Naruto-Chanin alkuhöpinät: Idea on pyörinyt päässäni jo kauan, ja nyt, kun olen kotona kipeänä, päätin kirjoittaa sen. Se voi olla vähän kökkö, mutta kertokaa rohkeasti mitä pidätte!

-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-

Kadut täyttyy ihmisistä,
ne ei tiedä meistä mitään.
Ootat mua asemalla,
ehkä kello antaa,
anteeksi minulle.

Sovimme tapaavamme linja-autoasemalla. Tapasimme ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, sillä olin ollut harjoittelemassa Jiraiyan kanssa. Minulla oli ikävä sinua, tuntui aivan siltä, kuin olisin ollut poissa vuoden. Todellisuudessa matkamme oli kestänyt vain kaksi kuukautta.

Vilkaisin rannekelloani. Kello oli pian neljä, minulla oli viisi minuuttia aikaa juosta kaupungin läpi.

Toivottavasti annat anteeksi, jos myöhästyn. Toivoin hartaasti, että voisin pysäyttää ajan, tai että osaisin vaikkapa lentää.

Juoksen loppumatkan.
Sinä
olet kaunis niinkuin aina,
sinun korkeissa koroissa.

Ajatus siitä, että näkisin sinut pian, sai minut juoksemaan yhä lujempaa. Pujottelin ihmisten ohi kiiruhtaessani pitkin katua. Kuvittelin jo mielessäni sinut, kuinka odotat minua kädet valkoisten shortsiesi taskuissa ja kuinka hento syystuuli sai mustat hiuksesi sekaisin. Voi Luoja, kuinka ikävöinkään sinua!

Viimein saavuin asemalle, tasan kymmenen minuuttia myöhässä. Hengästyneenä katselin ympärilleni yrittäen erottaa sinut ihmismassasta.

”Naruto”, kuulin äänen takaani. Yllättyneenä käännyin katsomaan nimeni lausunutta henkilöä. Se olit sinä, ilmielävänä edessäni, lempeä hymy kasvoillasi.

”Sasuke”, henkäisin. Tuijotin sinua. Et ollut muuttunut lainkaan siitä, millaisena sinut muistin. Ainoa muutos oli tapahtunut silmissäsi, joihin oli kylmän ja jäätävän katseen tilalle ilmestynyt lämpöä ja ystävällisyyttä.

”Sinua ei ollut vaikea löytää” sanoit hymyillen. ”Kirkkaan oranssit vaatteesi loistavan kauas.”

Tartuit käteeni ja lähdit vetämään minua perässäsi pois asemalta. Vilkaisin sinua, edelleen sama, yllättynyt ilme naamallani.

”Sasuke, muut eivät tiedä...”

”Se ei haittaa. Heidän ei tarvitse tietää”, sanoit ja hidastit vauhtiasi, sillä olimme päässeet jo suurimmasta ihmispaljoudesta.

”He eivät usko silmiään”, sanoin ja kävelin rinnallasi hymyillen.
”Eihän se, että kävelemme käsi kädessä, vain tänä ainoana iltana, tarkoita, että olemme yhdessä?”

Sanot tämä ilta kävellään
käsi kädessä
ihmisten edessä.
Älä sinä muiden katseista välitä,
sillä me ollaan yhdessä.

”Vain tänä iltana, niinkö?” kysyin sinulta hieman pettyneenä. Luulin jo, että voisimme viimeinkin kertoa muille suhteestamme.

Ne ei tiedä mitään,
ne ei kuulu tähän tarinaan,
joka harvoille luetaan.

Et vastannut mitään. Astelimme pitkin katua hiljaisuuden vallitessa, yhä toisiamme käsistä pitäen. Jotkin vastaantulijoista loivat meihin epäileviä katseita, muttemme välittäneet niistä. Minua ei haitannut, vaikka he olisivatkin homoja vastaan. Se oli heidän ongelmansa.

”Älä välitä muiden katseista, he ovat vain kateellisia”, sanoit ja hymyilit minulle. Hymysi oli lämmin ja ystävällinen. Se sai minutkin hymyilemään.

Kadut täyttyy äänistä,
joku huutaa meidän perään.

”Hoi, Naruto, Sasuke!” kuulin huudon takaamme. Tunnistin äänen Kibaksi, tai sitten en. Kiihdytit askeleitasi, en tiedä, teitkö sen tarkoituksella. Yritin parhaani mukaan pysyä vierelläsi. Meidän peräämme huudettiin jälleen. Lähdit juoksuun vieden minua mukanasi. Väistelimme ihmisiä, ja ohitimme lukuisia kauppoja, sekä taloja. Viimein, tullessamme meren rantaan, pysähdyit. Olimme hengästyneitä. Meitä ei seurattu enää.

