Nimi: Anzu Chie
Ikä: 16
Sukupuoli: nainen
Siviilisääty: naimaton
Ninjataso: chuunin
Työ: ei varsinaista työtä. ninjailija (8D)
Ulkonnäkö: noin 168 cm pitkä. Hiukset ovat oljenväriset ja peittävät juuri ja juuri korvat. Hiuksissa roikkuu värikkäitä helmiä. Silmät ovat tummanruskeat. Vaatetukseen kuuuluvat mustat polvihousut, ninjakengät, tummanruskea huppari ja Konohan hitai-ate.
Luonne: Anzu – tai An, niin kuin hän vaatii itseään kutsuttavan – on muuta maailmaa kohtaan varsin välinpitämätön. Hänellä kyllä riittää huumorintajua, mutta pitää olla todella läheinen ystävä hänen kanssaan, jotta hän sitä jakaisi. Ja niitä läheisiä ystäviä hänellä ei ole vuosiin ollut. An ei pelkää melkein mitään, mutta ei pidä itseään voittamattomana ja on jatkuvasti varoillaan.

Historia ja kaikki mitä tarvitsee muuta tietää – Anzun POV;

Muistan lapsuudestani tasan kolme asiaa: yksinäisyyden, onnen ja isän. Yksinäisyyden siksi, että mä todella olin yksin, vaikka joku toinen voisi luulla aivan muuta. Mä ja isä, me asuttiin vaunussa, yhdessä ainoassa onnettomassa vaunussa joka haisi pahalle ja oli täynnä isoja säkkejä, ja kierrettiin ympäri maata päivät pitkät. Mä en oikeastaan koskaan kysynyt isältä, mitä me siinä vaunussa tehtiin. Mä tiesin vaan, että välillä me pysäytettiin vaunu, isä meni pihalle ja käski mun odottaa ja tuli monen tunnin päästä takaisin – tosi väsyneenä. Enkä mä koskaan kysynyt, missä se oli ollut. Mä mietin silloin, että ehkä se kävi katsomassa äitiä. Aika naurettava ajatus, koska mullehan selvisi aika nopeata että isä vihasi äitiä enemmän kuin mitään muuta.

Me ei koskaan pysähdytty mihinkään yli päiväksi. Mulla ei ole juuria mihinkään.

Onnen mä muistan siksi, että mä olin oikeastaan onnellinen. Vaikka mä tunsin itseni typeräksi siirtolaiseksi, joka poukkoili ympäri maailmaa ainoana seuranaan isänsä, mulla kuitenkin oli oma maailmani. Mä muistan, kuinka mä pienenä leikin kivillä ja kuvittelin että ne on mun kavereita. Mulla ei ollut lapsena leluja, meidän vaunu oli liian pieni sellaisiin enkä mä oikeastaan koskaan leluja pyytänytkään. Mutta se vaunu oli mun koti, ja mä sain olla oman isäni kanssa – ja nähdä maailmaa. Se oli oikeastaan kaikki mitä mä tarvitsin, koska en paremmasta tiennytkään.

Isä on mun muistoissani aina siksi, että se oli mun kanssani aina. Se kuunteli mua, puhui mulle, se oli mun paras ystävä. Mä kysyin siltä tasan kaks kertaa äidistä. Silloin kun mä olin ihan pieni, ehkä parivuotias, ja silloin se vastasi että mä saan kuulla isompana. Toisen kerran mä kysyin just ennen kuin se kuoli. Silloin se kertoi. Ja siinä vaiheessa mä kaduin että olin kysynyt.

Joka tapauksessa, näin mun elämäni meni eteenpäin, isän kanssa vaunussa vuosi vuoden jälkeen. siihen asti kun mä olin 11. Olisi tosi kliseistä ja tyhmää sanoa, että mun elämäni muuttui, mutta muutos kuitenkin tuli. Oikeastaan se oli ollut sellaista aina. Oli pitänyt elää siinä pelossa että jonain päivänä isä ei tulisikaan takaisin vaunulle. Niin sitten lopulta kävi. Mä odotin yli viikon samassa kohtaa, mutta sen jälkeen mä tiesin että isä ei tulisi enää koskaan takaisin. Mun oli vaikea ymmärtää isääni. Mun isäni ei koskaan hylkäisi mua.Vaikka se hylkäsi äidinkin, se ei koskaan jättäisi mua.

