<Opening with Naruto's POV>

Vaikka mä hymyilinkin, mua pikkasen hävetti se miten mä suhtauduin tähän asiaan. Siis, eihän se Sasuken vika oo, että sen isä reagoi... noin. Joten miks mä ylipäätään puhuin siitä? Masennutin muita? Mikä mua vaivas siinä niin perkeleesti? Olinhan mä kokenu paljon pahempaakin Sasuken kaa, ainakin melkein, ja tää oli vaan tapaus muiden joukossa. En mä koskaan ennen ollu näin kiukkunen ja stressaantunu, ja yleensä mä hallitsin mun tunteet hyvin. En purkanu niitä muihin, jos toisin sanotaan.

Miks mua sitten nyt hermostutti ja masensi tää niin paljon? Vai kertykö kaikki muutki kokemukset vaan nyt tähän päälle...? Sekoaisinko mä?
En nyt ehkä kuitenkaan. Mut niin vois käydä, jos mä vielä sulkisin tunteita mun sisään. Mut millä ihmeen tavalla mä saisin ne purettua mihinkään, kun kaikki oli ihan hyvin? Mä en ollu sitä tyyppiä joka sanoo asiat päin naamaa huutaen, ihan tosi harvoin niin kävi. Kakarana ehkä, mutten enää. Kokemukset muuttaa.

No, loppujen lopuks mä sain rauhan mun ajatuksilta hetkeks kun me asteltiin sisään johonkin pikkukahvilaan, josta sai kai sitten kaikkee pullasta pikaruokaan.

"Mahtava aamiainen," mä naurahin ittekseni, ja Sasuke pökkäs mua hellästi kyynärpäällä kylkeen. Me ostettiin pari leipää ja juomiseks kahvia ja kaakaota, ei sen kummempaa. Sasuke sano haluuvansa istuu ikkunan vieressä, joten me mentiin siihen pienenlle kahen istuttavan pöydän ääreen ja syötiin siinä, jutellen siinä samalla jotain, joka tais mennä kummaltakin vähän ohi. Oltiin varmaan niin ajatuksissamme, mä ja Sasuke.

"Sasuke-kuuun!!" kuulu melko tutunkuulunen duetto. Ino ja Sakura.
Mä käänsin katseeni ja erotin ne hämärästi, ja niiden takana muuta porukkaa. Varmaan Kiba, Hinata, Temari ja Shikamaru, vuoden ajan nykyseen muotoonsa muuttunu kaveriporukka. Niin tietysti, niil oli lounastauko.
Kiba kysy tietysti ekana, miks me ei oltu koulussa. Mun huokauksen alku oli ekaks helpottunu, eli juorut ei ollu vielä kerinny levitä, saati suurentua sen pahemmin. Tosin huokauksen loppu oli ihan jotain muuta kun helpottunu.

"N-naruto-kun, miks sulla on tollanen lappu sun s-silmän päälläs?" Hinata kysy. Mä vedin tekohymyn naamalleni ja manasin tilanteen alimpaan helvettiin.

<End of Naruto's POV>

<Sasuke's POV>

Mä pystyin heti erottamaan tekohymyn Naruton kasvoilta ja hymyilin huvittuneesti. Naruto mulkas mua huomaamattomasti sivusilmällä ja mä vakavoiduin taas. Niin, eihän tässä itseasiassa ollu mitään hauskaa. Mut minkä mä mahdan mun jokseenkin vahingoniloselle luonteelle. Kiba ja Ino kyseli kaikkea, ja Naruto yritti vastailla parhaimman mukaan, vilkasten mua välillä apua anovasti. Mä tuhahdin hymyillen ja nojasin käteeni.

"Naruto, sä et vieläkään vastannu. Miks sulla on lappu tos silmän päällä?", Kiba kysy. Naruto kääns katseensa muhun. Mä tajusin siitä katseesta ettei Naruto haluis kertoo. Kai sitä sit pitäis keksii joku tekosyy tai sitte olla kertomatta.