Ilta alkoi jo hämärtää, ja katulamput syttyivät. Myös rannassa oli muutama lamppu, mutta ne eivät valaisseet tarpeeksi, ainakaan minun mielestäni. Kävelimme pitkin hiekkaista rantaa, johon valot eivät kunnolla yltäneet. Laineet ajautuivat leppoisasti rantaan kastellen hiekan. Meren kohina oli rauhoittavaa, mutta samalla se sai minut hermostuneeksi.

Olet meistä vahvempi,
kanssasi en pelkää,
kaupungin pimeää.

“Pelkäätkö yhä pimeää?” kysyit rikkoen hiljaisuuden. En vastannut mitään, punastuin vain lievästi. Onneksi oli niin hämärää, ettet nähnyt sitä. Viimein vastasin hiljaa myöntävästi.
“Älä pelkää. Olen tässä, jottei mikään merihirviö syö sinua.”
Vaistomaisesti hypähdin kauemmas merestä törmäten sinuun. Nauroit minulle, et pilkaten, vaan omalla, suloisella tavallasi. Hymyilin hiukan, mutten siirtynyt kauemmas sinusta. Toit kasvosi lähelle kasvojani ja suutelit minua hellästi poskelle.

Ihmisjoukon kohdalla
pidät kiinni kovempaa
ja pelkoni katoaa.

Näin meitä kohti tulevan kaksi ihmistä rantaa pitkin. Hekin pitivät toisiaan kädestä. He olivat nainen ja mies, sen erotin hämärässäkin. Ehkä noin meidän ikäisemme.

Puristit kättäni tiukasti, mutta samalla hellästi. Se sai oloni turvalliseksi. Ohittaessamme parin tunnistin heidät; Shikamaru ja Temari. Et hymyillyt heidän ohitse mennessään, kuten minä. Pelkäsit varmaankin yhä, mitä meistä ajateltiin. Shikamaru vastasi hymyyni ja nyökkäsi pienesti tervehtiäkseen ohi mennessään. Temari hymyili myös, ja pystyin lähes kuvittelemaan hänet ajattelemassa ‘Voi, kuinka suloinen pari!’.  

“En tiennyt heidän seurustelevan”, kuiskasin hiljaa ja vilkaisin taakseni olkani yli. Temari kietoi kätensä Shikamarun käsivarteen. “Paljon on ehtinyt tapahtua kahdessa kuukaudessa.”

Tuhahdit, ja hetkeksi silmiisi palasi vanha, jäätävä katseesi. Hätkähdin katsoessani sinua.
“Hellitä vähän, teme, me olemme nyt yhdessä”, sanoin leikkisästi ja painoin vuorostani hellän suudelman poskellesi.

Sillä tämä ilta kävellään
käsi kädessä,
ihmisten edessä.
Älä sinä muiden katseista välitä,
sillä me ollaan yhdessä.

Hymyilit hiukan, ja jää suli silmistäsi. Se valui silmistäsi pieninä puroina pitkin poskiasi.
“Minulla oli niin ikävä sinua”, sanoit lähes kuiskaten ja tukahtuneella äänellä. Pysähdyit ja halasit minua painaen kasvosi olkapäähäni. Halasin sinua takaisin.
“Niin minullakin sinua.”

Ne ei tiedä mitään,
ne ei kuulu tähän tarinaan,
joka harvoille luetaan.
Tämä harvoille luetaan.

“Kerrotaanko tästä muille?” kysyin päästäessäni irti sinusta. Katsoin kysyvästi tummiin silmiisi, jotka olivat kyynelistä kosteat.
“Jos niin haluat”, vastasit. “Oma pikku usurakontachini.”
Näytin kieltäni leikkisästi.

Ne ei tiedä mitään,
ne ei kuulu tähän tarinaan,
joka harvoille luetaan.

”Ei kerrota”, vastasin hymyillen onnellisena. Tartuin jälleen kädestäsi ja lähdin juoksemaan pitkin hiekkaista rantaa. Yllättyneenä älähtäen lähdit vetämänäni juoksuun kompuroiden aluksi. Nyt oli minun vuoroni nauraa sinulle. Sinä ja minä, eikä kukaan saisi meitä eroon toisistamme. Minä, ja oma rakas temeni...

-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-

Naruto-Chanin loppuhöpinät: Siinä se, kommenttia ja pisteitä, kiitos! En edelleenkään tajua, miksi kirjoitan tällaisia, en edes pidä näin siirappisista NaruSasu tai SasuNaru-ficeistä... Ja toi loppu on vähän outo, kun en oikein muutakaan keksiny. u.u