A/N: Ja uutta pukkaa. Olihan hommaa tämän kirjoittamisessa. Välistä ei meinannut löytyä sanoja. Sitten tuli paha mieli monestakin syystä ja lopulta sanat olivat hukassa taas. Jaa, pitikö tuossa höpinässä olla järkeä? Eipä kait. Hankala luku oli kirjoittaa joka tapauksessa, mutta nyt se on valmis.

Luku 1   Luku 6    Luku 11    Luku 16

Luku 2   Luku 7    Luku 12    Luku 17

Luku 3   Luku 8    Luku 13    Luku 18

Luku 4   Luku 9    Luku 14    Luku 19

Luku 5   Luku 10    Luku 15

Luku 20

”Miten niin ei ole täällä?”

Itachi tuijotti Kisamea kuin mies olisi yllättäen muuttunut haista valaaksi. Yume ei ollut talossa, eikä pihapiirissä, eikä muutenkaan aistittavissa lähiympäristössä, EIKÄ KISAME OLLUT TEHNYT ASIALLE YHTÄÄN MITÄÄN?! Oli äärimmäisen tärkeää, ettei Yume lähtenyt vaeltelemaan ympäriinsä. Tyttö keräisi taatusti vaikeuksia, jos törmäisi vanhempiin kyläläisiin tai jos joku huomaisi sormuksen. No, se sentään oli aika pieni, mutta joka tapauksessa ongelmia saattoi olla tiedossa.

”No, ei ole”, Kisame ärähti vastaukseksi. ”Tarvitseeko minun sietää mitä tahansa vain siksi, että sinä saat pe..”
”Pian sinun tarvitsee sietää paria sanninia sekä yhtä sharinganilla varustettua jouninia, jos Yume on lähtenyt hortoilemaan ja herättänyt huomiota”, Itachi totesi kylmästi. Häntä raivostutti. Hyvä on, tyttö oli kuulemma pistänyt yhden naisen musiikkifestivaalit pystyyn vain kiusatakseen Kisamea, mutta se ei ollut mikään syy vaarantaa kaikkea. Kisame ei ollut vaarantanut vain Yumea tai Itachia, vaan myös Akatsukin ja sen päämäärät. Haimiehen olisi ehdottomasti pitänyt tietää paremmin. Ensimmäistä kertaa elämässään Itachi oli todellakin vihainen Kisamelle.
”Mikä siinä tytössä on niin erikoista, että hän havahduttaisi koko kylän?” hai tuhahti. Itachi tajusi, että hain sietokyky alkoi olla äärimmillään. Tämä ei pian suostuisi tekemään mitään ilman selityksiä. Kieltämättä hän oli viime aikoina vain ottanut ohjat käsiinsä vaivautumatta selittämään mitään kunnolla. Sellainen oli omiaan ärsyttämään ketä tahansa. Kisamella oli hänen suhteensa pitkä pinna, mutta jossain kai rajakin kulki.
”Hänen pitäisi olla kuollut”, mies vastasi.

Kisame hiljeni ja jäi tuijottamaan Itachia. Mies kääntyi kannoillaan ja marssi ulos talosta. Hän pysähtyi vain hetkeksi muuttamaan ulkonäkönsä. Oli olemassa mahdollisuus, ettei Yume ollut törmännyt tiettyihin henkilöihin. Siltä varalta Itachin ei kannattanut pilata kaikkea vain ilmestymällä paikalle omana itsenään. Hän ei pitänyt ajatuksesta lähteä etsimään tyttöä kylästä, mutta ilmeisesti vaihtoehtoja ei ollut.

Itachi huokaisi kiirehtiessään pois hylätyltä asuinalueelta. Mikä Yumen oli saanut lähtemään? Sormusko? Miten tyttö oli sen tulkinnut? Kenties tyttö ei ollutkaan enää kylässä, vaan häipynyt sieltä. Paennut jonnekin. Loppujen lopuksi Itachi oli siepannut tytön, pakottanut tämän jäämään luokseen. Yumehan oli vain saattanut esittää olevansa hänen seurassaan nykyisin vapaaehtoisesti ja vain odottaa oikeaa hetkeä paolle.