"Tuota... Naruto-kun hääräsi kotona niin innokaasti, ja tiedättehän että meillä on melko sotkuista... Niin tuota, hän kompastui olohuoneessa... Imurin letkuun, se oli jäänyt jonnekin väliin ja tuota... Pöydänkulma... Naruton silmä...", mä takeltelin ja ainaki yritin kuullostaa uskottavalta. Sakura ja Ino nyökytteli hieman hämmentyneenä, Hinata oli painunu Kiban kainaloon lopun kuullessaan ja Shikamaru tuijotti meitä ihan neutraalina. Mä tiesin että Shikamaru ainaki tietäis että mä valehtelin. Mä vilkasin sitä merkittävästi viestien ettei sais ilmiantaa meitä, tai no, mua.

"Paraneeko se vielä?", Hinata kysy. Mä pudistin päätäni. Hinata järkytty ilmiselvästi, ja se tuijotti meitä vetisin silmin.

Naruto katto Hinataa säälivästi. Se nous varovasti ja meni halaamaan Hinataa lohduttavasti.

"Hei, älä itke Hinata-chan. Kyl tää tästä vielä. Älä sure", Naruto sano itekki aika surullisen kuulosesti. Sakura ja Inoki liitty halaukseen, ja samantien kaikki muutkin, paitsi mä. Kunnon ryhmähali, mä ajattelin hymyillen pienesti.

"Hei, mennään joukolla jonnekin vähän isompaan paikkaan syömään. Käviskö Hese tai Donalds?", Shikamaru ehdotti halauksen loputtua. Kuulu myöntyviä ääniä, ja niin me sit lähettiin kulkemaan porukalla kohti lähintä hampurilaisbaaria.

<End of Sasuke's POV>

<Naruto's POV>

Mäkkärille me sit suunnattiinki loppujen lopuks, mut mä en enää tilannu mitään isompaa kun kokiksen, Sasuke taas nälkäsempänä osapuolena vielä jätskin.

"On teilki kyl vaikee elämä," Ino hoilotti vieressä. Mä tunsin Shikamarun läpitunkevan katseen. Terävä tyyppi, vaikka Sasuken valhe oliki aika läpipaistava, taino, ainakin parempi kun mun selitys. Shikamarulle pitäis nyt jokatapauksessa kertoo totuus, sitäpaisti se on ainoo joka pystyi viemään koko juttua järkiperäisesti eteenpäin: mä en halunnu hoilottaa mun vaivoista ihan Sasuken ja mun oman yksityiselämän takii, mutta toisaalta mulla oli myös kavereita joilta ei voinu pitää asioita salassa kovin kauaa.
Puheenaiheet vaihteli ruokapydässä aina sitä mukaa, kun joku voivotteli mustaja mun silmästä. Koko tilanne oli hirveen kiusallinen, ei oo kivaa olla keskipisteenä. Mä yritin parhaani mukaan väistellä kysymyksiä Sasuken avustuksella. Hemmeti kun ihmiset on uteliaita tänään, vaikka onhan niillä syytäki.

"Äh, joko se ruokatunti loppu..." Ino valitti pian. Muutki nous jo pöydästä, me mukaan lukien Sasuken kaa, mutta Shikamaru pyys meiät takasin muiden ollessa vähän kauempana.

"Noniin, uskon että Naruto ei telonut itseään imurin kanssa vaan tämä on asteen vakavampi juttu. Sanon suoran, etten saa mielenrauhaa jos te ette nyt kerro mitä oikeesti on tekeillä."

Oho. Aika suoraa.

Me ei alettu selittää koko hommaa ihan juurta jaksain, vaan me kerrottiin koko homma nopeesti ja mahollisimman selkeesti. Shikamaru oli kyllä yks taivaanlahja, se vannotti ettei kertois ennenkun me annettais lupa. Se tosin päivitteli, miks me ei haluttais kertoo.

"Mä en haluu alottaa enää uutta showta," mä vastasin. Sasuke pysy hiljaa ja hyväili huomaamattomasti mun selkää takin päältä. Mä huokasin, ja Shikamaru nyökkäs.

"Ok, mä ymmärrän. Nähdään," se huikkas ja lähti ulos kärsimättömän Inon luo.

"Voiks siihen varmana luottaa?" Sasuke kysy vielä, muttei kylläkään yhtään epäilevän kuulosesti.

"Kyl voi," mä vastasin lyhyesti.

"Mennää kotiin, Mikoto on jo varmaan kans siellä," mä sanoin vielä.

<End of Naruto's POV>

<Sasuke's POV>

"Onkohan se Sasuke?", kuulu olohuoneesta Mikoton ääni.

