Aikojen alussa maailman päällä kulkivat vain henget. Henget, jotka loivat maailman jollaisena sen nykyään tunnemme. Heidän voimansa olivat mahtavimmillaan tuolloin, mutta aikojen saatossa ne katosivat, hajaantuivat, haihtuivat pimeyteen, valoon ja kaaokseen… Voimia jaettiin lihallisten, kuolevaisten käyttöön. Monimuotoiseen elämään. Mutta henget eivät kuolleet. Eivät, vaikka menettivät suurimmat voimansa.

Useita vuosia henget tyytyivät osaansa ruumiittomina ja mahtavina olentoina. Melkein kuin jumalina. Mutta niin kuin aika kului, kului myös kuolevaisten aika edemmäs. Henget näkivät kaiken tämän. Aika juoksi heidän painottomien ruumiidensa lävitse. Kaikkinäkevät silmät näkivät ihmisten, eläinten ja kasvien syntyvän ja kuolevan, meren, maan ja vuorten nousevan ja laskevan, vuodenaikojen kiitävän ohi nopeammin kuin silmänräpäysten. Ja he olivat vain osa sitä kaikkea. Tunteettomina, olemattomina, vaikuttamatta mihinkään. Kunnes…

Järistys herätti oranssin kettupedon. Matalasti muristen olento kohotti päätään. Punaisista silmistä heijastuivat pilvistä musta taivas ja sitä halkovat useat monijatkeiset sähkövasamat. Jyrähdykset ja järistykset toistuivat saaden herkkäkuuloisen pedon korvat ja pään lähes halkeamaan raivosta. Taivaalle uhkaavasti äristen ja ulvoen, olento nousi ylös kaikille neljälle jalallaan iskien kallioon halkeamia yhdeksällä hännällään. Voimakkaista uhkauksista huolimatta taivas jatkoi orkesteriaan hellittämättä.

Kettuolento lopetti murisemisen mulkaisten tottelematonta taivasta murhaavasti vielä kerran, ennen kuin keskitti huomionsa itseään ympäröivään ympäristöön. Silmät levisivät kiristäen mustan iiriksen ohueksi viiruksi punaisella taustallaan. Kettu ei voinut uskoa mitä näki. Kaikkialla tämän ympärillä kohosivat valtaisat paljaat kiviset vuorenrinteet. Tassujaan epävarmasti nostellen kettu kulki tasanteen reunalle. Laskiessaan katseensa alas, huomasi olento useiden kilometrien päässä alapuolellaan mutkittelevan joen. Ylempänä taasen oli lunta. Mutta, se mikä kaikkein eniten kettuhirviötä kummastutti, ehkä jopa pelotti, oli tunto. Kylmä pisteli tämän anturoita. Jopa salamoista kantautuva sähköisyys sai mustaoranssit niskakarvat nousemaan pystyyn.

Mitä oikein oli tapahtunut, kettu hämmästeli kiertäen pitkät häntänsä vartalonsa ympäri lämmöksi. Hänen oli kylmä. Milloinkaan maailman kaikkina aikoina yhdenkään hengen eteen ei ollut tullut mitään tämän kaltaista. Hytisten kettu seisoi paikoillaan kivisen tasanteen reunalla laskien hitaasti takaruumiinsa alas istuakseen. Silmät sulkeutuivat hetkeksi mahtavan olennon kurottaessa kaulallaan pilviä kohden.

Jyrähdykset toistuivat taivaan lopulta auetessa. Oranssi turkki kastui ensimmäisten puolirakeisten sadepisaroiden hyökkäyksessä. Kylmä vesi etsiytyi paksun turkin läpi ketun iholle vahvistaen kylmästä aiheutuvaa tärinää. Punaiset silmät räpsyivät harvakseltaan kiinni ja auki. Väsymys juoksi kettuolennon lihaksissa, luissa ja… veressä.


Oliko tämä… Elämää?

Jos oli, niin miksi?

Miksi elämä iski ensimmäisenä kärsimyksen luojansa ja lapsensa niskaan?

Olisiko edessä parempaa?

Millaista olisi parempi elämä?


Sade lakkasi. Kettu jäi yksin kalliolle ajatuksineen. Nälkä kouri yhdeksänhäntäisen eläimen, entisen hengen, vatsaa. Kylmä piti lihaksia paikoillaan. Silmät luotuina hiljalleen selkenevälle taivaalle, kettu kovetti sydämensä, jonka sykettä oli kuullut koko pitkän yön. Pilvien välistä laskeutui vuoristoon harvakseltaan auringon kultaisia säteitä. Kettu ei tehnyt niiden ja salamoiden välille eroa. Koko maailma oli luojaansa vastaan, olento oli päättänyt. Luojan ainoa tehtävä oli enää toimia… Maailman tuhoajana.