"Äiti, miksi sinä itket?" pieni poika kysyi varoen, suuret silmät kiiluen. Tavalliseen tummaan mekkoonsa pukeutunut äiti pyyhkäisi kätensä likaiseen essuun. Ikkunasta heijastui tämän punoittavat, kyynelehtivät kasvonsa. Ne olivat kalpeat, täynnä ahdistusta. Nainen värähti, pyyhkäisi kyyneleitään ja sanoi pojalleen hiljaa: "Kaikki hyvin." Nainen rutisti pienen pojan syliinsä ja suukotteli, hymyillen äidillistä hymyään.
"Hyi äiti lopeta."
"Hassu. Pikku-Sasuke. Äiti rakastaa sinua" nainen naurahti ja halasi poikaa.

"Etkö kuullut mitä poika sanoi? Laske se alas." Sanoi turhautunut miesääni naisen takaa. Mies seisoi ovella ja tuijotti näkyä. Äiti ja poika. Ihan tavallista perhettä, ihan tavallista vaimoaan.. Niin tavallista. Pieni poika katsoi mustahiuksista naista kysyvästi. Poika oli selvästi perinyt äitinsä kasvot ja hiukset. Perhe oli kokonaisuudessaan kaunis. Kaunis, kun koko nelihenkinen perhe, isä, vaimo ja kaksi poikaa kävelivät Konohan katujen lävitse. Te olette niin ihana perhe, te olette niin täydellisiä, he sanovat.

Äiti laski pojan varoen alas. Pieni, äitinsä näköinen poika kipitti nopeasti omaan huoneeseensa valkean oven taakse. Mieleensä hänellä jäi vaivaamaan kysymyksiä. Pieniä, viattomia kysymyksiä. Sasukehan on viaton, pieni sielu..

Äiti, miksi sinä itket? Äiti, miksi sinä pelkäät isää? Äiti, mikset sinä kerro? Sinä vain tuijotat ja lähdet aina pois. Kerro jo! En tahdo enää vaan katsoa vierestä kun sinua surettaa! Äiti!

Lapsien ei tarvitse enää katsoa tätä näytelmää.

Äiti luutusi keittiön pöytää sinisellä pyyheliinalla. Isä oli vihainen, turhautunut ja elämäänsä kyllästynyt. Hän on aina niin raivoissaan. Koska isä oli viimeksi edes ollut onnellinen? Entä äiti?
     "Kulta.."
"Hmh?" isä hymähti tuolillaan.
"Miksi sinä olet aina vain tuollainen?"
Isä nosti katseensa. Mies ei ollut sanonut iän ikuisuuksiin vaimostaan hyvää sanaa.
"Miten niin tuollainen?"
"Minä haluan sinulta vastauksia. Haluan selityksen. Syyn, minkä takia."

Vaikea, kiusallinen hiljaisuus.

"Sinä se olit, joka petit. Petit minut ja koko perheesi" äiti sanoi hiljaa, vaikka tiesikin, että tulisi katumaan sanomisiaan.
"Ei siinä niin pitänyt käydä. En minä sitä päättänyt!"
"Älä viitsi! Sinä et ole katsonutkaan minua sen jälkeen.."

Isä uppoutui taas sanomalehden pariin. Hän naputteli kynällään lehden reunaan ja puri kynsiään. Taas sudokua. Se typerä numeroristikko, jota hän ei vieläkään saanut ratkaistakseen. Typeriä virheitä täynnä. Niitä on vaikeaa ratkaista. Kynä vapisi hänen kädessään. Äiti vilkaisi isän olan takaa varautuneena vihaisen leijonan hyökkäykseen. Hän kuiskasi miehensä korvaan.

"Sinä teet sen väärin."

Isä ei vastannut.

Äiti lopetti pöydän luutuamisen.

"Oliko töissä kivaa?"

