Tuuli puhalsi hiljaa ja aurinko pilkisti vain vähän pilvien lomasta. Pian alkaisi sataa. Mustahiuksinen poika ei välittänyt tästä tosiseikasta. Hän ei olisi välittänyt, vaikka olisi satanut rakeita tai ukkostanut. Hän tahtoi vain pois paikasta missä oli. Paikassa missä hän oli, oli vain puita ja yksi kuollut ruumis maassa. Ruumiin omistaja oli pitkä, lihaksikas tummahiuksinen poika, vähän vanhempi poika kuin häntä katsova poika, jolla oli kyyneleet silmissä. Kyllä tuo ruumis oli korppitukkaisen isoveli. Kauan kadoksissa ollut isoveli. Korppitukkainen poika vain katsoi ruumista ja kysyi itseltään ’Miksi sinun piti tappaa perheemme? Olisimme voineet elää yhdessä… perheenä?’ Korppihiuksinen käänsi päänsä pois. Hän ei halunnut myöntää, että itki isoveljensä kuoleman takia. Tämähän oli tappanut koko heidän perheensä, koko sukunsa, jättäen vain hänet henkiin. Ei, korppihiuksinen ei voisi itkeä. Ei, vaikka veli olisi ollut hänellä kuinka tärkeä ihminen.

Poika katsahti taivaalle. Alkoi sataa. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä? Hän oli täyttänyt elämänsä päämärän. Mihin hän pyrkisi? Mitä hän tekisi? Minne hän menisi? Nämä kysymykset pyörivät korppitukkaisen pojan päässä yrittäen löytää vastausta, mutta vastausta ei ollut. Poika katsoi vielä kerran ruumista, hänen isoveljeään, ennen kuin lähti kävelemään tietämättä minne kävelisi tai mitä tekisi. Ainoa mitä hän nyt tahtoi, oli päästä jonnekin, missä voisi miettiä asioita, ilman että kukaan kyselisi häneltä mitään, ilman että hänen tarvitsisi katsoa tuota kalpeaa ruumista maassa.

Poika käveli ja käveli. Hänen edessään oli jo metsän reuna, mistä pääsisi tielle, mitä pitkin poika pääsisi kotiin. Poika ei tahtonut kotiin, poika tahtoi jonnekin, missä ei tarvitsisi nähdä muita. Takaisin hän ei voisi enää kääntyä. Poika potkaisee kiveä turhautuneena. Kivi saisi tällä kokea pojan turhautumisen.

Hän laittaa kädet taskuun ja lähtee kävelemään korkeita portteja kohti. Toivoen ettei kukaan tulisi häntä vastaan. Portit, ne lähestyvät häntä aivan liian nopeasti. Aivan kuin ne tulisivat häntä kohti. Poika pudistaa päätään. Ja alkaa katsoa maata jalkojensa alla. Aivan kuin se muka toisi lohtua hänen elämäänsä. Poika kuitenkin jatkoi matkaansa portteja kohti.

Porteilla ei ollut portinvartijoita. Tummahiuksinen poika ei edes huomannut tätä tärkeätä asiaa. Tai mitä tärkeää siinä edes olisi? Voivathan hekin pitää ruokatauon. Poika vain käveli, käveli ja käveli. Pian hänen edessään oli suuren Uchiha klaanin katu, jonka varressa ei asunut ketään. Poika huokaisi ja melkein antoi kyyneleiden valua poskilleen. Pojan katse nousi maasta katsomaan hylättyjä taloja. Taloja, jotka eivät varmaan enää koskaan tulisi kokemaan elämää ympärillään.

”Tapoin hänet. Tapoin Uchiha Itachin. Tapoin teidän murhaajan. Tapoin klaanimme hävittäjän. Tapoin veljeni. Tapoin melkein viimeisen Uchiha klaanin jäsenen. Tapoin ihmisen, joka solmi veriliiton kanssani. Tapoin viimeisen sukulaiseni. Tapoin hänet, jota kaikki vihasivat!” Poika kuiskasi aluksi, mutta joka lauseen jälkeen hän korotti ääntään, viimeiset sanat hän jo melkein huusi.