Mä potkin kengät nopeasti pois jalasta ja annoin Naruton ottaa musta tukea sen verran että se sais omat kenkänsä pois. Oman takkinsa se sentään sai, mut oli sillä vähän hankaluuksia ensin vetoketjun kanssa. Ku me oltiin saatu ulkovaatteet pois, me syleiltiin hetki eteisessä, suukotellen hieman.

"Sasuke... Kuinkakohan kauan mä saan olla poissa koulusta? Ja sä?", Naruto kysy äkkiseltään. Mä kohautin olkiani.

"Mä en tiiä... Mut ei mietitä sitä nyt. Väsyttääks sua?", mä kysyin vuorostani. Naruto nyökkäs ja painautu enemmän mua vasten, ummistaen silmänsä. Mä nappasin Naruton syliini ja lähin kuljettamaan sitä yläkertaan. Makuuhuoneeseen päästyäni mä laskin Naruton petaamattomalle sängylle ja laitoin mun peiton Naruton vartalon peitteeks. Hetken mä kattelin sitä nukkuvaa enkeliä, kunnes lipesin hiljaisin askelein alakertaan.

Olohuoneessa mua odotti suuri järkytys: Fugaku. Mä mulkasin sitä murhaavasti, kun taas Itachi katsahti muhun varottavasti ja heristi sormeaan. Mikoto katto mua pyytävästi, jotenkin tyyliin 'Sasuke-rakas-anna-olla'. Mä murahdin ja istuin mahdollisimman kauas isästä, tässä tapauksessa Itachin lähettyvillä olevaan mustaan nojatuoliin. Meidän ennen onnellisen perheen ylle laskeutu hiljaisuus ja ilmassa oleva kireys oli havaittavissa todella helposti.

Jokainen vilkuili vuorollaan toista. Mä keräsin polvet syliini ja ryhdyin nakertamaan peukaloni kynttä, tuijottaen vuoroin äitiä, isää ja Itachia. Lopulta isä rykäs ja nous ylös. Mä kohensin asentoani ja tarkkailin isän liikkeitä kuin peto saaliin. Sen mä olin päättäny, että jos isä yrittäis pyytää anteeks, nii en varmasti antais. Äiti näytti pelokkaalta, eikä Itachikaan sen ilahtuneemman näkönen ollu. Isä näytti olevan jotenki kireenä.

"Sasuke?"

Mä säpsähdin ja vilkasin olohuoneen ovelle. Naruto? Mä luulin että se nukku.

"Naruto... Mee takasin yläkertaan. Mulla ja... Fugakulla on setvittävää"

Naruto katto mua pelokkaana, mut se lähti takasin yläkertaan. Mä nousin nojatuolilta ja menin pari askelta lähemmäs isää.

"Kaiken tän jälkeen sä vieläkin kehtaat näyttää rumaa naamaas täällä.."

"Sasuke..."

"Aina ku sä loukkaat Narutoa, sä loukkaat myös mua. Henkisesti ja fyysisesti."

"Sasuke, älä viitsi."

"Viitsin! Etkö sä tiiä että Naruto on mun koko elämä?!"

Sen jälkeen kaikki oli ihan hiljaa.

<End of Sasuke's POV>

<Naruto's POV>

Mä en oikeestaan ollu menny yläkertaan, vaan jääny portaille istumaan suojaan, niin kuitenkin että mä kuulin mitä ne puhu.

"Sasuke," Fugaku sano sen huudon jälkeen. mä lamaannuin taas, samoin kun olin nähny alakertaan tullessani sen pitkän hahmon. Mä todella pelkäsin Fugkua viimesestä, pelkäsin hitosti, vaikka se olikin vaikee myöntää. Oli vähän töitä pitää oikee käsi nii, ettei se tärisy ihan holtittomasti.

"Toistaiseksi aion sinun ja Uzumakin suhteen antaa olla," mä kuulin Fugakun kylmän, välinpitämättömän äänen alakerrasta, kuin sitä ei huvittais puhuu myöntymisestään yhtään. Mut sit se jatko:

"Mutta sinun täytyy miettiä, Sasuke: uskotko todella, jopa vielä minun ikäisenäkin olevan yhdessä sen pojun kanssa?"

Se piti tauon. Mä olin jo ihan lamaantunu. Mä en voinu liikahtaakaan, taas uus häiritsevä ajatus tunkeutu mun mieleen. Ajatuksia ja tunteita, mitkä mä luulin jo heittäneeni syrjään, vilisi mun päässä niin monta, ja samalla mä yritin keskittyäs Fugakun puheeseen.

