Tuuli leikkii yönmustilla hiuksillasi.

Miten kauan aikaa siitä on loppujen lopuksi? Päivä, viikko, kuukausi, vuosi vai vuosia? Kuitenkin siitä on jo kauan. Mutta en muista.

Kalpeat kasvosi kylpevät kuun salaperäisessä valossa.

Silloin kaikki oli hyvin. Saimme olla kaksin. Kukaan ei tullut kertomaan mitä ja miten pitäisi tehdä. Tai ehkä tulikin, mutta me emme välittäneet. Elimme omassa pienessä maailmassamme.

Kauluksesi peittää puolet kauniista kasvoistasi.

Jos voisin, valitsisin juuri tuon ajan, ja tekisin monet asiat toisin tai jättäisin tekemättä. Valitsisin sinun ja uran välillä toisin. Valitsisin sinut. Ehkä elisin niin pitempään, tai ainakin olisin onnellinen. En tiedä.

Rento olemuksesi antaa minulle voimaa jatkaa.

En tiedä miksi valitsin silloin niin. Ehkä en miettinyt silloin asiaa kunnolla. Tein vain niin kuin parhaakseni näin, tai niinkuin näin selviäväni elämästä helpommin.

Nostat katseesi viimein minuun.

Silloin en esittänyt itselleni oikeita kysymyksiä. En tiennyt edes mitkä olivat ne oikeat kysymykset, ja mitkä vääriä. Nyt tiedän.

Hymy nousee koristamaan muuten koruttomia kasvojasi.

Oikea kysymys oli ehkä liian helppo ja yksinkertainen. Haluanko sinut vai uran? Voisin nauraa itselleni. Olin tyhmä, liian tyhmä. En tajunnut sitä mitä oli silmieni alla. En tajunnut omaa parastani. En tajunnut mitään. En edes ajatuksiani.

Työnnät itsesi irti puusta, ja tulet luokseni.

Ehkä viimein on aika korjata tuo kaikki. Ehkä viimein on aika tuoda takaisin se kaikki, jos se vain on mahdollista. Ehkä me viimein voimme olla yhdessä, ilman mitään häiriötä tai ketään ketä jaksaisi valittaa. Olemme odottaneet tarpeeksi kauan.

Vedän sinut itseäni vasten ja painan kevyen suudelman huulillesi. Kiedot toisen kätesi ympärilleni ja toisen hiuksiini. Kuinka olen kaivannut läheisyyttäsi.

Tiedän, että on aika. Jää siihen. En minä paljoa vaadi. Vain sen mitä todella tarvitsen ja haluan. Ei se paljoa ole.