Mä en ensin tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. Paetako? Jopa niin pienenä mä tajusin, että se tai ne jotka oli isän paluun estäneet, tulisi mun perääni. Niinpä mä nousin viimeisen kerran niihin vaunuihin ja ajoin pois. Hiekka vaan pöllysi hevosen kavioiden ja vaununpyörien alla, ja kun pöly katos ilmaan mä tajusin, että mä en voisi enää koskaan kääntyä takaisin. Mä ajoin melkein kaksi viikkoa, pysähtelin vaan silloin kun oli aivan pakko ja varastin lähimmästä talosta mitä käsiini sain – ruokaa tai sitten koetin vaihtaa niiltä saadut tavarat siihen. Lopulta musta alkoi tuntua, että mut olisi jo löydetty jos mua etsittäisiin. Niinpä mä pysähdyin yks varhainen aamu keskelle jotain peltoa ja pakkasin vaunusta kaiken jäljelle jääneen ruuan ja muutamia vaatteita laukkuun. Sitten mä päästin hevosen vapaaksi. Mä en tarvinnut sitä, mä olen aina vihannut hevosia. Ehkä siksi että ne muistuttaa mua vaunusta, mutta mä en voi muutenkaan sietää eläimiä. Se juoksi taivaanrantaan ja lujaa juoksikin. Musta tuntuu, että sekään ei pitänyt musta. Sitten mä keräsin ison kasan kuivia puita vaunun ympärille ja sytytin koko roskan tuleen. Siinä mä sitten seisoskelin, katselin tulta, laukku olallani ja palelin vaikka oli heinäkuu. Aika säälittäväähän se oli. Lopulta ei ollut jäljellä kuin musta, hiiltynyt kasa jostain siitä mitä mä pidin ennen kotinani. Mä katselin sitä kasaa hetken aikaa, sitten mä käännyin kannoillani ja kävelin pois. Se oli helpompaa kuin mä odotin. Mutta ei se silti estänyt mua itkemästä.

Mä en muista, missä vaiheessa mä tajusin että pelkällä varastamisella eläminen olisi aika vaikeaa. Ehkäpä se alkoi siitä, kun mä huomasin olevani yhä nälkäisempi ja nälkäisempi. Se varmaankin johtui siitä että mä kasvoin. Niinpä mä sitten, kun olin elänyt yli kaksi vuotta varastelemalla, pysähdyin yhteen kylään. Mä sain hanttihommia yhdestä kaupasta, ja vuokrasin asunnon yhdestä kellarista. Se oli raskainta työtä mitä mä olen koskaan tehnyt. Painavien säkkien nostelua päivästä toiseen. Mun kädet oli rakoilla, mutta ensimmäisen viikon jälkeen mä en tuntenut enää mitään. Palkka riitti juuri ja juuri mun vuokraan ja ruokaan, mutta mä olin itse asiassa ihan tyytyväinen. Se kellariasunto oli ensimmäinen paikka, jossa mä nukuin katto pään päällä, ja kylä oli rauhallinen. Kunnes yksi päivä mä sain tarpeekseni. Mä en tajunnut sitä itsekään. Koko ikäni mä oli haaveksinut paikalleni jäämisestä, ja kun siihen tuli vihdoin tilaisuus, mä en sietänyt sitä. Silloin mä tajusin, että mä olin matkannut liian kauan voidakseni löytää kotia. Niinpä mä menin pomoni luokse, ja totesin sille viileästi että mä ottaisin lopputilin. Pomo oli äimistynyt. Mä en tajunnut sitä. Kuitenkin, mähän olin vain yksi työntekijä sille muiden joukossa. Se koetti saada mua jäämään, lupaili isompaa palkkaa, lyhyempiä päiviä ja vaikka mitä. Mutta mä kieltäydyin ja sanoin, että mun ei kuulu jäädä tänne. Jos mun kotini olisi jossain, se ei ainakaan olisi täällä.

Ja silloin tapahtumat ryöstäytyivät käsistä. Se hyökkäsi mun kimppuun ja karjui kuin hullu. Mä kiljuin ja koetin pyristellä vastaan, mutta se oli läskiksi pomoksi aika voimakas. Mä ponnistelin vastaan minkä pystyin, mutta kolmetoistavuotiaasta hontelosta kakarasta ei ollut paljoa vastusta aikuiselle miehelle. Sitten mä kuulin jonkun huutavan jotain ja paljon askelia ja oven paukahduksen ja mun maailmani pimeni.

Mä heräsin tuntien – tai siltä se ainaki tuntui – päästä jostain pimeästä pikku huoneesta. Pienuuden mä päättelin siitä, että mä pystyin tuntemaan ympärillä olevin ihmisten hengityksen. Niitä oli ehkä kaksi tai kymmenen, mä en nähnyt mitään niin pimeässä. Sitten ne puhutteli mua.

