Deidara katsoi maassa makaavaa käryävää ruumista välinpitämätön ilme kasvoillaan. Jälleen joku moukka oli päättänyt solvata Deidaran taidetta, väittää sitä vääräksi ja häntä mielipuoleksi ja lopulta haastaa hänen voimansa, vaikka Deidara oli selvästi vahvempi ja parempi. Mokoma typerys ei vain ymmärtänyt. Tämän kylän typerät ihmiset eivät vain pystyneet ymmärtämään hänen ajatusmaailmaansa, eivätkä nähneet hänen taiteensa täydellistä kauneutta. Heidän rajallinen käsityskykynsä ei vain riittänyt siihen, se ei riittänyt sisäistämään sitä, mitä Deidara loi, eikä se riittänyt ymmärtämään sitä, että kaikki luotu tulee myös tuhoutumaan ja vasta sitten se saavuttaa tarkoituksensa ja täydellisyyden. Koko kylä oli täynnä typeriä moukkia, jotka eivät näin ollen ansainneet elää samassa paikassa hänen kanssaan, eikä Deidara aikonut olla se, joka tässä häviäisi.

Vaaleahiuksinen mies tuhahti halveksuvasti ja upotti kätensä mukanaan kantamaansa laukkuun, ahmaisten kämmenessään olevaan suuhun palan kosteaa savea. Hän maistoi saven uniikin maun kielensä päällä, tunsi sen sisältämän hiekan ratisevan hampaissaan ja saattoi maistaa myös uhrinsa veren savessa, vaikkei se siellä oikeasti ollut. Deidara sulki silmänsä ja lipaisi huuliaan. Kyllä, hän oli luomassa taidetta.

Hyvin lyhyen hetken päästä hän kohotti kätensä kasvojensa eteen ja ihasteli luomustaan silmät kiiluen. Savinen lintu levitteli siipiään hitain ja nitisevin liikkein, odottaen luojansa käskyä tehdä siitä jotain täydellistä, tehdä siitä taidetta. Mielipuolinen virnistys väänsi Deidaran huulet ylöspäin hänen ajatellessaan sitä hurmiota, minkä hän saisi taas pian kokea saattaessaan taideteoksensa sen päätökseen. Kyllä, hän loisi todellista taidetta, jota tämä typerä ihminen ei ollut osannut arvostaa.

”Hyvästi, hölmö”, Deidara kuiskasi odotuksesta raskaalla äänellä ja savilintu lehahti lentoon, nousten korkealle ilmaan, luojansa seuratessa sen lentoa. Lintu saavutti taivaalla tietyn pisteen, mistä se lähti syöksymään nopeasti alas kohti Deidaran jo kuollutta ja aiemmasta räjähdyksestä lähes tunnistamattomaksi vääristynyttä uhria, josta edelleen nousi muutama savukiehkura ilmaan. Deidaran virne levisi suuremmaksi ja hänen sydämensä hakkasi odotuksesta.

Deidaran ehti lyhyen hetken verran nähdä kirkkaan välähdyksen siellä, missä pommi oli kohdannut uhrinsa, ennen kuin ilma sakeni pölyn ja kivenkappaleiden verhoksi. Deidaran silmissä näkyi hetken pidempään jälkivaloa räjähdyksestä, kunnes hänen tottuneet silmänsä haihduttivat sen yhtä nopeasti kuin se oli tapahtunutkin. Hänen korvansa täyttyivät räjähdyksen sulosoinnuista. Räjähdyksestä aiheutunut ilmanpurkaus saapui puoli sekuntia tapahtumasta ja liehutti hänen vaaleita hiuksiaan, tuoden samalla palaneen lihan ja mullan tuoksun hänen nenäänsä. Veri tulvi hänen päähänsä ja hänen korvissaan kuului pelkkää suhinaa, joka sai Deidaran mielen huurtumaan kuin huumeen vaikutuksesta.

”Räjähdys, se on todellista taidetta…” Deidara kuiskasi ja nauroi matalalla äänellä tuuleen, joka kuljetti pois savun ja pölyn, jättäen jälkeensä vain maahan syntyneen kraatterin ja sen luoneen mielipuolen taiteilijan.