Oli vain vaikea kuvitella, että edellinen ilta olisi ollut pelkkää harhaa ja valhetta. Itachi puristi kätensä nyrkkiin ja avasi ne uudestaan. Vihasiko tyttö häntä sittenkin? Ajatus repi sisäisesti. Yumen olisi pitänyt olla vähintäänkin kiintynyt häneen. Niin oli tarkoitettu ja niin oli Itachin mielestä tapahtunut. Itse asiassa mies oli luullut, että heidän välillään oli jotain muutakin kuin kohtalon sanelemaa kiintymystä. Hän oli kuvitellut, että Yume tunsi samoin kuin hän itse. Eikä hän nyt halunnut uskoa olleensa väärässä.

Silti tyttö oli lähtenyt. Yume oli järjestänyt suoranaisen esityksen hämätäkseen Kisamea ja vielä onnistunut siinä. Sellainen täytyi luokitella jo saavutukseksi, mutta Itachin oli vaikea olla tytöstä ylpeä sillä hetkellä. Paitsi että hän oli katkera tämän lähdöstä, hän oli hulluna huolesta. Jos tyttö oli kylässä, kaikki hänen suunnitelmansa saattaisivat mennä pieleen, kaikki työ, mitä hän oli vuosien aikana tehnyt. Ja pahimmassa tapauksessa Yume saattaisi olla itsekin vaarassa. Tai jos tyttö oli jättänyt kylän taakseen. Tämähän eksyisi metsiin, voisi törmätä ties mihin vaaroihin ja tapattaa itsensä. Miten ihmeessä hän löytäisi tytön ajoissa?

Mies kuuli askelia takaansa. Hän tiesi katsomatta niiden kuuluvan Kisamelle. Hain liittyminen seuraan ärsytti häntä, mutta hän ei ilmaissut vihaansa sanallakaan. Nyt ei ollut aikaa tuhlattavaksi riitelyyn.
”Luulen, että hän on kylän suunnalla, eikä yritä pois”, Kisame huomautti.
”Mistä niin päättelit?” Itachi kysyi välittömästi. Jokainen tiedonmurunen oli tärkeä.
”Hän lallatteli jotain lastenlaulua ostosmatkasta”, hai tuhahti kuin moinen teko olisi ollut luokiteltavissa maailman suurimpiin rikoksiin. ”Luultavasti sellainen tuli mieleen, jos hän itse aikoi ostoksille. Tiedäthän sinä: naiset ja vaatteet?”

Itachi ei vaivautunut vastaamaan. Kisamen sanoissa oli joka tapauksessa järkeä. Ajatus Yumesta pyörimässä Konohan vähäisissä kaupoissa ei kuitenkaan ollut missään nimessä helpottava, vaikka se saattoi tarkoittaa, ettei tyttö ollut jättämässä häntä. Silti miestä mietitytti, mikä oli ajanut Yumen liikkeelle juuri nyt. Hänen olisi pitänyt ottaa tyttö päiväksi mukaansa ja pitää tätä itse silmällä. Tällainen ei käynyt laatuun.

*

”Ei tuollaisesta yli-ikäisestä ruipelosta voi kukaan pitää!” Sakura kiljui. Muut asiakkaat olivat nousseet pöydistään ja vetäytyneet kauemmas tappelusta. Omistaja vilkuili Sakuran suuntaan epävarmana, muttei tehnyt elettäkään esimerkiksi heittääkseen tätä ulos. Seikka huolestutti Yumea. Jos omistaja ei rohjennut pistää tyttöä pihalle ja kaikki muut asiakkaat väistivät tätä.. No, se ei luvannut hyvää. Mitä Itachi olikaan sanonut Yumen taistelutaidoista?

Niinpä, tälle tytölle hän ei ainakaan pärjäisi. Kenties sille nappulalle, joka oli tänään pinkonut hänen perässään, mutta Sakura oli selvästi toista maata. Tytön seurassa olisi ollut vain parempi pysyä hiljaa, mutta jos tämä todella oli Itachin entinen. No, miehen naismaku ei siinä tapauksessa ollut ollut kovinkaan häävi. Sakura pahoinpiteli ystäviään, kiljui ja käyttäytyi kuin omistaisi koko maailman.

Toisaalta Yumea suututti suunnattomasti tytön nimittely. Yli-ikäinen ja ruipelo! Hän oli ehkä pienikokoinen, muttei mikään ruipelo tosiaankaan. Ja mitä hänen ikäänsä tuli, hän oli vain vuoden verran Itachia nuorempi eli täysin sopivan ikäinen miehelle. Sakura oli itse vasta.. mitä.. yhdeksäntoista? Korkeintaan kaksikymmentä.

