Viides osa

’Kaikki on suhteellista. Tällä hetkelläkin toisella puolella maapalloa joku kuolee, synnyttää, sotii, luovuttaa. Jos katsotaan tätä tilannetta nyt, mulla ei pitäisi olla paljoa valittamista. Mullahan on ruokaa, vaatteita. Eikä kukaan pakota mua sotaan. Mutta silti, miksi mut pakotetaan tähän tilanteeseen?’
Sasuken ajatukset laukkasivat hirveää vauhtia eteenpäin. Huoneessa, johon he olivat astuneet, oli viiden puutuolin muodostama piiri. Huoneessa oli himmeä valaistus eikä lainkaan ikkunoita. Tsunade käveli yhden tuolin luo ja kehotti muita istumaan. Sasuke näki että Sakura veti tuolin alleen ja istui siististi keskelle tuolia. Lee vilkuili hermostuneena ympärilleen, mutta istui sitten tuolilleen, vaihtaen asentoaan koko ajan. Sasuke istuutui myös. Hinata tuijotti tiiviisti eteensä ja istui tuolillaan huomattavan epäryhdikkäästi. Tsunade odotti hetken aikaa, ja istui sitten itsekin.
”Noniin… Aloitetaanpa. Kaikki ovat paikalla”, hän sanoi ja antoi katseensa kiertää tuolirinkiä. Hänen vasemmalla puolellaan istui Lee, sitten Sakura, Sasuke ja oikealla puolella rinkiä Hinata. Jos tilanne olisi ollut toinen, rinki olisi ollut koominen: pyöreä, varsin isorintainen tiukkailmeinen nainen, lihaksikas jättikulmakarvainen nuorimies, nätisti istuva prinsessamainen neiti, laiha ja kalpea poika ja tiiviisti eteensä tuijottava tyttö. Ja jokainen näytti siltä, että tahtoisivat olla missä tahansa muualla kuin tässä tilanteessa, tässä rakennuksessa, tässä huoneessa.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut.
Kaikki onkin kynnetty turhaan.
Luulin, että kuolisin tänne.
Vaikein onkin vielä jatkaa.

’Mitä he kaikki näyttävät noin toivottomilta? Itse he ovat tämän aiheuttaneet, tämä tilanne on heidän oma vikansa… Kaikki he, niin… elottomia. Mikä heitä vaivaa? Tämähän on vain talo! Lyön vaikka vetoa ettei kukaan heistä ole tuollainen oikeasti… Pelkkää itsesääliä, mokomat kakarat! Jos minä olisin nuorena tällaiseen päätynyt, olisin pystypäin jatkanut! Ei tämä voi nyt niin vaikeaa olla!’

Häviäisin sittenkin, jos nyt luovuttaisin -
tämän kaiken loppuun vien,
ja se olkoon lohtuni viimeinen.

’Mitä… Mitähän tässä halutaan? Mitä jos se kysyy, miksi mä olen täällä? Voi, älä kysy! Se… On mun asiani… Mutta mitä, jos tässä halutaankin vain hyvää? Ehkä mun sitten pitäisikin kertoa, miksi olen täällä…? Tai mitä jos multa ei kysytäkään mitään, koska mä olen ensikertalainen? Tai jos tää on kuin oikeudenkäynti, vähän niin kuin Amy’s Lawissa… Että multa kysellään vaikeita, mutta mua ei oteta rikollisena… Paitsi että Amy’s Lawissa kaikki kääntyy aina hyvin… Kääntyykö tässäkin?’

Vaiettu oikeus:
otit armosi itse.
Tiedä, etten kertonut mistään. Koskaan.
Kivi kasvoi mun rintaan.
Hauta on jo luotu umpeen.

’Miksi noi kaikki vilkuilee noin epäilyttävästi? Käyttäytykää nyt! Tämä on virallinen tilaisuus, ei mikään leikkirinki! Tässä punnitaan se mitä olette oppineet! Mitä sinäkin siinä korppitukka minua tuijotat? Olet varmasti huonompi kuin minä! Minä sentään kaduin tekoani. Sinä olet yksi niistä jotka eivät opi millään, varmasi laitoksen tyhmin lapsi! Niin, lapsi! Minähän olen jo aikuinen, aikuisten maailmaan kasvatettu ja siellä elämään oppinut! Mä kasvoin aikuiseksi sinä iltana kun se mies tuli meidän taloon ja… Eikä kukaan uskonut mua…’

Ja nyt, kun ikuisuuden jälkeen
tänne on pakko palata,
kaikki näyttää pienemmältä
ja koivusta keinu puuttuu.