Isä rullasi sanomalehden kädessään, läiskäytti sen pöytää vasten saadakseen naisen hiljaiseksi.
"...Ole hiljaa ! Ole hiljaa nainen!"
"Fugaku.."
"Minä en todellakaan jaksa nyt kuunnella sinun rasittavaa, syyttelevää ääntäsi! Etkö sinä ymmärrä miten vaikeaa minulla on, tehtävieni kanssa on muutenkin aivan tarpeeksi vaikeaa, etteikö tarvitsisi joka kirottu ilta kuunnella kuinka sinä valitat! Minulla on vastuuta! Ja perheen asiat eivät saa olla tiellä!"

Äiti laskosti tyynenä siivouspyyhkeensä käsistään ja asetteli sen essunsa taskuun

"Sinun työsi... Sehän tässä nyt onkin tärkeintä.. Ehkäpä sinulla ei sitten pitäisi olla perhettä. Kehtaat tulla töistä kotiin kuin mitään ei olisi tapahtunut!!" Hän viimein korotti ääntään.
       Nainen toivoi että olisi voinut vetää sanat takaisin suuhunsa. Mies tyrmistyi. Hän huusi äidille..
"Totta puhut.. Kumpa ei olisi tätä typerää perhettä!!"

Isä antoi kätensä tehdä vanhan tutun eleensä. Huoneessa kaikui kovaääninen läimäytys.Isä löi äitiä. Taas. Sasuke oli tullut keittiön ovelle ja nähnyt tämän.
"Isä! Ei saa!" pieni lohduton poika juoksi äidin helmoihin.
"Älä sinä Sasuke puutu tähän!" Mies karjaisi ja tönäisi poikaa sivuun. Sasukeksi kutsuttu inahti tönäisyn voimasta ja juoksi takaisin huoneeseensa.
"Sasuke!" Äiti parahti, mutta poika oli jo poissa.

Myöhemmin äiti itsekin oli kadonnut, juossut ulos sateeseen. Hän kuunteli hiljalleen miten vesipisarat löivät kattoon. Miten ihana, neutraali ääni se olikaan. Ilma raikastuisi ja veisi myrskypilvet mennessään.

Isä tuli ulos takki niskassaan ja käveli äidin ohi kuin ei olisi huomannutkaan tätä.
"Mene vaan. Takaisin et ole enää sen jälkeen tervetullut."
"Odotas vaan.. saatanan ämmä."

Äiti vetätyi omiin ajatuksiinsa. Terassin laudat kastuivat hieman, katos vuoti ainakin kolmesta eri kohdasta. Itketti niin vietävästi, äiti olisi voinut vuotaa itsekin johonkin. Hän käveli sateeseen paljain varpain, päällään sisävaatteet ja sotkuinen essu. Nainen halusi huuhtoa pois tuon pahan olon, ja pesi kasvonsa tuolla taivaan pudottamalla vedellä. Mutta koska ajatuksissaan nainen tiesi, mitä seuraavaksi tekisi, mitä tapahtuisi, ei olo voinut parantua. Muutaman metrin päässä talosta äiti näki yhdessä huoneessa olevan valon päällä. Itachin huone. Vanhemman pojan, joka oli ilmeisesti koko ajan tarkkaillut tilannetta omassa hiljaisuudessaan. Valo sammui, kun poika huomasi, että tuijotettiin. Äiti huokaisi syvään, eikä voinut enää pidättää itkuaan.

I can take the rain on the roof of this empty house
That don't bother me
I can take a few tears now and then and just let them out
I'm not afraid to cry every once in a while
Even though going on with you gone still upsets me
There are days every now and again I pretend I'm ok
But that's not what gets me

Hän katsoi taakseen. Hän näki yhä miehensä kävelevän tiellä muutaman sadan metrin päässä kotoa.. Nainen puristi molemmat kätensä nyrkkiin.

Miksi? Miksi sinä et tahdo enää perhettäsi lähellesi? Onko työsi sinulle enemmän kuin me? Vai onko HÄN enemmän kuin me?

What hurts the most
Was being so close
And having so much to say
And watching you walk away
And never knowing
What could have been
And not seeing that loving you
Is what I was tryin' to do

Mutta äiti rakastaa häntä silti. Äiti ei ole pärjännyt ilman isää.

