Tästä tosiaan tuli hiukan huumori pitoisempi, mutta siitähän me pidämme, vai mitä? Muutamat vitsit ovat sitten huomaamattomampia ja nimien kanssa suosittelen googlea (esim. hakusanoilla "japanese dictionary", pitäisi löytyä nopeasti). Mutta tässä se nyt sitten on, joten nauttikaa ja iloitkaa.

__________________________

Nimi: Kaz
Ikä: 19
Sukupuoli: Mies
Siviilisääty: Naimaton
Ammatti: Ninjavaruste-puodin kauppias
Arvo: Lopetti ninjana olemisen pian geniniksi tultuaan
Työ: Myy varusteita ja tietoja
Taidot: Lähinnä vahva lähitaistelija (taistelutyyliin kuuluu esimerkiksi nyrkki-, kyynär-, kämmenselkäiskut, hallintaotteet ja kaadot), käyttää aseita ja varusteita, ei käytä ninjutsua/genjutsua lainkaan
Ruumiinrakenne: Atleettinen, 186 cm pitkä ja painaa 76 kg
Vaatetus: Mustat varvassandaalit, tummansiniset, pitkät housut, ja pitää usein yllään harmaata, isohkoa haoria, jonka reunat ovat vihreät, muuten kaupassa ollessaan hän on yleensä ilman paitaa
Hiukset: Sähkönsiniset, epätasaisen mittaiset, mutta melko lyhyehköt (ulottuvat korkeintaan niskaan), aina sekaiset, piikikkäät ja muutenkin kaaottiset
Silmät: Keltaiset
Luonne: Kiusoitteleva ja menevä, välillä korostuu hänelle luontainen itsekkyys, mänttiys ja puhdas kusipäisyys; hyvän tuulisena hän saattaa tosin olla jopa kelpo heppu, vaikkakin lähinnä häntä joutuukin vain sietämään
Muuta: Lyhyt, tuhkanharmaa sänki


Historia, elämänkatsomus ja filosofia – Kazin POV:

”Mitä hittoa?!”

Hienoa. Se toimii täydellisesti. Astelen portaita alas ja siirryn myymälän puolelle. Shōji (paperinen liukuovi) oli vedetty auki ja ulkona seisoi hölmistynyt apulaiseni. Kaipa hänet oli sitten autettava sisään, vaikka hän näyttikin paljon huvittavammalta paukuttaessaan ”ilmaa”.

Kosketin shōjia etu- ja keskisormellani, jolloin apulaiseni rymähti sisälle, mokoma oli ilmeisesti aikonut murtaa tiensä sisälle. Niin tyypillistä jouninille.
    ”Johan on kumma, kun yhä vanhemmat ihmiset muuttuvat aina vain hätäisemmiksi. Tajuavat varmaan aikansa pian tulevan. Vai mitä, ’vanha pieru’?” huokaisin ivallisesti.
    ”Kuulepas ipana! Olen vasta vähän yli kolmenkymmenen. Ja mitä hemmettiä tuo äskeinen oli?!” Seki ”vaahtosi” noustessaan takaisin seisomaan ja osoitti ovea.
    ”Sinulle tuo ’hemmettiä’ on uusin keksintöni. Kalvomainen, näkymätön suojakenttä, joka on koko taloni ympärillä. Se analysoi, puhdistaa ja tarkastaa kaikki sisään tulevat henkilöt, ja mikä tärkeintä: estää eläinten, kutsumattomien vieraiden ja JUOPPOJEN pääsyn sisälle”, kerroin tohkeissani, painottaen kolmanneksi viimeistä sanaa.

”Olin kai unohtanut asettaa sinullekin oikeudet kulkea ovesta ennen työajan alkamista...” lisäsin lopuksi, raapien päätäni.
    ”Vaikka tiesit, että olisin aamuvuorossa?” hän huomautti epäuskoisesti.
    ”No, täytyihän jonkun testata luomukseni toimivuus. Äläkä vain hengaile siinä, liike aukeaa kohta! Tuota menoa et saa vielä haudassakaan velkaasi maksettua, raeruohopää”, sanoin, kääntyen tulosuuntaani haorin helmat lepattaen.
    ”Se on Takashi sinulle, juippi!” aulaan jäänyt Seki ärähti, alkaen järjestellä niitä harvoja hyllyjä, joita huoneessa sattui olemaan.
    ”Juu juu, proteesi-pappa.”