’Voi elämä, tässähän menee ikuisuus… Hemmetin hemmetti. Jäi nälkäkin. Olisi pitänyt ottaa niitä ruisleipiä enemmän. Voi elämä, mulla on taskut täynnä ruisleivänmurusia. Syödään sitten niitä. Onkohan luvallista syödä kun tätä keskustelua käydään? Toisaalta, ei tähän hommaan ole mitään sääntöjä ikinä keksittykään. ARGH. Menee hermo. Nälkä. Väsymys. Ärsyyntynyt. Tämä on tappavaa. Mä tahdon mäkkiaterian, kokista ja nukkumaan. Hei, mä en ole muuten juonut kokista puoleen vuoteen! Outoa. Ennen mä join sitä joka päivä… Mutta niin se menee, ihmiset muuttuvat… Ja paikat… Voi hyvä jumala mullon NÄLKÄ.’

Pihlajat on paikoillaan.
Ikkunasta katsoin tähtiä ja toivoin pääseväni
kauas pois niiden luo
– on myöhäistä pyytää niin.

’…Onpa hiljaista. Kas, siinä on uutta verta – sen näkee katseesta. Ja Sakura, se raiskattu tyttö joka oli mukana pankkiryöstössä. Ja... Voi, hän ei paennutkaan. Hän tuli, näkee ja kokee. Voi kuinka hänen olemuksensa on nyt pieni. Mutta, ei – hän ei luovuta ihan vielä. Hänellä on se katse joka oli sillä joka karkasi. Ja se joka karkasi, hän juoksi kovempaa kuin kukaan muu...’

Jotenkin ovat silmätkin
vanhat jo aikaisin.
Joku muka pimeään kietoutuu,
tahtoisi varjoihin;
minä vaihtaisin kaiken pois,
raskas on kivi kantaa.
Vedenselät puhuisivat aamuisin,
kuinka on kaunis maa.