”Sa-sakura-chan, ehkä sinun pi-pitäisi rauhoittua”, Hinata ehdotti pienellä äänellä, mutta toinen tyttö jätti sanat täysin huomiotta.
”Kuule, Sakura on hieman herkkä Sasukeen liittyvissä asioissa, joten sinun ei kannattaisi ärsyttää häntä tahallaan”, Naruto puolestaan neuvoi Yumea. Tyttö vilkaisi poikaa kulmat koholla kummastuksesta.
”Kuka Sasuke?”
”Häh? Etkö sinä juuri äsken puhunut hänestä?” Naruto ihmetteli vuorostaan.
”Enhän minä edes tunne ketään Sasukea!” Yume puuskahti. Hän ei ollut koskaan kuullut koko nimeä. Tilanne luisui aina vain mystisemmäksi. Hän oli kadottanut jutun punaisen langan jo ajat sitten. Kaikki muut kyllä tuntuivat tietävän, mistä oli kyse, mutta Yumella ei ollut siitä aavistustakaan. Olikohan Sasuke kenties Sakuran poikaystävä? Siinä ajatuksessa oli sentään jotain tolkkua, mutta sekään ei selittänyt tytön reaktiota sormukseen.

”Valehtelija!” Sakura syytti ja ryntäsi Yumea kohti. Vanhempi tytöistä kyykistyi ja valmistautui väistämään iskun, mutta Sai tunkeutui heidän väliinsä ja pysäytti nyrkin, ennen kuin se ehti osua.
”Myös Yume on minun ystäväni, Sakura”, poika sanoi kuin olisi voinut kuitata sillä kaiken tapahtuneen.
”Hei, ihan totta!” Naruto yhtyi toisen pojan puheisiin. ”Jos Yume-chan on kimpassa Sain kanssa, ei hän voi olla samaan aikaan Sasuken kanssa!”

Sakura vetäytyi askeleen verran ja jäi mulkoilemaan Yumea, joka vilkuili epätoivoisesti oven suuntaan. Oliko nyt hyvä hetki rynnätä karkuun? Lähtisikö joku perään? Tämä oli kyllä tasan viimeinen kerta, kun hän tekisi jotain Itachin tahdonvastaista. Näköjään mies tosiaan tiesi, mikä oli hyväksi ja mikä ei. Tosin tämä ei ollut suoranaisesti kieltänyt kylään tulemista, ainoastaan antanut ymmärtää, ettei se olisi hyvä ajatus. Itachi oli halunnut Yumen pysyttelevän talon läheisyydessä. Noh, niin hänen olisi tosiaan pitänyt tehdä.

”Olen pahoillani, että onnistuin suututtamaan sinut”, tyttö pakottautui sanomaan. Hän ei halunnut kokeilla voimiaan Sakuraa vastaan. ”Minä en tunne tätä sinun Sasukeasi, enkä taatusti ole viemässä häntä, koska minulla on jo joku, josta välitän oikeasti.”

Hinata huokaisi nurkassa turhankin makeasti ja Naruton kasvoille levisi typerä virnistys. ”Sanoinhan! Yume-chan on Sain tyttöystävä!”

Yume ajatteli hetken ajan korjata pojan harhaisen käsityksen, mutta päätti, että oli helpompaa tässä vaiheessa antaa Sakuran luulla, että oranssiin pukeutunut hyperaktiivinen kaveri oli oikeassa. Tietysti tilanne oli Sain kannalta varsin ikävä, sillä tämä joutuisi myöhemmin selittämään asian oikean laidan. Yume vilkaisi poikaa. Niin, miksei tämä ollut jo sanonut, mikä oli totuus?

”Vaikka olisikin, hän on silti epäilyttävä”, Sakura jatkoi. ”Tuon sormuksen pitäisi olla Sasukella. Ei kellään muulla voi olla sellaista. Joko se on varastettu tai…”

Rattaat pyörivät Yumen päässä hirvittävää vauhtia, mutteivät löytäneet oikeita kolosia. Hän ei kyennyt ymmärtämään Sakuran väitteitä. Kuka tahansa tämä Sasuke oli, sormus ei kuulunut tälle. Sormus oli ollut Itachin äidin ja kuulunut sittemmin Itachille, koska tämän äiti oli kuollut. Nyt se oli annettu Yumelle. Sakuran selityksissä ei vain ollut mitään järkeä.

