Satoi. Hän ei ollut koskaan pitänyt säätiloista. Jos tuuli, hänen ystävänsä pakenivat kauas, jos ukkosti, he eivät olleet sitä, mitä ovat normaalisti. Jos satoi, he itkivät. Jos paistoi aurinko, heitä ei nähnyt. Shikamaru istui rinteellä, ja katseli taivaalle. Pilvet. Ne itkivät. Hän nojasi selkänsä puuhun, kääntämättä katsettaan pilvistä. Sade peitti kaiken harmaaseen huntuun.

Sade ei haitannut häntä. Hän juoksi, juoksisi aina kuolemaansa saakka. Sade piiskasi kasvoja, ja sekoittui kyyneliin. Hikipisara valui hänen poskelleen, ja hän jatkoi juoksemista. Hän juoksi niin nopeasti kuin pääsi märällä soratiellä. Välillä hän liukastui märkään soraan, ja kieri ojaan, jossa hän vähän aikaa itki, nousi seisomaan, ja jatkoi juoksemistaan. Paljaat jalat vuosivat verta, mutta hän ei tuntenut kipua. Ruumis ei tuntunut hänen omaltaan. Hän ei tuntenut sen kipua. Ruumiillinen kipu ei tuntunut miltään. Sielu huusi kivusta, jota ei voinut nähdä. Joka askeleella soraa putosi ojan pohjalle, ja lopulta askeleita ei enää kuullut.

Shikamaru katseli tietä, ja ajatteli pilviä. Niillä ei ollut teitä. Niillä oli koko taivas tilaa. Sora rahisi kauempana, ja Shikamarun katse kääntyi ääntä kohti. Joku juoksi kohti kylää.
- Kuka ihme tällä ilmalla? Hän ajatteli ääneen.
Tiellä juoksija juoksi aina puun eteen asti, mutta lysähti sitten nelinkontin maahan, ja purskahti itkuun. Shikamaru nousi seisomaan, ja askel kerrallaan lähestyi juoksijaa, kunnes oli aivan tämän vieressä. Hän polvistui, ja nosti toisen syliinsä. Shikamaru kantoi tämän vaivattomasti puun luokse. Hän laski toisen henkilön maahan, ja huomasi toisen olevan tyttö. Hiukset olivat kastuneet ja auenneet, mutta ne olivat silti hyvin kauniit, ja aivan kullankeltaiset. Vaalea, lyhyt kimono oli rispaantunut helmasta. Paljaat jalat olivat veressä, ja haavat tihkuttivat edelleen verta. Polvet olivat naarmuilla, ja käsistä vuosi verta. Shikamaru veti toisen lämpimään halaukseen. Tytöllä oli suuri viuhka, joka oli pudonnut selästä. Shikamaru silitti tytön selkää, ja painoi päänsä tämän hartialle. Lopulta tyttö kohotti katseensa, ja katsoi Shikamarun vihreänruskeisiin silmiin mustilla silmillään. Hän hyppäsi taemmas, ja tarttui viuhkaansa.
- Mitä sinä aioit tehdä minulle! Tyttö huusi.
- Minä yritin auttaa sinua! Shikamaru huusi takaisin.
- Anteeksi että huusin, tunteeni ovat vain pinnassa, tyttö kuiskasi.
- Ei se mitään, Shikamaru sanoi, ja nojasi selkänsä puuta vasten.
Tyttö istuutui Shikamarun viereen, ja painoi päänsä Shikamarun olkapäälle.
- Kuka sinä olet? tyttö kysyi.
- Shikamaru Nara. Entäs itse? Shikamaru vastasi katse pilvissä.
- Sabaku no Temari, tyttö vastasi, katsoen Shikamarun kasvoja.
- Temari. Sinä siis olet se, jonka minä kahlitsin Kagemanellani, Shikamaru hymähti.
- Tosiaan. Chuunin-testissä. Sen kuopan kautta, Temari tirskahti.
- Mitä sinulle tapahtui, jos kerran juoksit koko matkan Sunasta täne Konohaan? Shikamaru kysyi.
- Tiedäthän sinä Gaaran, pikkuveljeni. Hänen sisässään on hiekkademoni, ja se demoni otti Gaaran valtaansa, ja tappoi aika monta ihmistä Sunassa. Gaaran sydän joutuu pian demonin syömäksi, ja Kankuron Gaara tappoi, Temari vastasi Shikamarun esittämään kysymykseen, kaiken ilon kaikotessa heidän ympäriltään. Tilalle tuli ahdistuneisuutta, ja katsahtaessaan Temariin Shikamaru näki tytön mustissa silmissä kyyneliä. Hän nousi seisomaan, ja veti Temarinkin pystyyn.
- Alahan tulla, Shikamaru sanoi, ja veti Temaria mukanaan sateeseen.

