Tummaa kartanoa ympäröi sankka vesisade. Sade oli piiskannut tuota taloa jo viimeisen kahden päivän ajan armotta. Talossa asuvat ihmisetkään eivät olleet tahtoneet mennä ulos siinä säässä - tai oikeastaan kukaan siinä kylässä asuva ihminen ei ollut tahtonut mennä ulos koko tuona aikana, vaikka tietysti joidenkin oli pakko töiden tai koulun takia. Eräs näistä epäonnisista, kenet sade pakotti menemään kouluun, istui nyt tuon tumman kartanon yhden ikkunan laudalla ja ilmiselvästi odotti jotakuta. Pojan mustat hiukset olivat takaa tuttuun tapaan pystyssä ja edestä suorat piikit suoraan alaspäin. Pojan silmät olivat lähes yhtä mustat kuin hiuksetkin, mutta jos tarkkaan katsoi pystyi huomaamaan, etteivät ne olleet mustat, vaan niin tumman siniset että näyttivät mustilta. Nämä kauniit silmät  oli poika jäädyttänyt. Kukaan ei nähnyt tunteita tuon pojan silmistä. Kukaan ei nähnyt hymyä tuon pojan kasvoilla. Kukaan ei nähnyt tuskaa pojan sisällä. Kaikki vain tiesivät mitä poika kävi läpi. Pojan koko perhe oli surmattu ja surmaaja oli ollu pojan oma isoveli.  Isoveli ketä ei osannut rakastaa ketää muuta kuin tuota poikaa ikkunalaudalla.

"Niisan." Hiljainen kuiskaus pojan huulien välistä. Äänestä pystyi erottamaan kaipauksen ja toivon. Toivon kohdetta kukaan ulkopuolinen ei tiedä. Vain tuo poika ja pojan isoveli. Tuon pojan toiveet eivät olleet samanlaiset kuin tavallista elävien ihmisten toiveet olivat.

Pojan toive oli kielletty. Yhtä kielletty kuin kielletty omena paratiisissa. Mutta tuo poika piti kaikesta kielletystä ja vaaran tunteesta, että voisi jäädä kiinni. Ketä kaikesta tästä syytettiin, oli pojan pahin kilpakumppani, blondi poika, jolla ei ollut mitään. Blondilla ei koskaan ollut perhettä tai tämä ei edes tiennyt mitä rakkaus tarkoitti. Tämä oli aina elänyt yksin. Aina häntä oli syrjitty ja pahoinpidelty. Tuota poikaa tumma poika ikkunalaudalla kadehti. Hän oli pienenä saanut tuntea vanhempiensa rakkauden, mutta menettänyt sen  ollessaan vain 8-vuotias. Kun taas tuon blondin pojan ei koskaan ole tarvinnut tuntea menetyksen tuskaa. Poika ei ollut koskaan menettänyt mitään. Hänellä ei ole ollut mitään menetettävää.

Tumma poika painoi päänsä polviaan vasten, samalla halaten kumpaakin jalkaansa. Pojan ainut piilopaikka maailman kovuutta vasten oli pieni sikiöasento, johon hän aina käpertyi iltaisin ennen kuin henkilö, jota hän niin kovasti rakasti, tuli hänen luokseen. Ketä poika odotti, olisi ollut järkytys kaikille ihmisille. Kukaan ei uskonut, että poika voisi vielä nähdä sen ihmisen kasvot tai että poika voisi olla sen ihmisen vieressä ilman sitä kipua, jota tuo henkilö niin paljon tuotti hänelle.

"Sasuke..." Poika ikkunalaudalla kääntää katseensa suuntaa, josta ääni tuli. Kaikki mitä hän näkee on vain pimeyttä. Kuitenkin hän tietää että pimeyden keskellä on mustahiuksinen nuori mies, jonka ajatuksiin mahtuu vain tuo henkilö nimeltä Sasuke. Ja tuo Sasuke istuu sillä hetkellä ikkunanlaudalla katsomassa pimeyteen, jossa uskoo isoveljensä olevan. Kuitenkaan Sasuke ei näe isoveljeään. Pimeys on liian sankka. Isoveli on liian tumma. Siinä huoneessa ainut minkä voi erottaa on Sasuke, jonka takaa ikkunasta tulee hiukan valoa.

