toisillemme. Naruto ja minä. Kettupoika seisoo noin parin metrin päässä minusta. Katson suoraan hänen silmiinsä vihaisena. Ja hän hymyilee sanoen rakastavansa minua. Haukun Narutoa idiootiksi ja hän nauraa, kääntyy ja lähtee sulkien oven perässään.

Tarraan kiinni pöydän kulmasta hokien yhä puoliääneen mielessäni Uzumaki Naruton olevan täysi ääliö. Pyyhkäisen yhdellä käsivarren heilautuksella kaikkien paperipinojen läpi. Siistit, järjestellyt pinot leijuvat nyt arkki arkilta lattialle. Kaikki on sekaisin. Työ täytyisi alkaa alusta. Mutta minä nauran. Uzumaki Naruto on kaikkien aikojen suurin ääliö!