”Hyvä on, aloitetaanpa nyt vihdoin”, Tsunade sanoi rikkoen painostaman hiljaisuuden.
”Kaikki tuntevat varmasti toisensa nimenhuudon jälkeen, eikö vain? Sitten voisimme hieman keskustella. Aloitetaanpa vaikkapa sinusta, Rock. Vai sanonko Lee? Joka tapauksessa, haluaisitko kenties jakaa tunteitasi meille? Aloittaisitko vaikka kertomalla, miksi olet täällä?” hän jatkoi. Sasuke tuhahti huomaamattomasti Tsunaden naulitessa katseensa Leehen. Tämän strategian hän oli nähnyt monta kertaa. Tsunade käytti sitä joka kerta uusiin tulokkaisiin – ja valitettavasti, he nielivät aina syötin.
”Öh… En mä haluaisi kertoa…” Lee mutisi. Tsunade hymyili seesteisesti.
”Ei se haittaa. No, kertoisitko vaikkapa, mistä pidät?” hän kysyi. Lee oli hetken hiljaa, ja sanoi sitten;
”Urheilusta.”
”No sehän on hienoa! Mistä urheilusta pidät eniten?”
”Hmm… Yleisurheilusta. Ja jalkapallosta!” Lee kertoi nyt hieman rohkeammin. Sasuke sääli Leetä, joka oli nyt jäänyt huomaamatta kiinni Tsunaden verkkoon.
”Vai jalkapallosta… Pelaatko ihan jossain oikeassa seurassakin? Mitä paikkaa?” Tsunade kysyi hymyillen.
”Joo. Mä olen hyökkääjä!” Lee sanoi ja innostuksen puna levisi hänen kasvoilleen.
”Olet varmasti hyvä pelaaja, etkö olekin?” Tsunade kysyi hymyillen yhä epäilyttävän leveästi.
”Niin olenkin!”
”Valmentajasikin on tottakai sitä mieltä?”
”Niin… Mutta miksi hän sitten valitsi…”
”Niin? Kenet hän valitsi, mihin?”
”Sen toisen… Kapteeniksi… Ja oli kisatkin tulossa!”
”Miksi valmentajasi hänet valitsi?”
”Niin! Mähän olen parempi pelaaja! Miksei se valinnut mua?”
”Hyvä kysymys, Lee, mutta et kai jättänyt tilannetta siihen?”
”En! Mä ansaitsin sen kapteenin paikan, mä olen tuhat kertaa parempi pelaamaan kuin se! Ja mä olen ollut joukkueessa monta vuotta pidempään! Ei se ansainnut sitä kunniaa! Siksi mä…”
”Niin, Lee Rock? Mitä sinä teit?”
”Kenenkään ei pitänyt olla siellä… Pukuhuoneessa, sinä sateisena iltana… Vain mä ja se, se vaihtoi vaatteitaan. Se ei ihan oikeasti ansainnut sitä! Sitten mä… Siellä oli maila, pesäpallomaila. Se oli kuin merkki taivaalta, että mitä mun pitäisi tehdä. Kun se käänsi selkänsä, mä löin! Jos nimittäin… Jos se saisi vamman, niin musta tulisi kapteeni! Ei haittaisi jos menisi vain vaikka jalka, kunhan se ei enää pystyisi pelaamaan! Mutta se oli kovaa tekoa, vaikka mä löin, se karjui apua ja yritti paeta! Niin, mä löin toisenkin kerran! Kolmannen ja neljännen, niin kauan kunnes se ei enää liikkunut! Mutta ei, joku tuli silti, se näki. Se tyttö joka aina kävi kattomassa meidän reenejä, se oli jäänyt sinne ja se näki… Ja se kiljui, ja juoksi pois. Sitten mä muistan vaan, kun kuuluu sireenien ääntä, sininen auto ja valkoinen auto, valkoiseen vietiin se, Kapteeni. Ja siellä kaikki itkivät ja huusivat. Joku nainen, ehkä Kapteenin äiti, mä muistan kun se huusi; ”MISTÄ SINÄ MINUA RANKAISET? AINOAN POIKANI VEIT!” Ja mut vietiin siniseen autoon, ihmiset eivät sanoneet mitään mutta kyllä mä niiden silmistä, että ne pelkäsivät mua. Mitä mä olin tehnyt? Muutama ruhje, ja tämmöinen touhu! Ja mut vietiin pimeään paikkaan, sitä pimeämpää paikkaa mä en ollut koskaan nähnyt. Kyseltiin kaikkea epäolennaista. Mitä ne halusivat? Olinko mä tehnyt jotain väärin? Silloin mä en tajunnut mitään. Kunnes mun äiti tuli, se itki ja huusi. Suriko sekin niitä paria ruhjetta Kapteenin kasvoilla? Ei, se oli pettynyt muhun. Se kertoi, että mut viedään pois. Ja niin, mut tuotiin tänne seitsemän yötä sitten. Joku kertoi, että Kapteeni on kuollut. Musta ei tehty kapteenia, koko joukkue joutuu kyseenalaistamaan toimensa – mun takiani. Mutta oikeastihan se on Kapteenin vika. Se ei voi – se ei voi olla kuollut. Se on Kapteeni – Kapteeni, joka mun olisi pitänyt olla. ”