"Huono juttu sinulle, mutta Uzumaki tuskin tulee selviämään yli kolmekymppiseksi, vaikka kuinka olisit tukena."

"Ei oo totta!" kuulu Sasuken parahdus.

Mä tuijotin päin seinää, liikahtamatta mihinkään. Vaikka mulla ois ollu edelleenki ihan hyvä näkö, mä en ois varmaan nähny mitään kuitenkaan.

"Juuri tämän takia en haluaisi että olet hänen kanssaan..." kuului Fugakun hiljasempi ääni.

"Raivostuin sen takia. Enkä ymmärrä miksi Harunot eivät vieneet hommaansa loppuun..."

Mitä?

End of Naruto's POV>

<Sasuke's POV>

Mä huokasin syvään. Kyllähän mä tiesin että Sakuran perhe oli aikoinaan solminu jonkunlaisen sopimuksen meidän perheen kanssa siitä että Naruto oli tapettava. Meidän perhe hankki lääkkeet, Sakuran perhe taas toimitti loput perille. Mut jotenki koko juttu oli menny penkin alle, mä veikkasin että Sakuralla itellään oli näppinsä pelissä siinä.

"Hyvä vaan kun eivät vieneet sitä juttuu loppuun... Ties minkälaisessa kunnossa mä olisinkaa ilman Narutoo", mä ärähdin. Äiti vilkuili mua peloissaan. Ilmapiiri kiristy entisestään, isän kädet oli puristunu nyrkkeihin. Mua ei pelottanu ollenkaan.

"Paljon huonommassa."

"Häh..."

Itachi oli noussu seisomaan ja se katto isää haastavasti. Mä en ensin ollu tajunnu mitään koko hommasta mut sitte tilanne alko taas vähitellen palautua mun mieleen. Mä kätkin mun virnistyksen jonnekin syvälle kylmän ulkokuoren uumeniin ja tuijotin neutraalina Itachia ja Fugakua. Äiti näytti taas asteen hätääntyneemmältä ja sen käsien tärinän pysty huomaamaan ihan selvästi.

"Sasuke..."

Mä käänsin taas katseeni isästä ja Itachista olohuoneen ovelle. Naruto, taas. Mä tuijotin sitä kysyvästi. Mä pystyin erottamaan sen katseesta sen saman hämmennyksen ja uteliaisuuden mikä mun päässä vatvo nytten. Sit mun päähän iskostu yks mahdollisuus mikä mulle nyt jostain syystä tuli mieleen: jos Naruto oli kuullu kaiken?

"...minkä takia Sakuran perhe yritti tappaa mut?"

<End of Sasuke's POV>

<Naruto's POV>

Mä en yhtään tienny mikä muhun oli menny. Mä en ollu ees yritäny koota itteeni rappusissa, vaan olin ollu ihan varma että mä jäisin siihen istumaan. Mutta ei. Kuin hallitsemattomasti, ittestään, mä olin lipunu takas alakertaan, taas kerran niin ristiriitaseen ilmapiiriin, että sitä ois voinu kosketella.
Huoneessa oli mun suurin rakkaus, mun elämä ja mun ainoa tämänhetkinen valo, Sasuke.
Ja samalla siinä oli myös ihminen joka oli tämänhetken pelottavin ja vierain mulle, Fugaku.

"Naruto, mä sanoin et mee yläkertaan," Sasuke sano. Mä en kuunnellu, vaan kävelin eteenpäin ees kattomatta siihen. Kuin joku ois naksahtanu mun sisässä pahemman kerran. Todellakin, ekaa kertaa mulla oli tunne, et mä räjähtäisin kaikista ajatuksista ja tunteista. Ne pyrki ulos kuin väkisin.

"Minkä takia Sakuran perhe halus tappaa mut," mä toistin jo toisen kerran. Mä tunsin kuinka Sasuke ja Itachi säpsähti, kai sitten mun äänensävyä ja käytöstäkin.

'Toiko on Naruto?' Mä pystyin kuulemaan niitten ajatukset. Jossain mieleni sopukassa mä aattelin ihan samaa ittsetäni, mitä helvettiä.