Kuten varmaan huomasittekin, olen tosiaan kauppias. Tämä on ninjavaruste-puotini ja aika hyvä sellainen. Hinnat ovat korkeat, samoin laatu ja asiakkaita riittää (onhan tämä sentään ninjakylässä). Luotettavimmille asiakkaille myyn jopa tietoa, mitä minulla - tavallisten tuotteideni lisäksi - myös löytyy. Tilaustöitä otan aina välillä ja aika lahjakkaana keksijänä myyn myös omia töitäni. Jos joku tarvitsee jotain harvinaisempaa, se todennäköisesti löytyy minulta tai ainakin pian löytyy. Näin mainospuheen lopuksi voinen paljastaa kunnianhimoisen ja kuvaavan liikkeeni nimen, joka on Ichiban.


Kävelin portaiden viertä varastohalliin, joka oli paljon aulaa täydempi. Hyllyt olivat korkeita ja täynnä tavaroita ja pahvilaatikoita. Muutama paikka tosin ammotti tyhjyyttä, mutta onneksi täydennyksien pitäisi tulla illalla. Loppujen lopuksi täällä ei käy kovin paljon asiakkaita, johtuneeko minusta, hinnoista vai siitä ettei tämä paikka ole kovin hyvässä valossa? Syystä en ole varma, mutta teorioita kyllä riittää. Joka tapauksessa hyllyt eivät pääse juuri tyhjenemään. Suunnistin hyllyjen väleistä ja käännyin vasemmalle. Pian edessäni häämöttikin tukeva työpöytä. Vedin lakanan sen päältä ja tarkastin kaikkien tavaroiden olevan paikoillaan, kuten eilenkin. Otin itselleni tuolin ja rupesin hommiin. Tämä ase tarvitsi vielä kohtalaisesti lisäominaisuuksia ja pientä hienosäätöä.


Sillä välin voisin kertoa hiukan menneisyydestäni. Pienuudesta asti olen ollut utelias ja tiedonjanoinen, mikä on tietysti vaikuttanut merkittävästi nykyhetkeeni. Perheeni oli siitä tavallisimmasta päästä, ei mihinkään suuntaan poikkeava. Suoraan sanoen liian tylsä. Sellainen ympäristö ei tarjonnut tarpeeksi jännitystä tai mitään muuta mielenkiintoista. Itse asiassa minulla ei ole vanhempia, sillä en laske synnnyinvanhempiani tai mitään muitakaan biologisia sukulaisiani perheenjäseniksini. Sukulaisuus täytyy ansaita. Mutta joka tapauksessa biologiset vanhempani olivat molemmat ninjoja ja siksi menin itsekin akatemiaan. Geniniksi valmistuin 12-vuotiaana ja jouduin samaan genin-tiimiin kahden tytön kanssa, mikä lienee hiukan harvinaisempaa. Tosin he siinä enemmän kärsivät, kun härnäsin kaikkia jo silloin. Tätä kesti vain tovin, kunnes kaikki muuttui.

Genin aikani kesti vuoden ja sinä aikana sattui kaikenlaista. Olin ollut lapsuuteni aikana hyvin ylpeä siitä, että minä ja ”vanhempani” olivat ninjoja, aivan kuten kaikki muutkin. Vasta genininä aloin katsoa ympärilleni ja ajatella kriittisesti. Pian koko ninjajärjestelmässä ei tuntunut olevan järkeä. En tiennyt enää mitään; mikä on oikea ninja, mitä tämän tulee tehdä, millainen hänen on oltava? Kaikki tuntui niin ristiriitaiselta. Jos ninjan tehtävänä on olla vain mestarinsa ase, rahalla ostettava käsienlikaaja, ”kunniaton” palkkamurhaaja, niin miksi sellaista ammattia ihaillaan niin paljon? Päädyin ajatukseen manipuloivasta järjestelmästä, joka naamioitiin erilaisten normien, suurien esikuvien ja hyväuskoisten massojen taakse. Sitä en enää kestänyt, vaan hylkäsin otsasuojukseni, arvoni ja ammattini. Se kuitenkaan ei riittänyt minulle, sillä jätin silloisen perheeni, oppini, aatteeni ja ennen kaikkea nimeni. Sen jälkeen olinkin pitkän aikaa nimetön.

