Vielä tänäkin päivänä, pienimmätkin asiat muistuttavat minua sinusta. Rannalla hippaa leikkivien lasten helisevä nauru, pippurin tuoksu ja mustikoiden maku. Valvotut yöt ja nouseva aurinko. Aikoinaan äänesi oli minulle se toinen auringonnousu. Tänäänkin heräsin miettien, mitä sinulle mahtaa kuulua. Minä rakastan sinua, olen välittänyt sinusta jo vuosien päivät. Minun olisi pitänyt tunnustaa tunteeni sinua kohtaan jo silloin, eikä raukkamaisesti kirjeellä.

Ja sitten eräänä päivänä sain kuulla sinun lähteneen. Muistan olleeni shokissa. Mutta en edes muista minne lähdit, tutuillesi jättämä osoite ei kertonut minulle mitään. Ja sinä veit pikku Narutonkin mukanasi.
Tietysti Naruto oli ollut henkisesti yhtä hajalla kuin särkynyt peili Sasuken lähdettyä. Hän oli ollut niin masentunut ja elämänhaluton, että olit vienyt hänet mukanasi pois Konohasta. Olin aina kuvitellut, että meistä kahdesta tulisi jotain, että olisimme voineet olla onnellinen perhe yhdessä Naruton kanssa. Vanhemmat ja lapsi. Mutta sinä lähdit pois. Oma vikani tosin.

Asiat eivät ole muuttuneet lähtösi jälkeen paljoa. Sinun ollessa vielä täällä,  uneksin voivani ottaa sinut syliini ja nukahtaa kanssasi. Ajatellen silloinkin, ettei se ole mahdollista, ettei mitään niin hyvää voisi sattua minulle.
Silti toivoen, salaa. Nykyään unelmoin sinusta, tietäen kaiken olevan turhaa. Tietäen, että olet pala menneisyyttäni, jonka muistosta vain on mahdoton päästää irti.
Tietäen, etten voi saada sinua. Tietäen, että et palaa.

Ja muistan hymysi. Sinulla oli tapana suoda hymysi monille, joskus minullekin. Olin sinulle vain jokapäivätuttu, mutta hymyilit kuin olisimme olleet enemmän, ehkä ystävät, ehkä jopa rakastavaiset. Kun irrotit lämpimän katseesi minusta, kerran toisensa jälkeen, tunsin oloni aina yhtä orvoksi.

Luulisi minun itkeneen lähtöäsi, mutta minä en itkenyt silloin. Luulen, ettei minussa ole mitään tarpeeksi rehellistä itkeäkseni.

Minä vain elin päivästä toiseen, oikeastaan kiinnittämättä huomiota mihinkään. Niinä aurinkoisina päivinä en miettinyt mitään. Kerrankin, muistan kulkeneeni ulkona sateessa, katsellen valoisalle taivaalle veden läpi, tajuten vasta minuuttien päästä taivaan koskaan kastelleen vastaantulevien puiden hennot lehdet.
Ja sitten muistan samaisen sateen loputtua tunnustelleeni kasvojani ja tajunneeni niiden olevan märät suolaisista kyynelistä, enemmän kuin sadevedestä. Olin itkenyt. Vain sen kerran. Itketköhän sinä koskaan?

Hymyilet tai naurat, itket tai et, olet aina ajatuksissani.
Toivottavasti voit hyvin, samoin Naruto!

Tulet aina olemaan minun unelmani ja haaveeni.

                                              Rakkaudella, Kakashi.


----------------------------------------------------------------------------------

21. elokuuta 1997 postia kuljettanut lentokone teki pakkosyöksyn mereen, moottorin sytyttyä palamaan. Lentäjät onnistuttiin pelastamaan, mutta koneen lasti oli jo uponnut meren syvyyksiin. Painavimmat esineet tosin hinattiin myöhemmin pinnalle, kaiken muun virtaus vei mukanaan. Kirjeet eivät koskaan saapuneet määränpäihinsä.

Neljä kuukautta myöhemmin Iruka menehtyi junaonnettomuudessa. Juna oli suistunut jään peittämiltä raiteilta.

40 vuoden kuluttua Kakashi kuoli vanhuuteen.

Sydänten polut eivät koskaan ristenneet, vaikka joskus oli ollut mahdollisuus. Silloin ne olivat vain kulkeneet toistensa ohi. Tapahtumien varjossa voisi luulla, että maailma olisi kaiken sen jälkeen kuollut suruunsa.

Mutta aamu ei koskaan lakannut tulemasta, eikä aurinko nousemasta.