”Sinä poltit vaunusi”, joku sanoi ja silloin pelko kiiri mun selkärankaani pitkin kovempana kuin koskaan.
”Joo”, mä sanoin, vaikka ei multa mitään oltu kysytty.
”Ja sinä vaelsit vuoristossa yli kaksi vuotta”, toinen ääni sanoin.
”Sitten sinä tulit tänne ja koetit saada työtä”, ensimmäinen ääni jatkoi.
”Etpä kuitenkaan arvannut, että ainut joka antaisi sinulle töitä…”
”Myisi sinut parista hassusta säkistä kultaa.”

Sillä hetkellä mä tiesin jotain. Että mä en voisi luottaa kehenkään. Mä mietin hetken, yhden ainoan pienen hetken, mitä mun pitäisi tehdä, ja sitten mä tulin siihen johtopäätökseen, johon mä tulisin aina tulemaan: pakene. Mutta miten? Mua heikotti, ja kädet tuntuivat tahmaisilta. Mä en olisi varmaan pystynyt seisomaan, vaikka mua ei oltu sidottu mihinkään. Mä tunsin pahanhajuisen hengityksen lähettyvillä. Mun ajatukseni oli puuroutuneet, ja mä mietin mitä pitäisi tehdä, mutta sitten mä kuulin jostain kolinaa.

Jostain tuli äkkiä paljon valoa ja ääntä, ja sitten mä en muista enää mitään. Arvelen, että joku löi mut tajuttomaksi. Mä en tiennyt mistään mitään useitten tuntien aikaan, mutta sitten mä heräsin valtavaan janoon. Mä huomasin makaavani jossain olkikasassa, ja samalla tajusin et mulla oli ihan helvetin kova päänsärky. Heti sen perään mun mielessäni kävi ainoastaan yksi ajatus: mun oli päästävä pakoon. Mä hieroin silmiäni, ja tajusin todellakin olevani pienessä ladontapaisessa. Valo tuikki sisään auki aika väkivaltaisesti revityn oven vierestä, ja lattia oli täynnä likaisia olkia. Mä vilkaisin käsiäni ja huomasin jonkin verran kuivunutta verta niissä. Mulla ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään sitä, joten mä pakotin itseni ylös, ja astelin ulos ladosta. Mä tulin pieneen pihaan, eikä se todellakaan ollut sitä aluetta jolla mä olin asunut vähän aikaa. Mä kävelin talon ympäri, ja sitten mä kohtasin näyn joka kummittelee mun mielessä vieläkin – kokonainen tori täynnä verisiä, kuolleita, kammottaviin asentoihin jähmettyneitä ihmisiä. Mä en käsittänyt sitä. Mä en tajunnut mitään siitä. Mutta mä käännyin kannoillani ja lähdin juoksemaan. Ja juoksin. Tunteja. Eteenpäin vain. Mun jalkani eivät tunteneet kipua eikä mun kehoni väsymystä. Ehkä mä juoksin päivän tai kuukausia, mutta lopulta mä pysähdyin. En tiedä miksi. Ensin tuli väsymys, sitten syyllisyys. Minkä takia ne kaikki ihmiset oli siellä kuolleina, sitä mä en tiennyt. Mutta se oli mun vikani, siitä mä olin edes varma.

Mä olin hukannut laukkuni. Mun omaisuuteni oli mennyttä, vaikka en mä ollut paljoa omistanutkaan. Alusta aloittaminen oli vaikeata. Mä en tiennyt mitä mä halusin. Mä halusin paeta, mutta mä en halunnut kuolla. Niinpä mä päätin kävellä, ja ryhtyä siksi mikä ensimmäiseksi tulisi vastaan. Ja mun tuurillani mua vastaan käveli iso kasa ninjoja. Loistavaa, mä ajattelin. Viimeinen asia mitä halusin. Mutta mä olin päätökseni tehnyt. Niinpä mä kävelin niiden luo ja kysyin, mistä ne oli kotoisin. Vastasivat että Konohasta, johon oli siitä kuulemma alle kilometri matkaa. Joten mä lähdin sinne.