Mä lähestyin Fugakua, kattoen sitä. Vaan sumeet ääriviivat ja mustat hiukset erottu, ja ne helpotti mua hahmottamaan koko huonetta missä mä olin. Lopulta mä olin kävelly huomaamattani, ihan kylmänrauhallisesti sen eteen, Sasuke ja Itachi mun taakse jääneinä. Se ois normaalisti ehkä ollu niitä tilanteita, jotka kaikista viimeisimpänä sopis mun luonteelle ja käytökselle sekä tavoille, miten mä yleensä hallitsin tilanteita.

"Isäsi," Fugaku aloitti pelottavalla äänensävyllä, kuin pelotellakseen mua. Oikeestikaan mä en pelänny, sillä mun oma adrenaliini ja pelko tota ihmistä kohtaan oli jo sumentanu mun ajatukset.

"Minato Namikaze... sinä kysyt, sen saastan poika, miksi halusimme sinut päiviltä?"

Se huokais turhautuneesti, muttei jatkanu. Mä aloin suuttua.

"Te kaikki tiedätte tästä...?" mä sanoin ääni väristen. Kukaan muu ei halunnu nähtävästi tietää sitä mitä mä halusin. Joko niitä ei oikeesti vaan kiinnostanu, tai sit ne ties jo. Jälkimmäinen kuulosti oleellisemmalta.

"Mitä mä oon tehny?! Mitä mun perhe on teille tehny?!" mä huusin jo. Pitkästä aikaa ja tosissaan, mä huusin. Ja olin vihanen.
Fugakusta ei vieläkään irronnu mitään, vaan se näytti tarkkailevan ja pohtivan tilannetta, kuin mittailis mua katseellaan.

"Mulla ei oo harmainta aavistusta, miten mä oon vaikuttanu teiän elämään, tai mitä mun vanhemmat on tehny," mä sanoin pitkän odotuksen jälken ääni täristen.

"Mutta sen mä satun tietämään, miten teidän teko vaikutti mun elämään. Mä muistan sen päivän, kun aikuset, joita mä pidin sillon niin viisaina ja luotettavina, alko puhumaan mulle kuolemasta."

Ilmapiiri oli nytten mitä erikoisin.

"Mä uskon, että ketään ei kiinnosta kuulla paskan vertaa tätä, mitä mä nyt tässä puhun, mutta kuunnelkaa silti," mä sanoin vielä. Fugaku oli ihan samanlainen kuin äsken, mutta mä aistin muissa pientä hämmennystä ja varovaisuutta.

"Tosissaan, siitä on nyt vierähtäny aika monta vuotta. Mut silti mä muistan sen - tilanteena. Mä muistan, kuinka aloin ajatella koko ajan enemmän ja enemmän kuolemaa ja itsetuhoisuutta, mulle tarjottiin huumeita ja tupakkaakin. Muutamat läheisimmistä ihmisistä, kuten just Sakura, tuki mua ja puhu mulle. Me ei ees tunnettu kovin hyvin sen kaa, mut jotain semmosta puhetta oli ollu et meiän vanhemmat oli ollu perhetuttuja.
Sillon mä aloin seota - mua alettiin pitää jo hullunakin. Mä puhuin mun unista, kuolemasta ja kaikesta. Sit... sit se yks päivä, ku oli kulunu varmaan joku puol vuotta siitä et olin muuttanu kokonaan omilleni lastenkodista. Mut oli kutsuttu kadunvarteen kuten joskus harvoin siihen aikaan, sinne paikkaan, missä ne aina tyrkytti niitä henkisiä asioita ja aineita mulle."

Nyt jopa Fugaku näytti kuuntelevan. Mun äänensävy oli muuttunu ihan erilaiseks kuin se oli oikeesti, ja mä jopa ite pelkäsin sitä: se täris, kuulosti mun omissa korvissa uhkaavalta ja vihasemmalta kun koskaan ennen.

"Sillä kerralla siellä oli jotain aivan erilaisia tyyppejä kuin ennen - ne oli ihan kypsiä aikusia, ja niillä oli mukana jotain lääkkeitä. Ja ne sit tarjos niitä mulle, kerto mitä niitten ottamisesta tapahtus..." mä huokaisin surullisesti. Tää asia oli se, mistä mä oli terapias ja Itachinki kaa puhunu, mutten koskaan näin. Koskaan mä en ollu halunnu kertoo selvästi ja suoraan, mitä mä olin ajatellu ottaessani niitä lääkkeitä. Mitä mä olin ajatellu halutessani kuolemaa ja pilatessa oman elämäni.

