Kyyneleet eivät lakkaa valumasta. Tukahdutetut parkaisut ja nyyhkytys katoavat pölyisenä seisovaan ilmaan. Katossa, hehkulampun alapuolella pyörii yksinäinen tulikärpänen. Pian se kuolee, mutta sitä ennen laskeutuu sängyllä makaavan kylmenevän kalpean hahmon rinnalle. Hahmon vieressä makaa toinen, lämpimänä, kasvot itkuisina. Tämän pää on vasten kuolevan toverin kylkeä, käsivarsi kierrettynä suojelevasti kehon päälle, joka ei enää nouse eikä laske.

Elämä… On lyhyt kuin uni. Uni, joka aina päättyy siinä parhaassa kohdassa heräämiseen.

”Vietävän Uchiha… Kehtaatkin kuolla nyt, tebayo”, blondin nuoren ääni värisee. Nyrkkiin kiertynyt kämmen lyö voimattomasti mustahiuksisen rintakehää. Tulikärpänen lehahtaa paikaltaan pitkittäen omaa epätoivoisen lyhyttä elämäänsä. Sen aika on pian. Ihan pian.

Onko herääminen niin paha asia?

”Sinun piti palata Konohaan. Piti palata… Pyytää anteeksi Sakuralta”, nuoren miehen ääni käy sana sanalta vaikeammaksi ymmärtää. Mutta kuka sitä siellä tulkitsisi? Huoneessa, talossa ja sen ulkopuolella ei ole ketään.

Kuka tahtoo nukkua ikuisesti?

Äänet huoneessa ovat enää pelkkää surun sekaista mutinaa vasten paljasta, veristä rintaa. Haava on syvä. Hieman vaatteiden kahinaa ja vanhan puun narinaa.

Uni on pelkkää valhetta.

Ruskettunut, haavoja täynnä oleva kämmen aukeaa jännittyneestä puristuksesta. Itsensä tyhjäksi itkenyt mies nousee ja katsoo mustien hiusten peittämiä kasvoja.
”Teme… Tuo hymy ei auta. Olet kylmä.”

Herääminen tuo helpotuksen.

”Sasuke!”
Tulikärpäsen valo sammuu.

Kaikki on selvää. Kerrankin.