Nämä kaksi kulkivat soraista tietä pitkin kohti Konohan portteja. He ohittivat Hokagekallion, ja Temari jäi katselemaan kiveen ikuistettuja kasvoja.
- Minä tunnen nuo kasvot. Ne ovat Kyûbi-pojan, Temari sanoi puoliääneen.
- Ne ovat Naruton isän, Yondaimen, kasvot, Shikamaru vastasi hymyillen.

Lopulta nämä kaksi pääsivät Shikamarun kodin eteen. Shikamaru avasi oven, ja viittoi Temaria olemaan hiljaa. Temari vaikeni, uskaltaen vain vaivoin hengittää. Shikamaru hiippaili olohuoneeseen, ja kurkisti sohvalle.

Hän koukisti sormeaan kutsuvasti, ja Temari hiipi hänen viereensä. Shikamaru osoitti sohvaa, ja painoi sormen huulilleen. Sohvalla makasi Nara Shikaku, Shikamarun isä. Temari nielaisi, kun Shikamaru kiskaisi hänet ovesta huoneeseen, joka oli kaikessa kaaruudessaan kodikas. Nurkassa oli Shôgi-lauta, ikkunan alla sänky, oviseinällä kirjahylly, ja sängyn päädyssä kirjoituspöytä. Shikamaru istuutui sängylleen, ja viittasi Temarin viereensä. Temari istuutui hieman epäillen, ja säpsähti, kun Shikamaru otti hänen kätensä omaansa. Poninhäntäinen tutki tytön käden hyvin ammattimaisesti, todeten vain pieniä verinaarmuja. Nyt hän otti kiinni tytön reidestä, ja nosti jalan polvelleen. Hän veti laatikosta pumpulitupon ja haavanpuhdistusainetta. Temari ihmetteli hieman sellaisten asioiden löytymistä kolmetoistavuotiaan pojan pöytälaatikosta, mutta ei viitsinyt kysyä siitä. Hän puraisi alahuultaan, kun puhdistusaine kirveli haavassa. Nyt Shikamaru veti lastareita ja sideharsoa laatikosta, ja sitoi hellästi Temarin polvet. Nyt Temari sai puhekykynsä takaisin.
- Miksi sinulla on tuollaisia asioita pöytälaatikossa? hän kysyi, saaden Shikamarun säpsähtämään.
- Isäni hakkaa minua joskus, se paskiainen, Shikamaru murisi yhteen puristettujen hampaidensa välistä.
Yhtäkkiä Temari halasi Shikamarua takaapäin. Shikamaru punastui hieman, mutta painoi kasvonsa Temarin käsiin. Hetken kuluttua Shikamaru irrotti lempeästi Temarin kädet kaulaltaan, painoi sormensa tytön pehmeille huulille hiljaisuuden merkiksi. Hän avasi huoneen oven, ja hiipi ovelle. Hän otti alahyllyltä sandaalinsa, ja ojensi ne Temarille. Tyttö veti tummansiniset kengät jalkaansa, ja hiipi ulos.

Shikamaru sulki oven hiljaa perästään. Hän ja Temari lähtivät kulkemaan käsi kädessä kohti mäkeä, jolla he tapasivat. Sade oli lakannut, ja aurinko paistoi. Sora rahisi kaksien kenkien alla, kun askeleet kulkivat samaa tahtia kohti kukkulaa.

Kukkulalle päästyään he kiipesivät puun juurelle, ja istuutuivat vieretysten. Temari nojasi päätään Shikamarun olkapäähän, ja hymyili hieman, kun Shikamaru laski kätensä hänen hartialleen. Pian Temari käänsi Shikamarun kasvot omiaan kohti, ja hivutti kätensä pojan hiuksiin. Hän avasi poninhännän, ja alkoi kammata hiuksia sormillaan. Hän hymyili hieman löydettyään takun, ja lopulta, kammattuaan hiuksia lähes viisi minuuttia, valutti kätensä Shikamarun kaulalle, ja halasi tätä pitkään. Shikamaru hymyili, nousten seisomaan. Hän veti Temarin mukanaan, kuten aikaisemmin samana päivänä. Hän nosti tytön syliinsä kevyesti kuin höyhenen, ja kantoi tielle. Shikamaru laski Temarin tielle, ja hymyili tälle. Mustat silmät olivat nyt lempeät, eivät taistelijan jäiset silmät. Temari nojasi hieman eteenpäin, kunnes hänen huulensa kohtasivat Shikamarun huulet. He suutelivat toisiaan kadottaen ajan- ja paikantajunsa.

Kun he lopulta erosivat toisistaan henkeään haukkoen, Temari antoi vielä pienen suukon Shikamarun otsalle.
- Tuuli on luotu kulkemaan, hän totesi, ja juoksi pois Shikamarun luota, kohti kotiaan.
Shikamarun silmästä valui yksinäinen kyynel, jonka noussut tuuli kuivasi pian.
- Tuuli on luotu kulkemaan, hän kuiskasi, ja alkoi löntystää kotiaan kohti.