"Mä mietin sitä hirmu pitkään. Joka päivä mun usko elämään ja ilo siihen hupeni. Mä tunsin olevani yksin, mä tunsin et muutki halus mun kuolevan. Mä halusin kuolla, koska MUUTKIN HALUS."

Mä niiskasin. Mä en itkeny vielä, sain just ja just raivosta sokastuttua pidätettyäni sen. Sitäpaisti oikeeseen silmään alko kirvelee vitusti ku niin kävi.

"Miks mulle ei kerrota syytä? Miks mulle tarjottiin niitä?!" mä huusin taas.

Ei vastausta. Mä tärisin jo.

"Vittu...!" mä mumisin ja otin hiuksistani kiinni. Ois tehny mieli repii ne irti, tehdä mitä vaan radikaalia, että mä saisin sen Fugakun puhumaan.

"Naruto..." Sasuken ääni kuulu takaata. Mä en huomioinu sitä, en suostunu.

"Vittu... vittu!"

Tuntu et huoneen lämpötila ois noussu monella asteella. Fugakun aura oli muuttunu, mutta vaiti se pysy yhä. Mä aloin tajuumaan sitä mitä ite olin puhunu, koska se viivytteli vastauksen antamisessa niin paljon. Ihan kuin se odottais, että mun 'shokkitila' ois ohi ja mä rauhottuisin, valahtaisin maahan ja itkisin. Olisin heikko. Se tuntu tuntevan mut paremmin kuin uskois, lähes pelottavan hyvin. Mutta mä en antanu itteni menettää sitä painostavaa otetta, vaan pidin siitä kiinni kynsin ja hampain, vaikka kyyneleet pyrki jo mun silmiin. Mä kaivaisin totuuden ulos, tässä ja nyt.

Mä kokosin itteni. Niin henkisesti, että fyysisesti. Käsi täris, ääni vapis ja näkökenttä hävis kokonaan kyynelien takia. Mutta silti. Mä huusin.

"VITTU FUGAKU! TÄYTYYKÖ MUN UHRATA MUN TOINENKIN SILMÄ SULLE, JOTTA SÄ KERROT MULLE TOTUUDEN?!"

Järkytys tulvi huoneeseen, ja mä aistin pienen reaktion Fugakussa. Noniin. Tällä linjalla siis. Mä olin jo täysin uudestaan raivosta sokaistunu.

"Vai... haluatko että mä teen sen itse?" mä kysyin ääni täristen, että hyvä kun se ees sai siitä mitään selvää. Ja se uhkaus tehos.

<End of Naruto's POV>

<Sasuke's POV>

Mä olin ihan shokissa. Toiko muka Naruto? Se ei ollu ollenkaan se herkkä ja huomaavainen Naruto jonka mä tunsin, vaan joku ihan päinvastanen. Mut kai tää kuulu asiaan, olihan Narutolla kuitenki oikeus tietää miks... Itse asiassa, se ei koskaan ollu selvinny mullekaan kokonaan. Isä ainaki puhu jotain varkaista, se sitten oliki mulla ihan pimennossa oliks Naruton isä ollu jonkinsortin varas. Mut mä kyl ymmärsin sen, Naruto oli itekki sanonu vuos taaksepäin että se ei ollu mistään rikkaasta perheestä, vaan pikemminkin katuperheestä. Tiedä sitten että oliko isä yrittäny saada Naruton hengiltä sen takia ettei se seurais isänsä jalanjälkiä ja tuottais enempää harmia poliisivoimille jotka toimi meidän suvun alaisuudessa.

"Isäsi oli yksi halutuimmista varkaista."

Pitihän se arvata. Mä en suoraan sanottuna tienny mitä tehdä. Naruto tuijotti isää lasisesti ja nyökkäs.

"Tiedätkö kuinka suuria varkauksia isäsi oikein teki?"

Naruto mietti hetken.

"Ainakin se varasti meille ruokaa."

"Aivan. Ruokavarkaudet kuuluvat listalle. Tiedätkö muuta?"

Naruto pudisti päätänsä. Mä purin huulta, kädet puristu väkisinkin nyrkkeihin. Isä huokas turhautuneesti ja hieras silmiänsä. Ne eleet ei koskaan tienny mitään hyvää.

