Valikko
Kategoriat
Impro
    -Impro 1
    -Impro 2
Crossover
    -Crossover
Paritus (S-K13)
    -hetero
    -poikarakkaus
    -tyttörakkaus
    -muu
Paritus (K13-K15)
    -hetero
    -poikarakkaus
    -tyttörakkaus
    -muu
Muu
    -Kilpailu
    -S-K13
    -K13-K15
    -muu
Yksin - Eri
(Listaa käyttäjän ficit)
Ikäraja: -K3- - Kieli: Suomi - Osia: 1 - Pituus: 1014 sanaa, 6808 merkkiä - Kommentteja: - Julkaistu: 2008-05-13 18:06:18
Kansio: Muu - S-K13

Naruto oli yksinäinen lapsi. Lievää angstia sekä fluffista SasuNaru-friendshippiä, melko lyhyt, ikäraja S. Henkilöt ovat tässä noin 10-vuotiaita ja käyvät siis akatemiaa, nimiä ei tässä mainita, mutta uskoisin kaikkien hahmot tunnistavan. Naruton POV.

Triviana; tämä oli alunperin kouluaine, joka selittänee mielikuvituksettoman otsikon, lyhyyden ja sen, ettei hahmojen nimiä mainita. Ensimmäinen kirjoittamani Naruto-fic!

Arvostelu
3
Katsottu 900 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
Yksin

Olin aina joutunut olemaan yksin.

Akatemian kello soi, ja katselin, kuinka toiset lähtivät iloisina ja nauravina koteihinsa, kulkivat käsi kädessä parhaiden ystäviensä tai vanhempiensa kanssa pois koulun pihalta. Kukaan ei vain huomannut vaaleatukkaista, kymmenvuotiasta poikaa joka jäi yksin koulun pihalle; kukaan ei huomannut minua.

Istuin koulun pihalla olevan puun oksaan kiinnitettyyn keinuun. Minulla ei ollut mitään kiirettä kotiin, eihän siellä kuitenkaan ollut ketään odottamassa. Keinu narahteli hiljaa keinuessaan, ja puun oksat havisivat yläpuolellani tuulen heiluttaessa niitä.

Pihan yli kulki vielä yksi hahmo. Se oli toinen poika, minun ikäiseni. Hän painoi katseensa maahan, mustat hiukset valahtivat peittämään kasvot. Tunsin hänet, hän oli samalla luokalla kuin minä. Hänkin kulki aina yksin. Saatoin kuvitella, että häntä repi joskus se sama yksinäisyyden tunne kuin minuakin. Kaikesta huolimatta hän oli luokan paras ja suosituin oppilas. Minä olin huonoin. Olin kömpelö enkä erityisen fiksu ja tunaroin aina kaikessa, ja sitten minulle naurettiin. Hän oli aina paras kaikessa, hän onnistui aina ja joka hetki hänen ympärillään pyöri suuri ihailijalauma. Tyttöjen mielestä hän oli vielä jotenkin hyvän näköinenkin, vaikka en minä tajunnut, mitä erikoista tuossa tyypissä oli.

Siitä huolimatta me olimme samanlaiset. Olimme yksinäisiä molemmat. Saatoin nähdä hänen silmistään, miten hän inhosi sitä, miten kaikki ihailivat häntä vain hänen lahjojensa, saavutuksiensa, sukunsa tai ulkonäkönsä vuoksi, kuitenkaan tuntematta häntä itseään. Niin ei kukaan myöskään ollut tuntenut minua. Me olimme samanlaiset.

Hän oli jo häipynyt näkyvistä, ja hämäräkin oli jo alkanut laskeutua, joten päätin lähteä kotiin. Poimin laukkuni maasta ja aloin raahustaa kotiin päin.

Kävelin samaa polkua pitkin, mitä olin kävellyt niin monta kertaa aikaisemminkin. Sora rahisi kenkieni alla joka askeleella.

Rinne vasemmalla puolellani vietti rantaan. Katsahdin sinne. Rannassa olevan laiturin päädyssä, yksinään istuen, kökötti tuttu, mustahiuksinen hahmo.

Pysähdyin ja jäin katsomaan häntä. Salaa olin aina halunnut olla hänen ystävänsä, mutta en ollut uskaltanut puhua hänelle. Hän oli aina jotenkin niin etäinen, ei näyttänyt haluavan ketään lähelleen, mutta silti tiesin hänenkin kaipaavan ystävää.

Kaikesta huolimatta olin aina tahtonut olla hänen kaltaisensa, lahjakas ja suosittu. Kukaan ei ollut koskaan huomioinut minua. Se oli tuskallista.

Samassa näin hänen katseensa kääntyneen minuun. Hän tuijotti minua rauhallisena, ilmeettömänä. Mulkaisin häntä, näytin kieltäni ja käänsin pääni liioitellusti pois. En ollut koskaan osannut ilmaista tunteitani oikein.

Lopulta saavuin kotiin. Avasin oven, potkaisin kengät jalastani ja huikkasin innottomasti: ”Olen kotona”, vaikka tiesin, ettei kukaan ollut kuulemassa.