Pian sen jälkeen päätin lähteä Konohasta etsimään itseäni ja kutsumustani. Matkani ei ollut kestänyt kuin ehkä viikon tai kaksi, kun törmäsin elämäni tärkeimpään opettajaan. Se oli kyllä aika sattumaa ja kiitän edelleen onnea tapaamisestamme. Olin jollain torilla etsimässä halpaa syötävää, kun nenääni kantautui varsin epäilyttävä haju. Se tuli kojusta, jonka takana nuori naishenkilö myi jonkilaisia leivoksia. Uteliaisuus pakotti minut menemään katsomaan lähempää tuota tapausta.
    ”Ostakaa herkullisia (ööö...) suklaatorttuja! Halvalla lähtee!” nainen huusi ohi käveleville ihmisille. Kun saavuin kojulle, kaksi ninjaa sattui tulemaan ostamaan noita ”herkkutorttuja”. Käytin tietysti häikäilemättömästi tilanteen hyväkseni ja hivuttauduin nappaamaan yhden tortun, sillä välin kun myyjän huomio oli muualla.


    ”Kiitos ja hyvää päivän jatkoa!” myyjä sanoi hymyillen. Silloin minä astuin kuvaan.
    ”Ja mitähän sinulle saisi olla, poju?” hän kysyi liiankin pirteästi.
    ”En halaja mitään juuri nyt, ainakaan tuotteitanne. Ne kun näyttävät aika...arveluttavilta”, totesin kärryyn nojaten. Nainen näytti selvästi hämmentyneeltä kommentistani. En jäänyt odottamaan vastausta.
    ”Otin jopa vapauden perehtyä myyntiartikkeliinne ja muutaman hajutestin perusteella voisin jopa väittää tuon ”suklaan” olevan lan- ”, olin sanomassa ennen kuin myyjä hiljensi minut.

    ”Ei niin kovaan ääneen, törppö. Jos emme olisi juuri nyt näin vilkkaassa paikassa, vääntäisin sinulta niskat nurin. Mitäpä jos käräytän sinut näpistelystä?” raivosta kihisevä nainen jupisi.
    ”Sitten voin ottaa sinut rikoskumppanikseni, kun kaupittelet suklaan sijasta pas-”, ehdin sanoa ennen kuin taas jouduin hiljennetyksi. Tämän jälkeen sovimme, että myyjä ostaisi minulle oikeaa ruokaa ja minä auttaisin häntä myymään paremmin ”herkkutorttujaan”.

Päivän päätteeksi ansaitsemamme saalis oli melko suuri, mutten saanut siitä murto-osaakaan. Nainen kertoi nimekseen Noriko. Aika ironista, eikö?
Juttelimme samalla, kun kävelimme pois päin torilta. Samalla Noriko kertoi itsestään. Hän oli 25-vuotias, oranssihiuksinen ja melko pitkä nainen. Hän oli kiertelevä kauppias (tavallisten ihmisten määritelmän mukaan paremminkin huijari) ja kokenut taistelija. Silloin sain täydellisen idean, pyysin päästä hänen oppilaakseen. Se ei tietenkään ollut helppoa, mutta onnistuin monen tappelun, kiristyksen ja uhkailun jälkeen, eikä tietenkää unohdeta niitä saappaita, joita saimme niskaamme, kun metelöimme asuinalueiden lähellä. Lopulta Noriko vaivautui kysymään nimeäni, mutta koska minulla ei ollut yhtään, hän suostui antamaan minulle sellaisen. Siitä lähtien minut ollaankin tunnettu nimellä Kaz. Nimen alkuperää hän ei suostunut paljastamaan, mutta pelkään sen liittyvän hänen ihmissuhteisiinsa - Noriko kun sattui pitämään naisista.