"Isäsi varasti pankkeja ympäri Japania. Vain neljä kaikista kahdeksastakymmenestä jäi ryöstämättä, isäsihän kuoli tulipalossa... Minaton rikosrekisteri on aivan helvetin pitkä, ja aina harvoin kun hänet saatiin kiinni, hänet pistettiin vankilaan useiksi kuukausiksi. Kuitenkin hän pääsi aina alta aikayksikön eroon
"Ai sen takia isä ei ollut välillä kotona kuukausiin... Mut miten tää vieläkään liittyy muhun?" Naruto sano hiljaa, haikeankuulosena.

"Siten..." isä alotti.

"...että pelkäsimme sinun seuraavan isäsi jalanjälkiä. Emme halunneet tuottaa lisää harmia poliisivoimille jotka työskentelevät sukumme alaisuudessa."

Naruto nyökkäs haikeena. Sit se käänty kattomaan mua ja hymyili surullisesti.

"Ehkä meidän ei sitten kannattaisi olla yhdessä. Sähän kuulit sen Sasuke, mustahan voi tulla samanlainen ku mun isästä. Juonitteleva, paskamainen varas joka tuottaa vaan harmia muille. Tai itse asiassa teille, ja poliisivoimille jotka toimivat teidän alaisuudessa. Ja vaikkei musta tuliskaan Minaton tapaista, niin kai sä huomaat ettei mua haluta teidän hienostuneeseen sukuun: mähän olen pelkkä katurotta. Ihan varmasti Fugaku-dononkin mielestä mä käytän sua vaan hyväkseni rikkautes takia. Niin Sasuke, mietipä sitä!"

<End of Sasuke's POV>

<Naruto's POV>

Oishan se pitäny arvata. Oishan se pitäny arvata!

Kaikki muistot ryöppys mun mieleen. Yks sekunti tuntu ikuiusudelta. Kaikki muistot tulipalosta, isästä ja äidistä, lääkeistä ja lapsuudesta... ne tunkeutu mun mieleen. Ne irtos mun alitajunnasta, sekottuen tänhetkisiin tunteisiin ja muistoihin: Mun ja Sasuken ensitapaamiseen ja kaikkiin niihin hyviin ja huonoihin hetkiin. Sit ne tavotti Fugakun ja mun sokeutumisen, kaikki saraalakeikatkin, ja yhdessä niistä tuli ihan helvetin selkeä kokonaisuus.

Ehkä vähän liiankin selkeä. Mä tuijotin sumeista Fugakua ja käännyin sitten Sasuken puoleen.
Miten mä enää tän jälkeen kehtaisin olla sen kaa yhdessä? Miten mä koskaan olin edes kehdannu, vaikka mä tiesin olevani pelkkä katurotta, olemaan yhdessä Uchihan kanssa?

Mä jatkoin siitä mihin mä olin äsken jääny.

"Sä oot aina ollu liian hyvä mulle," mä sanoin hiljaa.

"Mä oon silti kiitollinen - teille kaikille. Te kaikki autoitte mua, Fugakukin. Kiitos kun kerroit totuuden."

Mä huomasin kuinka Sasuke täris. Mun teki mieli itkeä, mutta en suostunu.
Mä kävelin sitä kohti, ja vein kädet sen ympärille. Painauduin sitä vasten.
Mun piti miettiä. Omatunto raasto mun sielua kuin terävä veitsi ihoon painettuna, ja se tuntu vatsassa asti. Kaikkien järki sano, että mun ja Sasuken juttu oli ohi.

'Juttu...'

Niinpä niin. Tää oli kyllä paljon enemmän.
Sit tapahtu jotain omituista. Kyyneleet vieri mun poskia pitkin, ja mä painauduin Sasukee vasten.
Ja hymyilin. En tiedä miks.

"Sasuke..." mä alotin haparoiden. Miten mä voisin tän muotoilla?

"Mä... mä ymmärrän, että tää on ihan helvetin vaikeaa... Meillä on aina ollu vaikeaa. Kyllähän sä tiedät."

Mä tunsin kuinka se haki mun katsetta, yritti kattoa mua suoraan silmiin.

"Toisin sanoen, ois paljon helpompaa jos tää loppuis tähän nyt."

