Tuli hieman kiire tätä kirjoittaessa, joten ei maailman laadukkainta tekstiä. Eikä tässä ole kovinkaan paljon tietoa, kun tarkemmin ajattelee. No, Sekistä lisää seuraavalla kierroksella.
Kaikki edelliset hahmokertomuksethan löytyvät Shiroi Ookamin profiilista, käykää sieltä lukemassa jos joku on jäänyt välistä.

***

Nimi: Takashi Seki (japanilaisittain sukunimi, etunimi)
Ikä: 33
Sukupuoli: Mies
Siviilisääty: Naimaton
Työ: Jounintehtävät ja erinäiset hanttihommat
Ninjataso: Jounin
Ammatti: Ninja
Taidot: Sähkötyypin chakra. Erikoistunut ninjutsuun ja suosii sen käyttöä lähes kaikissa tilanteissa.
Ruumiinrakenne: 184 cm pitkä, 70 kg (ilman proteesia), atleettinen
Vaatetus: Perinteinen jounin-asu, vasemmassa kädessä metallisuojuksella varustettu kynsikäs, Konohan tunnus kaiverrettu proteesin "hauiksen" kohdalle
Hiukset: Sammaleenvihreä irokeesi, joka kuulemma muistuttaa antiikin kreikkalaisten sotakypärää
Silmät: Mustat mantelisilmät
Luonne: Positiivinen ja rento elämänasenne, mutta varsin äkkipikainen persoona. Tehtäviä suorittaessa pitää päänsä kylmänä eikä hätäile. Uskoo kovan työn tuovan tulosta
Muuta: Oikea käsivarsi korvattu metallisella proteesilla, intiaanin ihonväri


Historia, elämänkatsomus ja filosofia - Sekin POV:

Vesi lorisee alas viemäristä. Pirskotan vielä yhden kämmenellisen kasvoilleni ja nappaan pyyhkeen koukusta. Peilistä tuijottaa pari väsyneitä silmiä, joista toinen punoittaa yhä siitä litkusta, jota se yksi tollo lääkintäninja niille tiputti pipetillä. Antibioottia muka - ja pah.

Laahustan takaisin huoneeseeni ja kiskaisen kaapin oven auki turhankin voimakkaasti.

Myönnän, että olen pahalla päällä, mutta se johtuu vain siitä, että palasin raskaalta tehtävältä puoli neljältä aamulla. Mikä tarkoittaa sitä, että kaikki baarit olivat jo kiinni. Enkä ole vieläkään saanut aamukahvia. Herätyskellokin soi aivan liian aikaisin, kuten joka aamu viimeiset kymmenen vuotta. Ja aurinko paistaa taas liian kirkkaasti.

Saan kiskottua paidan päälleni ja kiinnitettyä proteesin paikoilleen. Raahaudun keittiöön, missä kahvi on - luojan kiitos - jo ehtinyt kiehua.
Ensimmäisen kupin jälkeen aamu tuntuu jo hieman paremmalta.


“Hyvää huomenta, herra Takashi”, hälyttävän nuoren näköinen tyttö tervehtii ja viittaa minut istumaan.
Nyökkään vastaukseksi ja istun mustalle nahkasohvalle. Mietin - enkä ensimmäistä kertaa - mitä ihmettä teen täällä. Ja "herra Takashiksi" kutsuminen saa minut tuntemana itseni vanhaksi.

“Jospa aloitamme -”
“Miksi olenkaan täällä?” kysyn, ennen kuin tyttö ehtii jatkaa. Hän nostaa katseensa kummastuneena ja painaa sen sitten takaisin papereihin.
“Olemme täällä selvittämässä muutamia ongelmia, jotka saattavat vaikuttaa negatiivisesti työhönne jouninina.”
“Kuten?”
“Tunnutte käyttävän runsaasti alkoholia ja kahvia”, tyttö vastaa ja katsoo vaihteeksi silmiin. Hymähdän.
“Ja sekö on vaikuttanut työhöni?” kysyn ja ristin käteni rinnalleni.
“Ainakin se alkaa vaikuttaa, jollemme tee asialle jotain. Voitte saada vatsahaavan.”

En vastaa mitään ja tyttö ottaa sen myöntävänä vastauksena.
“Kertoisitteko, miksi juotte?”
“Se rentouttaa ja vähentää stressiä”, vastaan. Kallonkutistaja nyökkää rohkaisevasti kuin odottaen, että jatkan.

“Tarkoitatko, että elämäsi on stressaavaa?” hän kysyy lopulta. Siirrän huomioni takaisin häneen, pois rumasta koriste-esineestä ikkunalla. Mieleni tekisi pyöritellä silmiäni. Ei, kun ninjan elämä on leppoisaa kukkaniityllä hyppelyä ja nuotin vierestä laulamista...Okei, tuo oli kamala mielikuva.

“Tuskinpa sen stressaavampaa kuin muillakaan”, vastaan ja kohautan hartioitani. Loppujen lopuksi olen vain tavallinen rivininja. Hoidan A- ja B-luokan tehtäviä, saan säännöllistä palkkaa, asun mukavassa kaksiossa aivan keskustassa - enkä asu enää Maito Gain naapurissa. Kun vain muistelenkin sitä melua kukonlaulun aikaan. Täytyy olla sekopää, jos lähtee juoksemaan Konohan ympäri siihen aikaan.