Kaivoin kaapista jotain syötävää, avasin television ja katselin jotakin merkityksetöntä ohjelmaa. Kun en enää mitään muutakaan keksinyt, päätin mennä nukkumaan.

Aamulla herätessäni huomasin kellon olevan jo vaikka mitä. ’Hitto, myöhästyn koulusta’, ajattelin. Heitin unilakkini nurkkaan ja puin päälleni. Liukastelin keittiöön, avasin astiakaapin ja otin sieltä sinivihreän lasin. Täytin sen vesihanasta ja join kirkkaan nesteen parilla kulauksella. Nappasin laukkuni eteisen nurkasta ja vilkaisin peilistä itseäni. Vastaan tuijotti pieni, ehkä hieman ikäisiään lyhyempi noin kymmenvuotias poika, suurine sinisine silmineen ja vaaleat hiukset sekaisena pehkona päälaella. Pudistin päätäni ja loikkasin ulos ovesta kadulle.

Juoksin tuttua polkua pitkin kohti koulua. Ehtisin paremmin kuin hyvin, jos pitäisin vähän kiirettä.

Yhtäkkiä jarrutin ja olin vähällä pysähtyä hämmästyksestä. Edelläni asteli tuttu, tummapäinen poika. Hän kulki selin minuun eikä selvästikään ollut vielä huomannut minua.

Nostin käteni torveksi suun eteen. ”Idiootti!” huusin. Hän vilkaisi minuun olkansa yli, muttei reagoinut millään muulla tavalla. Kiristin vauhtiani ja kiirehdin parilla juoksuaskeleella hänen rinnalleen. Kävelimme kouluun yhtä matkaa. Emme sanoneet sanaakaan, mutta silti tunsin kivuliaan yksinäisyyden tunteen hieman hellittävän sisälläni.

Kun saavuimme koulun pihaan, kiljuva fanilauma hyökkäsi heti hänen kimppuunsa. Hän yritti epätoivoisesti perääntyä kauemmas, mutta yli-innokkaat ihailijat eivät ilmeisesti sallineet sitä.

Kävelin tuhahtaen kauemmas. Viimein kello soi tuntien alkamisen merkiksi, ja kaikki tulvivat luokkiin.

Koulupäivä sujui tavalliseen tapaansa. Tummapää loisti kaikissa aineissa kuten yleensäkin, muttei silti näyttänyt ilahtuneelta tai tyytyväiseltä itseensä. Minä tunaroin, ja olin siis myös kaikkea muuta kuin ilahtunut tai tyytyväinen.

Ikuisuudelta tuntuneen koulupäivän viimein päättyessä keräsin tavarani ja kävelin ulos koulun pihalle. En tällä kertaa viitsinyt jäädä viivyttelemään, joten lähdin kulkemaan pihan poikki.

Harpatessani yli ojan, joka erotti koulun pihan minun salaisesta – tai ei ehkä nyt niin kovin salaisesta, aivan sama – oikopolustani, kompastuin ja kaaduin rapaiseen ojaan ruskean veden räiskyessä joka suuntaan. Syljeskelin kuraa ja likaista vettä suustani, ja samassa kuulin ilkkuvaa nauruntyrskettä takaani. Siellä kaikki taas olivat, ilkkumassa minua, kuten tavallisesti.

Tunsin häpeän punan kuumottavan poskillani ja yritin epätoivoisesti nousta ojan mutaisesta pohjasta päästäkseni pois tästä nolosta tilanteesta.

Siinä samassa näin jonkun ojentaneen kätensä minulle auttaakseen minua. Paljonkaan ajattelematta tartuin käteen ja annoin auttaa itseni pystyyn.

Nostin katseeni auttajan silmiin. Tutun mustatukkaisen pojan tummat silmät katsoivat minuun, ja niissä oli ilme, jota en niissä koskaan aiemmin ollut nähnyt; ne hymyilivät lämpimästi.

”Oletko kunnossa”, kuulin hänen kysyvän. Virnistin vastaukseksi, ja hän virnisti takaisin. Takanani kuulin pilkkanaurun hiljentyneen täysin.

”Mennäänkö”, hän kysyi.
”Ilman muuta”, vastasin.

Ja jotenkin, siitä hetkestä lähtien tunsin, että meistä tulisi todella hyvät ystävät.

Ja siinä likaisena, mutaa valuvissa vaatteissani, tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan.

--------------
A/N: Siin oli, panttasin tätä kisan loppuun, hyvä minä.
Jos jotakuta voisi vähempää kiinnostaa, taisin saada tästä 9½:n sekä kommentin "hieman liikaa toistoa, voisit tiivistää tekstiä". Oh yeah. Kertokaa mitä työ ootte mieltä. Kiitos lukemisesta ja mielenkiinnosta.

Kommentit (Lataa vanhempia)
narusegawa - 2008-05-13 18:59:14
Ihana ficci miun mielestä.. -^.^-
Oli mukava lukea eikä ollu virheitäkään.
5p.

Sivut © Fador ja kumppanit, Sisältö © käyttäjät. fador [ät] iki.fi saa yhteyttä.
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste