Se oli taas niitä aamuja. Niitä aamuja, jolloin tiesi olevansa minä, eikä samaan aikaan tuntenut itseään. Ne tiedostomattomat aamut sattuivat, raastoivat, omalla tavallaan. Heräsin, ja tunsin sen aamun olevan juuri se aamu. Heräsin itsekseni, avasin silmäni ja jäin paikoilleni makaamaan. Niitä aamuja taas. Kello oli yli puolenpäivän ja tiesin monien ihmisten viihtyvän rannoilla paahtavan auringon alla. Valoa tulvi sisään parvekkeen ovesta, raikas, viileä ilma tunkeutui luiden ytimiin asti. Oli heinäkuu.
Makasin ikkunan alla sängyssäni. Nousin ylös ja kävelin keittiöön. Tuntui siltä, kuin olisin halunnut päästä pois niin rauhallisesta paikasta. Tuntui siltä, kuin olisin antanut mitä vain kokeakseni nämä hetket myöhemmin uudestaan. Valoisat päivät.
Seisoin parvekkeen oven edessä, siinä paikassa, johon varjo ylsi ja jalkojen alla lattia oli viileä. Parvekkeen vieressä iso ikkuna, kaihtimet olivat lähes aina kiinni, verhoja en ollut koskaan viitsinyt ripustaa. Tämä oli toinen kerros.
Hiljaa avasin kaihtimet ja valo tunki sisään, osui silmiini ja hiuksiini. Heijastui kultaisista hiuksistani. Mutta en kääntänyt katsettani valosta, en ummistanut silmiäni valolta hetkeksikään, vaikka olisin voinut: valo ei menisi pois. Olin nähnyt jo niin paljon pimeyttä. Valo tuntui ihanalta, valo oli ihanaa. Rakastin valoa, rakastuin valoon.
Otin askelen, otin toisen, riensin parvekkeelleni ja näin pojan istuvan lohkeilleella kivimuurilla viereisen ikkunani alla, nauttivan olostaan katse harhaillen ja päätään taaksepäin nojaten. Miksi poika istui ikkunani alla..? Olin ymmälläni. Taas näitä aamuja. Viimein poika huomasi minut, hänen ilmeensä kirkastui ja silmänsä täyttyivät riemusta.

"Hoi, dobe, tule alas!" hän huusi hymyillen. Hän huusi minua.

Virnistin hänelle sydämeni kyllyydestä ja juoksin sisälle. Eteisessä vedin nauraen sandaalit jalkaan, nappasin pöydältä omenan ja riensin Sasuken luokse. Voitaisiin ehkä mennä rannalle, jos saisin hänet siis suostuteltua.

Parvekkeen ovi jäi auki ja pöly leijaili sisään. Valoisat aamut.