Lee hengitti raskaasti. Hän tuijotti Tsunadea kuin lumottu. Sasuke painoi pään käsiinsä: hän ei voinut katsoa. Tuntui kun hän olisi äsken katsonut filmiä omasta elämästään. Sillä Sasuke oli itse kertonut oman elämänsä ensimmäisessä tarkastuksessaan Tsunadelle – ja nyt Lee oli Tsunaden talutushihnassa. Tsunade tiesi tuon kaiken, mitä Lee oli kertonut, jo ennestään, mutta se olikin Tsunaden strategia. Hän tahtoi, että nuoret itse kertoivat tarinansa – mitähän järkeä siinäkin oli, panna ihmiset elämään uudestaan elämänsä pahimmat hetket? Kai sekin oli jokin valtion määräämä säännöstö joka piti kutinsa aina. Sasuke ei pystynyt ajattelemaan Leen tekoa. Ei hän voinut ajatella olevansa parempi, vaikka mieli teki. Hän ei kuitenkaan ollut tappanut ketään. Mutta ei Lee sitä tahallaan ollut tehnyt! Kyse oli varmasti väärinkäsityksestä – tai vahingosta. Sen pojan, Kapteenin, hänen täytyi olla syyllinen. Ei noin kiltinnäköinen poika kuin Lee voinut olla syyllinen noin karmeaan tekoon. Sehän – herranjestas – sehän olisi murha!
”Sepä mielenkiintoista, Lee”, Tsunade hymähti ja siirsi haukankatseensa nyt Sakuraan.
”No mutta Sakura, sinähän olet ollut täällä jo reilun vuoden!” Tsunade sanoi täysin eri äänensävyllä kuin sekunti sitten. Nyt hän oli uhkaava, paha ja epäreilu – julma ja välinpitämätön. Hänen äänestään kuului se, että hän syytti Sakuraa. Sakura kuitenkin tuijotti Tsunadea yhtä viileästi ja vastasi tyynesti;
”Niin olen.”
”Aivan. Tiedäthän, miksi?”
”Koska autoin eräitä henkilöitä heidän ryöstäessään pankkia.”
Sasuken suu loksahti auki. Vielä koskaan hän ei ollut nähnyt kenenkään tuijottavan Tsunadea noin uhmakkaasti – ja tyttöhän vielä myönsi tekonsa, kuin antautuen Tsunaden pompoteltavaksi! Kaikki tämä alkoi mennä ohi Sasuken ymmärryksen, mutta ennen kuin hän ehti ajatella yhtään sen pidemmälle, Tsunade puhkesi jälleen puhumaan.
”Ei, Sakura, et sinä auttanut? Muistatahan, että itse olit koko jutun takana?”
”Tuo oli tarpeeton kommentti. Ei ole kyse siitä, millaisessa osassa olin kyseisen rikoksen takana, vaan siitä, että hyväksyn ja tiedän olevani syyllinen ja kadun tekoani”, Sakura näpäytti takaisin. Tsunade hymyili epämiellyttävästi.
”Odotinkin jotain tuon tapaista sinulta, Sakura Haruno. Olethan kasvatettu varsin järkevissä oloissa, vai mitä? Pääkirurgi ja huippukemisti vanhempina, varsin mukavat olot, eikö niin?” hän sanoi jäätävästi. Sakuran ilme ei värähtänytkään.
”En usko että vanhempani tai kasvatukseni liittyy tähän tilanteeseen mitenkään”, tyttö totesi yhtä kylmästi kuin Tsunade.
”Voi neitiseni, sillä on tässä tilanteessa enemmän kuin tarpeeksi merkitystä. Sillä kysymyshän kuuluu, että jos on noin hyvä perhe kasvaa, miksi ryhtyä rahaa ryöstämään?” Tsunade puhui siihen sävyyn kuin olisi keskustellut säästä. Sakuran kasvoilla näkyi pelon häivähdys, jonka tyttö tukahdutti nopeasti.
”Sinä tiedät, miksi. Kysyminen ja sen kertaaminen on tarpeetonta.” Sakura sanoi rauhallisesti. Tsunade hymähti pilkallisesti.
”Luulisi sinun tietävän, että vanhempia ihmisiä teititellään.”
”Ai, anteeksi, oletteko te todella niin vanha?” Sakura sanoi ja nauroi kimeästi ja epäaidosti. Tsunade sävähti, mutta hymyili sitten jälleen.
”En uskonutkaan, että sinunlaisellasi olisi jotain fiksua sanottavaa.”
”Ilmeisesti sitten sinulla on?”
”Minä voin evätä sinulta vierailupäivän, jos et rupea käyttäytymään.”
”Haha, siitä vaan. Kuka minua muka katsomaan tulisi?” Sakura totesi pilkallisesti.
”Esimerkiksi se poika, jolle olet kirjoitellut viime viikkojen ajan.”
Sakura hätkähti.
”Mistä sinä sen tiedät?” hän sanoi voimakkaasti. Nyt oli Tsunaden vuoro nauraa kimeää tekonaurua.
”Voi sinua tietämätöntä, minä tiedän kaiken mitä kenen tahansa tästä laumasta – anteeksi, nuorista – kuuluisi tietää, ja enemmänkin.”
”Vakoilu nyt jo menee yli ymmärryksen! Eikö meillä kaikilla pitäisi olla oikeus yksityisyyteen?” Sakura huudahti itsehillintänsä menettäneenä, ja nousi seisomaan.
”Yksityisyys, Sakura? Yksityisyys? Ei se merkitse sinunlaisillesi enää yhtään mitään! Olisit miettinyt sitä ennen kuin päätit ryöstää sen pankin! Täällä sinua valvotaan, opetetaan, ettet enää koskaan, koskaan, tee mitään sen kaltaista! Jos olisit todella niin järkevä kuin annat ymmärtää olevasi, et istuisi tälläkään hetkellä täällä vaan istuisit nauttimassa kauniista syyspäivästä ulkona, kenties olisit kaupungilla ystäviesi kanssa. Puhuisitte kokeista ja läksyistä ja pojista ja vaatteista ja julkkiksista eikä sinun tarvitsisi miettiä, mitä loukkaavaa voisit seuraavaksi suustasi sylkeä! Niin, Sakura, sinä voisit olla ihan tavallinen, ja omata sen niin sanotun yksityisyytesi. Mutta tässä vaiheessa, kun seisot täällä tekosi tehneenä, et voi syyttää tästä tilanteesta kuin itseäsi, ja vain itseäsi.”