Sasuke nousee hitaasti seisomaan ikkunan eteen. Hän halusi nähdä sen, mikä tuli hänen kotiinsa ilman hänen lupaansa. Hän haluaa nähdä talon toisen omistajan, joka murhasi loput ihmiset ketä on siinä talossa asunut heidän elinaikanansa. Hän tahtoo nähdä oman veljensä, jota hän kutsuu nimellä niisan. Nimi, josta hän ei koskaan luovu, ei ennen kuin on tappanut tuon kyseisen henkilön itse.

"Niisan?" Sasuke kuiskaa pimeyteen. Hiljaisuus heidän ympärillään jatkuu, kunnes varjojen kätköistä astuu esiin mustiin pukeutunut mies. Mies, jonka mustat silmät ovat vallanneet punaiset Sharinganit. Mies, joka tappoi melkein koko perheensä. Mies, joka pystyy rakastamaan vain yhtä ihmistä. Mies, jonka ajatuksiin mahtuu vain yksi nimi. Mies, jonka kaikki tahtovat surmata. Mies, jota Sasuke rakastaa liikaa. Mies, joka on Sasuken kielletty omena.

Ulkona vallannut rankkasade alkaa näyttää laantumisen merkkejä. Hitaasti pilvet päästävät kuun valaisemaan tuon synkän kartanon tien päässä. Hitaasti kuun valo kulkee tuohon huoneseen, jossa kaksi veljestä seisovat kasvotusten, kuitenkin niin että vain vanhempi veljeksistä näkee toisen.

Nuorempi veljeksistä katsoo suoraan eteensä ja kallistaa päätään hiukan vasemmalle. Hän tietää ettei hänen veljensä voi vastustaa tätä liikettä ja pian jo vanhempi veljeksistä astuu askelen eteenpäin ja näyttäytyy kalpeana siluettina kuun valossa. Sasuken silmät kiinnittyvät suoraan tuohon jylhään olemukseen edessään. Hänen elämäntehtävänsä on tuhota tuo jylhyys tuon miehen kasvoilta ja saattaa hänet hautaan mahdollisimman pian. Nyt kuitenkin hän tahtoo vain painautua tuon tuhoajan syliin ja jäädä siihen loppuelämäkseen. Miksi maailman pitää olla niin epäireilu? Mikseivät he voi vain olla yhdessä ja elää onnellisena ilman, että joutuvat aina nähdessään toisensa salaa miettimään toistensa heikkouksia? Voisiko ihmiset vain elää onnellisena?

Kumpikin pojista seisoo paikoillaan ja katsoo toista, tietämättä mitä pitäsi tehdä tai miten kuuluisi käyttäytyä. Kumpikin odottaa toisen ensimmäistä liikettä. Odotus tapahtuu täysin hiljaisuudessa. Vanhempi veljeksistä näyttää melkein nauttivan siitä tilanteesta. Tämä huulilla alkaa koreilla häijyn puoleinen hymy. Se hymy ei koskaan ole tuonut kenellekkään elävälle ihmiselle mitään hyvää. Se hymy on pahan ruumiillistuma. Koko tuo mies on pahan ruumiillistuma.

Vanhempi veljeksistä astuu eteenpäin ja ottaa veljensä leuasta kiinni ja painaa tämän huulille pienen suudelman. Sasuke tietää ettei isoveli pyydä häntä vastaamaan. Tällä tavoin he vain ovat tervehtineet viimeiset kuusi vuotta. Niin, kuusi vuotta sitten he aloittivat salaiset tapaamisensa. Silloin Sasuke oli vasta kymmenvuotias, ja kaikki mitä hänen isoveljensä teki hänelle oli hänestä väärin, mutta pian Sasuke tottui ja alkoi rakastamaan veljeään yhä enemmän. Nyt on tasan kuusi vuotta kulunut ensimmäisestä kohtaamisesta.

Kaikki mitä Sasuke nykyään ajattelee näistä illoista ja öistä, mitä he viettävät kahdestaan, on pelkkää hyvää. Enää hän ei voi vain keskittää kaikkea vihaansa veljeensä, vaikka hän edelleen tahtoo tappaa tämän. Nyt hän tietää miten hän tekee sen. Nyt hän tietää milloin hänen kuuluu tehdä se. Kuitenkaan aika ei ole vielä valmis. Sasuke janoaa vielä liikaa veljeään, ettei voi tappaa tätä.

Sasuke kietoo kätensä veljensä kaulaan ja suutelee tätä huulille. Hänen vuoronsa tervehtiä veljeään, ja sen hän aina hoitaa kunnolla. Kuten ennenkin, hänen veljensä laittaa kätensä Sasuken lanteille ja vetää tätä lähemmäs itseään ja vastaa suudelmaan. Sasuke kävelee takaperin kohti lähellä olevaa sänkyä. Jalat osuvat sängyn reunaan. Poika kaatuu sängylle vetäen veljensä perässä. Kauaa eivät poikien huulet ole erillään. Kauaa eivät poikien kädet ole ilman työtä. Kauaa eivät vaatteet pysy poikien päällä.

Sasuke avaa veljensä paidan napit, melkein hosuen. Samalla hänen veljensä avaa hänen paitaansa. Pian paidat jo lentävätkin lattialle ja niiden perästä myös housut ja bokserit. Alastomat veljekset katsovat toisiaan hengästyneinä hetken. Kummankin silmissä palaa himo saada toinen siinä ja nyt. Vanhempi suutelee alla olevaa poikaa ja ottaa tämän erektion käteensä, alkaen samalla hitaat vedot tämän kanssa.

”Itachi… hng…” Sasuke alkaa olla laukeamispisteessä, mutta Itachiksi kutsuttu mies lopettaa juuri ennen Sasuken huippua. Nopeasti hän vielä suutelee pikkuveljensä huulia, ennen kuin asettelee peniksensä veljensä aukolle ja aloittaa hitaat työnnöt.

Sasuken käsien alla olevat silkkilakanat eivät enää olleet niin sileät ja suorat, kuin ne olivat olleet ennen Itachin tuloa paikalle. Nyt osa näistä arvokkaista lakanoista oli Sasuken rystysten välissä tiukassa puristuksessa ja osa oli tahriintunut veljesten hikeen.

Hitaasti Itachi kiihdyttää työntöjen nopeutta, aiheuttaen näin itsensä melkein laukeamispisteeseen. Itachin käsi on aikoja sitten eksynyt jälleen Sasuken pikku veitikan luokse ja hyväilee nyt sitä. Pian molemmat pojat laukeavat lähes samaan aikaan, Itachi Sasuken sisälle ja Sasuke Itachin mahalle.

Molemmat pojat kierähtävät eroon toisistaan hetkeksi, ennen kuin Sasuke painautuu vasten Itachia, nukahtaen pian siihen onnen tunteeseen, minkä veli on tuonut hänelle näillä öisillä käyneillään muutaman kerran viikossa. Ne käynnit ovat ainoat kerrat jolloin Sasuken rakentama kuori pirstoutuu. Silloin on ainut hetki, jolloin Sasuke ei haudo päässään kostoa veljensä hirmuteoista. Ainut hetki jolloin voi sanoa, että Sasuke hymyilee ja on oma itsensä.

Kuitenkin hänen on tapettava veljensä, mutta vasta silloin kun aika on valmis ja Sasuke itse on aivan varma totuudesta, että se on ainut ratkaisu hänen murheeseensa.

Itachi lähtee nukuttuaan muutaman tunnin Sasuken vieressä, pois Uchihoiden kartanosta, jonka hänen veljensä sai vanhempien kuoltua. Tuon kartanon Itachi olisi saanut, jos hän ei olisi tappanut koko heidän muuta perhettä. Itachi olisi saanut melkein puoli maailmaa. Nyt tuon puoli maailmaa sai hänen veljensä. Hänen veljensä sai kuitenkin myös jotakin muuta. Kaikki muu, minkä hän sai, oli raskaampaa kuin puoli maailmaa, se minkä hän sai veljeltään, ei ole helppo kantaa eikä suorittaa. Tuohon kaikkeen muuhun kuului veriliitto veljen kanssa ja lupaus tappaa Uchiha suvun tuhoaja.

”Typerä pikkuveli. Vielä neljä vuotta. Sitten olet valmis ja tiedät mitä teet. Siihen asti voin jatkaa luonasi vierailua.” Itachin ääni kuului vain Sasuken korviin, sillä vain hän tietää mitä Itachi tarkoittaa. Sillä se oli osoitettu vain hänelle.

Pilvet Konohan yllä ovat väistyneet. Kahden päivän sankka sadekuuro on loppunut. Taivaalla paistaa enää miljoonat tähdet ja kuu loistaa niiden seurassa. Kuu ja tähdet saattavat tuon synkän miehen kohti tuntematonta. Kuu ja tähdet saattelevat tuon nuorukaisen unten maille, vailla huolta huomisesta.