Mä kuulin taka-alalta nyyhkäisyn. Mikoto? Sehän melkeen itki... Kaikki muutkin oli menny jo ihan vakavaks.

Mä puristin kättäni vähän nyrkkiin ja yritin erottaa kihlasormusta. Kun mä näin pinenen, kultasen pilkahduksen lopulta, mä en voinu olla hymyilemättä.

"Mut... pakko sanoo..." mä huokaisin hymyillen.

Tunteet vievät vallan. Vaikka väkisin. Varsinkin jos ne ovat molemminpuolisia

"...Etten mä oo valmis päästämään irti susta vielä," mä sanoin nyyhkäisten ja halasin sitä. Se halas takasin, selkeesti helpottuneena.

"Älä enää koskaan säikäytä noin," se kuiskas mulle lempeesti. Mä peitin silmäni ja kuiskasin takas:

"Anteeks kun mä teen kaiken niin vaikeeks aina..."

<End of Naruto's POV>

<Sasuke's POV>

Mä rutistin Narutoa tiukasti, haluamatta edes päästää irti. Totta helvetissä mä olin pelästyny pahemman kerran ku Naruto sano et ois helpompaa jos me ei oltais yhdessä. Mun mielipide taas oli päinvastanen, enkä mäkään ollu valmis luopumaan Narutosta. Kaikki ne asiat joita me oltiin koettu vuoden mittaan... Mä en haluais unohtaa niitä.

"Nee, Sasuke..." Naruto mumis hiljaa. Mä äännähdin kysyvästi, painaen kasvoni varovasti sen pehmeiden hiusten sekaan.

"Mä rakastan sua..."

"Niin mäkin sua... Enemmän kuin mitään muuta..."

Huoneen ilmapiiri oli muuttunu lepposammaks, tosin ihan pientä kireyttä oli viel ilmassa, varmaan isän osalta. Mä suutelin hennosti Narutoa päälaelle ja erkanin siitä sit sen verran et mä näin sen kasvot. Mun huulille nous hymy, samoin Naruton.

Itse asiassa, mitä meidän tarvitsi isän mielipidettä kuunnella, mehän oltiin vapaasta tahdostamme toistemme kaa yhdessä. Eihän kukaan voinu määrätä että kuka on ja kenen kanssa, ei edes vanhemmat, sehän nyt oli ihan päivän selvää.

"Annetaan poikien olla kahden" Mikoto supis ja lähti kiskomaan Fugakua ja Itachia pois olohuoneesta. Mä hymyilin taas ja otin Naruton syliini, peruuttaen istumaan takana olevaan nojatuoliin. Mä huokasin hiljaa ja aloin silittämään Naruton hiuksia. Mitäköhän isäki seuraavaks keksii? Ampuu molempien aivot pihalle varmaankin.

<End of Sasuke's POV>
*****************************************
Shiroi: Tää oli kyllä tähän mennessä vaikein rope kirjottaa, ainakin musta... O__O Outoo kun pitäis ajatella ettei periaattees nää mitään nii ala siitä sitten kuvailemaan asioita... *puuskuttaa*
Jos jotakuta ihan kiinnostaa tarkasti tietää miten paljon Narska näkee, nii testaa käytännössä: Oikee silmä kokonaan kiinni ja vasen puoliks kiinni, enemmänkin.
Aika sumeeta, vai mitä? *.*

Kabi: Aika sumeeta joo, testasin itte tos pari päivää sitten. Ja munkin mielestä tää oli yks vaikeimmista osista mitä oon koskaan kirjottanu... Jossain vaiheessa ajattelin jopa että mielummin teen matikantehtäviä ku kirjottaisin tätä. x3~

Shiroi: . . .      

En kommentoi tuohon viimeiseen muullakun että huomasin sen... x3 Mutta onhan matikka toki tärkeempää! Ja btw, meikällä on huomenna äidinkielenkokeet (predikaatteja, subjekteja, objekteja, verbejä, lauseenjäseniä...) joten niihin pitää lukea... Ja mä nyt oon aina ihan täpinöissäni kirjottaessa tätä, en meinaa kyllästyy millään (oon rasittava, painostava paska... ;__;)
Alotanpas tästä nyt uutta osaa ja annan Kabin törkeästi hoitaa loput yksin, että juu. (olen paskapää XS) Eli time to go, my friend. Pusit Kabille yhteistyösta ja halit lukijoille <3 *häippäisee posahtaen*