Miten sinä äiti aina jaksat rakastaa?

"Äiti.." kuului äidin takaa pieni ääni. Itachi seisoi hänen takanaan. Myös Irachilla oli äitinsä hiukset. Kasvot taisivat kuitenkin olla enemmän isältä tultua. Hänen luonteensa onneksi oli aivan toisenlainen kuin tämän isänsä.
"Tule takaisin sisälle. Sinä kastut"
Äiti kääntyi syleilemään poikaansa.
"Kulta pieni.. mennään."

Nainen käveli takaisin keittiöön, laittoi vettä kiehumaan. Itachi, vanhempi poika, istui pöydän ääreen ja kysyi:
"Äiti, miksi isä lyö sinua?"
Äiti vavahti hieman. Kääntyi ympäri ja hymyili.
"Ei isä lyö."
"Kylläpäs! Minä näin! Monta kertaa.. ja Sasukekin on nähnyt.."
"Isällä on vähän vaikeaa."
"Isä ei pidä sinusta enää, eihän...?"
"Tietenkin hän pitää.. mitä sinä höpötät kulta-pieni?"
"Se nainen.. se toinen nainen. Isä pitää hänestä, eikö pidäkin?"

Äiti ei sanonut enää mitään. Kaatoi kuppiin kiehuvan kuumaa vettä, lisäsi sekaan hänen omia yrttejään. Nyyhkäisi hiljaa.

"Äiti itketkö sinä?" poika kysyi.
"En. En minä itke." Äiti hymyili taas.

Ehkä äiti ei rakastanutkaan isää.

Äiti ojensi kupin pojalleen, antoi kyyneleen vierähtää poskelleen.
"Pian isällä ei ole enää vaikeaa."
"Mitä?" Itachi katsoi äitiään. "Mitä sinä sanoit?"
"Juohan se, poika. Se auttaa sinut uneen" äiti vastasi hymyillen vaimeasti.

Miksi äiti hymyilee aina.
Äiti on väsynyt. Silti hän hymyilee.

Itachi katsoi pientä sinistä mukia epäröiden.
"Mitä se on?"
"Juo se vain. Se on teetä, isoisoäitisi suosikkia."
Poika joi kulauksen. Toisen. Jätti kupin puolilleen.
"Se on pahaa." Poika mutisi.
     Äiti kävi rutistamaan poikaansa niin kovaa kuin pystyi, pillahtaen täyteen itkuun.
"Muista, Itachi... Äiti rakastaa sinua. Sinä olet ihana poika."
"T-tietysti äiti.. Älä itke"
Äiti silitti poikansa mustia, kiinni olevia hiuksia. Ne tuntuivat silkkisiltä. Pojan otsa alkoi helmeillä hiestä.
"Minä menen nyt peittelemään Sasuken. Juo teesi rauhassa ja mene sitten nukkumaan."
"Selvä.."

Äiti meni kylpyhuoneeseen ja sulki kylpyammeen vesihanan.

Amme oli täynnä vettä. Äiti meni hakemaan nukkuvan Sasuken huoneestaan, otti syliinsä ja käveli kylpyhuoneeseen. Hän seisoi hetken pieni lapsi sylissään, katsoi nukkuvaa. Miten äiti taas itki. Itki pienen Sasuken poskille. Lopulta hän kumartui ja asetti pienen, mustahiuksisen pään altaaseen ja antoi oman pienen poikansa hukkua tiheään hengitykseensä.
"Teidän ei tarvitse kestää"

Äiti itki.

Keittiöstä kuului rojahdus.

Äiti itki entistä kovemmin.

Pieni Itachi makasi maassa liikkumattomana. Pieni sininen muki särkyneenä vieressään, musta neste valuen lattialle.

Äiti rakasti lapsiaan.

Mutta viha rakkaudesta vei hänen lapsensa.

"Olen niin pahoillani..." Äiti kuiskasi hiljaa tuijottaen lapsiaan.

Isällä ei ollut enää perhettä. Isällä ei ollut enää vaikeaa.