“Entä sosiaalinen elämäsi? Oletko yksinäinen?” tyttö jatkaa ja tekee merkintöjä papereihinsa.
“Enpä juuri. Tapaan muita ninjoja tehtävien yhteydessä, sisarukseni tuppaava visiitille milloin mielivät ja minulla on muutama juomakaveri. Ai niin, ja tapaan myös vanhaa tiimiäni silloin tällöin”, vastaan rehellisesti.
“Se on hyvä. Voisitkin kertoa jotain perheestäsi”, tyttö ehdottaa.

“No, isäni oli Konohan ninja, hän kuoli jonkin aikaa sitten. Äitiäni en koskaan tavannut, koska hän jätti minut isän hoiviin heti synnyttyäni. Heillä oli ollut jonkinlainen salasuhde, jonka äitini oli halunnut pitää salassa mieheltään. En edes tajua, miten se oli mahdollista raskausaikana, mutta ainakaan isä ei koskaan joutunut tilille siitä suhteesta”, hymyilen kuvitellessani isääni selittämässä Hokagelle, ettei hänen ollut tarkoitus saada minua aikaan teollaan.

“Velipuoleni Izumi syntyi, kun olin kuuden, seitsemän vanha. Hänen äitinsä asui meillä puoli vuotta, ennen kuin häipyi maisemista. Myöhemmin se nainen paljastuikin petturiksi”, naurahdan tytön yllättyneelle ilmeelle ja katson ulos ikkunasta, missä aurinko paistaa yhä kirkkaasti.

“Olin 12-vuotias, kun siskopuoleni Yui syntyi. Samana vuonna minusta tuli genin. Yuin äiti häipyikin jo parissa viikossa. Isällä ei ole ollut koskaan onnea naisten kanssa”, totean suu virneessä ja neiti Ruuvienkiristäjä kirjoittaa ahkerasti muistiinpanoja.

"Kenelläkään perheestäsi ei siis ole psyykkisiä häiriöitä, tai vakavia omituisuuksia?" tyttö kysyy vielä. Pudistan päätäni. Ei tietenkään, mitä nyt Izumi on meikannut siitä asti, kun löysin Yuin huulipunan, ja Yui taas on maannut puolen Konohan kanssa. Sekä miesten, että naisten - sisko ei ole turhan nirsoa sorttia.


“Puhuit vanhasta tiimistäsi. Tarkoititko tiimiä, jossa olit genininä?”
“En, vaan genin-tiimiä, jota koulutin. Olin jounin-sensei joitain vuosia sitten”, korjaan. Tyttö näyttää ilahtuvan vastauksesta. Ilmeisesti sensein asema antaa minusta jotenkin terveemmän kuvan.

“Se oli varmasti antoisa kokemus.”

Kohautan hartioitani. Miten sen nyt ottaa. Olihan se välillä ihan mukavaa, kun sai kiduttaa niitä rääpäleitä raskailla, likaisilla ja typerän oloisilla tehtävillä. Ja siihen aikaan sain jopa yhdeksän tunnin yöunet, ja enemmän aikaa itselleni. Toisaalta olisin selvinnyt ilman varhaisteini-ikäisen tytön ihastusta itseeni.

“Aika alkaa kohta loppua, mutta kerro vielä, milloin sait tuon proteesin?” tyttö kysyy, vilkaistuaan kelloa. Katsahdan oikeaa käsivarttani.
“Menetin käteni eräällä tehtävällä. Tein virheen, ja vihollisninja jäädytti ja murskasi sen. Pääsin takaisin Konohaan kuin ihmeen kaupalla. Sitten selvisi, että koko käsivarsi pitäisi amputoida kuoliovaaran ja chakrateiden vaurioitumisen takia. Toipumiseen meni kuukausia.”

Terapeutti näyttää lievästi pahoinvoivalta, mikä saa minussa aikaan jonkinlaista sadistista tyydytystä. Enkä edes kuvaillut sitä tuskan ja veren määrää, rumasti katkenneesta luusta nyt puhumattakaan. Tyttö-parka on aivan liian nuori ja kokematon, jos tämä saa hänet voimaan pahoin.

“Sain sellaisen kamalan näköisen ja halvan proteesin sairaalasta, mutta kyllästyin sen rassaamiseen ja hankin tämän eräältä yksityisyrittäjältä. Perhanan kallis vempele - makselen vieläkin tästä kertyneitä kuluja työskentelemällä sille juipille.”

Tyttö kohottaa kulmiaan, mutta katsoo parhaaksi olla kommentoimatta.

“Um, aivan. Kirjoitan tästä tapaamisesta raportin ja lähetän eteenpäin. Mikäli jatkotoimia tulee, otan yhteyttä, vaikka uskon tämän jäävän tähän”, tyttö selittää nopeasti ja avaa oven.
Nyökkään ja astun ulos vilkkaalle kadulle. Ehdin hyvin käydä vielä kotona keittämässä kahvia termariin, ennen kuin minua aletaan kaivata missään.