Konohassa mä tunsin itseni ylimääräiseksi. Mä näin kaikkialla onnellisia perheitä. Ja mä olin yksin. Lopulta mä päätin, että mä tarvitsisin jotain tehtävää ja menin yhden ninjan luokse puhumaan. Se käski mun ilmoittautua Hokagelle. Ja mä menin sen Hokagen luo (kurttunen ruma äijä muuten). Se oli kuitenkin ystävällinen, ja ymmärsi mun tilanteen, vaikken mä sille koko totuutta kertonutkaan. Vaikka mä olin jo aika vanha aloittamaan, se lupasi mulle opettajan. Yksi akatemian opettajista rupesi opettamaan minua. Sain pienen asunnon ja vähitellen mulle kehittyi elämä. Ei mennyt päiväkään, etten olisi ajatellut sitä latoa ja kaikkia outoa sen lähettyvillä, mutta mä pysyin silti järjissäni. Ehkä intensiivinen harjoittelu auttoi asiaa.

Mutta pian mun opettajani huomasi mussa jotain outoa. Mun reflksini olivat tavallista nopeammat. Eikä se johtunut hyvästä hermostosta vaan jostain aivan muusta. Lisäksi mä en tuntunut väsyvän mistään ja mä olin liian nopea. Mulla huomattiin sairaus. Sairaus joka ei tapa muttei vahvistakaan. Se teki musta nopean ja ketterän, ja ennen kaikkea – se antoi mulle lahjan. Se sai mut liikuttamaan esineitä ja itseäni, ajatuksen voimalla. Ja jos saan sanoa, mä olen siinä erittäin taitava. Mä pystyn voittamaan vastukseni liikuttamatta sormenpäätänikään. Mä pystyn leijumaan esteiden ylitse. Tämä sairaus antaa mulle tunteen, että mä pystyn mihin vain! Sairaus todettiin kun mä olin ollut Konohassa jo yli vuoden, joten mä olen opetellut jo tulemaan toimeen sen kanssa. Mutta koska se on sairaus, sillä on haittapuolensakin. Mä en pysty kuulemaan kunnolla, ja mun kuuloni heikkenee päivä päivältä. Nykyään mä kuulen puheen vaimeana muminana, mutta oon kyllä kehittynyt huulilla lukemisessa. Sairauden takia mä saan myös välillä kohtauksia kun suutun. Silloin mä menetän järkeni ja hyökkään ihmisten kimppuun. Siksi mun on varottava tunteita. Mutta vaikka mun elämäni on ollut aika helvetillistä näin lyhyenäkin, mä oon päättänyt tulla maailman parhaaksi ninjaksi. Chuunin musta tuli vuosi sitten, ja silloin mä päätin, että etsin ne, jotka vei mut siihen latoon, koska ne tappoi ne ihmiset. Mä en saa rauhaa muuten. Mulla ei ole ystäviä, enkä mä sellaisia edes tarvitse. Miksi tarvitsisin? Jokainen on mut aina hylännyt. Isäni mä löysin pari kuukautta sitten. Se tuli tänne, koska tahtoi löytää mut. Se ei kertonut mitään niistä retkistään mun lapsuudessani, eikä edes pyytänyt anteeksi koska oli jättänyt mut. Se oli sairas, sen näki, ja se kuoli tänne parin päivän päästä. Mutta se kertoi ennen kuolemaansa äidistä.

Mun äitinikin oli sairas. Se tappoi mun synnyinkyläni kaikki asukkaat. Mun isäni tietenkin luuli, että äiti oli kylmäverinen murhaaja, ja jätti sen ja otti mut mukaansa. Mä kuitenkin tiesin, että äiti kärsi samasta kuin mäkin. Siitä että välillä kun vähän suuttui niin menetti itsensä hallinnan. En mä sitä isälle kertonut. Se ehti kuolla ennen sitä. Se kuoli uskoon että mun äitini oli tappaja. Ja mä sain lisää syitä niskoilleni.

Mä päätin etsiä äitini. Jos se olisi vielä elossa, se auttaisi mua. Missäkö? Elämään.

Joten. Siinä oli mun elämäni tosi tylsästi kerrottuna. Nyt mun tavoitteenani on oppia lisää jutsuja, ja löytää niiden kyläläisten murhaajat ja äitini. Siinä mä pysyttelen kiinni, mutta en mä voi vieläkään sanoa olevani kotona.

Mun koti on nimittäin siellä missä mun ei tarvitse herätä painajaisiin.

---

Kröhöm. Siis. Juu.

*häpeä*

En tiiä miks siitä tuli noin pöljä. Tykkäsin siitä aluksi. D:
No kai se kelpaa, neeee~?

Anzulle voitte keksiä mitä jaksatte elikkä täydet oikeudet hänen elämänsä hyväksikäyttöön. Mutta älkää matkiko, please. Me don't like that.

Mutta nyt meen nukkuu. Aamulla varmaan muokkaan näitä tekstejä koska nyt oon niin kuitti etten tajuu mistään mitään. 8D