Vasta nyt lämpimät kyyneleet alkoivat valua hitaasti hänen silmissään. Vasta nyt hän antoi menetyksen tuskan vallata kehonsa. Vasta nyt hän lyyhistyi maahan, itkien. Hän ei välittänyt vaikka ihmiset olisivat kuulleet tai nähneet hänet. Hän vain antoi tuskan vallata mielensä ja kehonsa. Hän antoi itselleen mahdollisuuden itkeä. Itkeä. Hän ei ollut tehnyt sitä moniin vuosiin. Hän oli kovettanut itsensä ulkoisesti, mutta samalla myös sisäisesti. Hän ei ollut antanut itsensä hymyillä, itkeä eikä mitään muutakaan inhimillistä tunnetta näyttänyt eleillään, eikä ilmeill’’n. Hän oli syrjäytynyt ihmisistä ja nyt hänen pitäisi päästä takaisin omaan elämäänsä. Hänen pitäisi jatkaa mahtavaa klaania. Hänen pitäisi korjata välit entisiin ystäviin.

Mustahiuksinen poika nousi maasta ja katsoi ympärilleen. Kaikki klaanin talot olivat jotenkin huonossa kunnossa. Missään talossa ei ollut asuttu moneen vuoteen, paitsi hänen omassaan, missä oli asuttu vain muutama vuosi sitten viimeksi, mutta silloinkin vain yksi poika oli asunut siellä ja tämä poika seisoi kadun toisessa päässä, silmät punaisena itkemisen jälkeen, vaatteet märkinä vesisateesta ja mieli täysin masentuneena. Tämä poika lähti kävelemään eteenpäin kohti omaa kotiaan. Ympärillään poika näki vain tyhjiä taloja, ilman ihmisiä, ilman elämää. Kukaan ei ollut häntä vastassa tervehtimässä häntä iloisesti kotiinpaluun johdosta. Kukaan ei kiittänyt häntä Itachin taposta. Kukaan ei edes tiennyt hänen palaavan kotiin.

Korppitukkainen poika avasi hiljaa narisevan portin, josta pääsee isoon puutarhaan. Puutarha oli joskus ollut hieno ja kukoistava, mutta nyt se oli lähinnä rikkaruohojen peitossa ja ruoho oli ennemmin jokin niitty, kuin jonkin pihan nurmi. Poika pudisti päätään hiljaa ja jatkoi matkaansa suuren talon kuistia kohti. Kuisti oli jokseenkin ränsistynyt ja huonossa kunnossa, mikä sai pojan vielä enemmän pudistelemaan päätään ja surullisemmaksi. Tummatukkainen poika katsoi ovea. Sen maalipinta oli rapistunut ja ovi oli muutenkin kärsineen näköinen. Poika avasi oven hiljaa, kuin peläten, että sen takaa hyökkäisi jokin iso pelottava otus. Mikään ei hyökännyt pojan kimppuun. Sen sijaan sisällä haisi ummehtuneelle, ja kaikki oli pölyn peitossa. Poika jätti kengät eteiseen, veti oven kiinni ja lähti kävelemään omaan huoneeseensa. Poikaa ei näyttänyt kiinnostavan pöly, märät vaatteet hänen päällään, tai mikään muu puhtauteen liittyvä asia, sillä hän kaatui pölyiselle sängylle ja nukahti. Nukahti uneen, jota hän oli kaivannut viimeisen vuorokauden aikana enemmän kuin koko elämänsä aikana. Enemmän kuin tulisi koskaan tarvitsemaan. Nyt tuo rauhallinen uni vei pojan todellisesta maailmasta pois. Maailmaan, joka oli hänen omaa illuusiotaan.