Norikolta opin taistelemisen, kauppaamisen ja huijaamisen jalot taidot, ja vietinkin hänen kanssaan monta vuotta. Voisin jopa sanoa, että hän on ansainnut paikkansa äitinäni. Vaikka hän olikin ankara, hyvin agressiivinen ja usein myös epäreilu, hän oli silti aivan mahtava tyyppi. Häneltä kai opin myös pukeutumistapani, sillä hänkin nautti olostaan vähemmissä vaatteissa. Omat nikkarointi-taitoni keräsin itsekseni aina, kun läsnäoloani ei tarvittu tai kaivattu.

17-vuotiaana päätin palata Konohaan ja kokeilla onneani kauppiaana. Itse asiassa se oli Norikon päätös, sillä hänellä ei ollut enää minulle opetettavaa, eikä hän halunnut minun enää olevan pelkkä siipeilijä-oppilas, tai niin hän ainakin sanoi. Ehkä hän tulee vielä katsomaan kilpailijaansa tai sitten ei, ken tietää? Joka tapauksessa pian paluuni jälkeen perustin Ichibanin ja aloin itse omaksi herrakseni.


Tarkastelin kädessäni olevaa asetta. Terän voisi vielä kiillottaa. Kun aikaa vielä riittää, voisin vielä kertoa hiukan itsestäni. Monet sanovat, että olen huono nimien kanssa. Keksin kuulemma tuotteilleni surkeita nimiä ja käytän ihmisistä mitä vaihtelevimpia ”lempinimiä”.

Asioita joita vihaan, onkin sitten listallinen. En pidä eläimistä - eivätkä nekään luultavasti minusta - ruokana ne tosin menettelevät. Ninjoistakaan en pahemmin perustu, mutta hölmöinä asiakkaina he ovat mitä loistavimpia. Muiden komenneltavana en tahdo olla ikinä ja vihaankin sitä valtavasti. Ehkä se oli osasyy, miksi en halunnut olla ninja.

Terä kiilsi lampun valossa. Kaiken pitäisi olla valmista. Sivalsin muutaman kerran nagamakilla ilmaa ja laitoin sen tuppeen. Päätin pitää sen itse, asiakkaat saisivat tyytyä muihin tavaroihin. Se pitäisi vielä koeajaa, mutta joudun varmaan odottelemaan sopivampaa hetkeä. Sillä välin se saa odottaa vaikkapa myymälän ”kassan” luona olevalla seinällä, kaikkien ihailtavana.

Kun olin laittanut nagamakin seinälle, istahdin kassan vieressä olevalle makuualustalle. Sekin työvuoro oli loppunut ja olin siinä yksikseni makoilemassa. Nappasin sarjakuvan vierestäni ja aloin lukea, kun asiakkaitakaan ei näkynyt. Lopulta tosin ärähdin, kun huomasin huoneen nurkassa olevan kahvikuppivuoren. Se fossiili saisi kuulla huomenna kunniansa, tai sitten keksisin tämän aamuistakin hauskemman pilan. Mutta mietin sitä tämän sarjakuvan luettuani.

____________________

Ja siinä se sitten olisin. Toivottavasti piditte!
Tämän hahmon ideoinnissa kesti aivan tolkuttomasti aikaa ja aloitinkin suunnittelun pian mukaan ilmoittautumisen jälkeen. Kaz muuttui sillä välillä aivan valtavasti, mutta alunperinkin halusin hänestä kauppiaan. Mutta ei tästä sen enempää. Eli hyviä lomanjatkoja kaikille!

Edit: Minun täytyy vielä miettiä miten saan kuvattua Ichibanin pohjapiirrustukset, jotta tarpeen vaatiessa pystyisitte kuvailemaan kauppaa. Asumistilat ovat joka tapauksessa yläkerrassa.