Sakura näytti kuin puulla päähän lyödyltä. Hänen äsken niin levolliset kasvonsa olivat vääristyneet vain puhdasta vihaa kuvastaviksi, ja Sasuke oli varma, että hetkenä minä hyvänsä Sakura vetäisi Tsunadea turpaan niin että hampaat lentäisi. Oikeastaan Sasuke toivoikin sitä. Mutta huoneeseen oli laskeutunut painostava hiljaisuus, kukaan ei liikahtanutkaan. Äkkiä Sakura avasi suunsa ja puhui taas kohteliaasti;
”Jos se on teidän mielipiteenne, olkoon niin”, tyttö sanoi, ja istui takaisin paikalleen luoden katseensa alistuvasti maahan. Tsunade hymyili leveästi.
”Olen varma että ymmärrät mitä tarkoitan”, hän sanoi.
”Tottakai”, Sakura sanoi vaikka tuskin edes kuunteli. Tsunade hymähti, ja ennekuin Sasuke ehti mitenkään valmistautua, nainen käänsi katseensa Sasukeen ja sanoi;
”Sasuke, tahtoisitko sinä vuorostasi kertoa meille jotain?” Se oli pikemminkin käsky kuin kysymys. Sasuke keräsi rohkeutensa.
”Mieluummin en”, hän sanoi, ja huomasi ettei hänen äänensä värissyt. Päinvastoin, hän huomasi kuulostavansa rohkealta ja itsevarmalta. Tsunadekin tuntui huomaavan sen.
”No mutta Sasuke! Sinähän kuulostat ihan ihmiseltä! Taitaa olla ensimmäisiä kertoja sen jälkeen kun tulit tänne!” Tsunade sanoi epäuskottavasti. Sasuke tunsi korviensa punehtuvan.
”Kyllä mä omasta mielestäni kuulostan ihan ihmiseltä”, hän totesi. Tsunade katsoi häntä oudosti ja sanoi sitten;
”Mikset sinä sitten koskaan naura?”
Sasuke jäykistyi.
”Kyllä mä nauran.”
”Et naura. Hymyilet, jos joku kertoo hauskan jutun, mutta siihen se jääkin. Et naura, koska pelkäät, että joku näkee sinun sisällesi. Et halua, että ihmiset näkevät todellisen sinusi, et päästä ketään lähellesi, perheesikään ei enää tunne sinua. Miksi he tuntisivat? Eivät he halua. He haluavat muistaa hauskan pikkupojan joka sai hyviä numeroita ja uskalsi hymyillä, eivät pimeämielistä sekaisin menneestä ja tulevasta olevaa korppikotkaa. ”

Sasukesta tuntui kuin joku olisi lyönyt häntä nyrkillä keskellä rintakehää, ja lujaa.

Eihän tämän pitänyt olla kuin kyselyä, vain ilkeää sellaista jonka mukaan katsottiin oliko oppinut mitään. Kyllä Sasuke tiesi, että Tsunade kaivoi ihmisestä esille kaiken sen, minkä kaikki tiesivät mutta kukaan ei ääneen sanonut, ja hän tiesi että tämä olisi luultavasti hänen rankimpiaan elämänkokemuksiaan, ja tottakai, hän oli varautunut tähän etukäteen.

Mutta voi hyvä Luoja se tuntui paljon pahemmalta kun se lopulta oikeasti tapahtui.

Bang bang, I shot you down
Bang bang, you hit the ground
Bang bang, that awful sound
Bang bang, I used to shoot you down.


---

HA!
Ei voinut olla paha.

Ei Leetä oikeesti VOI OTTAA VAKAVASTI. Lol.

Biisit:

Leskiäidin tyttäret - PMMP
My baby shot me down - Nancy Sinatra

7.11.
R. I. P.
voimaa läheisensä menettäneille.<3

KOMMENTTIIIAAAAAAAAAAAAA~