”Sakura-chan on kyllä oi-oikeassa”, Hinata kommentoi nurkastaan. Yume toivoi, että tyttö olisi pitänyt suunsa kiinni. Niin ujolta ja herttaiselta kuin tämä vaikuttikin, tämän sanat eivät missään määrin parantaneet hänen asemiaan.
”Kuka sen antoi sinulle?” Naruto kysyi uudestaan.
”Se ei kuulu sinulle”, Yume vastasi. Hän pyrki pitämään äänensä mahdollisimman rauhallisena, sillä hän ei halunnut kokea samaa kohtaloa kuin ravintolan pöytä.
”Se ei ollut Sasuke?” vaaleahiuksinen poika varmisti.
”Sanoinhan, etten tunne häntä. En ole koskaan edes kuullut hänestä ennen tätä päivää”, Yume tuhahti. Sekä Sakuralla että Narutolla oli selvä pakkomielle Sasukesta. ”Kuulkaa, minun pitää mennä jo..”
”Sinä et mene minnekään, ennen kuin tämä on selvitetty!” Sakura kiljaisi.

Yume puri huultaan. Hän ei voinut kertoa sormuksen alkuperää, eikä hän taatusti voinut valehdellakaan. Mitään järkevää selitystä ei ollut, ainakaan sellaista, jonka hän olisi voinut tarjota Sakuralle. Hänen täytyisi vain jotenkin onnistua liukenemaan tilanteesta.

”Sai, emmekö me voisi mennä jonnekin rauhallisempaan paikkaan.. jonnekin, missä ei ole muita?” Yume ehdotti lopulta. Sai oli sentään suojellut häntä raivohullulta pinkkipäältä. Ehkä poikaa voisi käyttää suojana ulospääsemistä varten, niin epäreilua ja julmaa kuin se olikin.

Valitettavasti Sai ei oikein tuntunut tajuavan. Poika näytti siltä, että pohdiskeli Yumen sanoja hyvinkin tiiviisti. Tämä haki selvästi oikeaa vastausta aivan kuin Yume olisi ollut tiukka opettaja ja Sai tunnontarkka oppilas. Tyttö huokaisi. Hän oli kävellyt sisään melkoiseen friikkisirkukseen.

Tytön pohdinnat keskeytyivät, kun joku tarttui häntä tiukalla otteella käsivarresta. Hetken hän toivoi, että omistaja heittäisi hänet Sakuran sijasta ulos ja hän saisi tilaisuuden paeta, mutta tarttuja olikin joku täysin tuntematon mies.
”Sinun ei pitänyt lähteä mihinkään”, mies sanoi ja sai Yumen sydämen läpättämään. Tyttö alkoi pelätä menettäneensä järkensä. Ehkä mitään tästä sekavasta sopasta ei oikeasti ollutkaan tapahtunut, vaan hän oli kuvitellut kaiken. Seonnut lopullisesti.
”Kuka hemmet..” Yume aloitti, mutta lause jäi kesken, kun hän katsoi miestä silmiin. Hän tunnisti tuon katseen, vaikka silmät olivatkin toiset. Henge, hänen alitajuntansa informoi häntä.
”Me lähdemme nyt”, mies ilmoitti ja suuntasi askeleensa ovelle. Yumelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä. Sakura seurakuntineen ryntäsi kadulle heidän jäljessään.
”Tämä ei jää tähän! Minä otan sinusta selvää!” tyttö uhosi.
”Et kai sinä annan toisen miehen viedä tyttöäsi, Sai?” Naruto puolestaan kummasteli. Siinä vaiheessa Yume olisi halunnut tunkea pojan suun täyteen tämän oranssimustaa pusakkaa. Itachi oli aivan varmasti kuullut sanat ja tulkinnut ne omalla tavallaan. Itse asiasta siitä ei ollut epäilystäkään, sillä miehen ote hänen käsivarrestaan kiristyi miltei kivuliaaksi.

Itachi raahasi Yumen melko kovakouraisesti takaisin talolle. Mies ei irrottanut otettaan edes pieneksi hetkeksi kuin olisi pelännyt tytön pyrkivän karkuun. Yume tiedosti, että joku kulki heidän perässään, mutta oli melko varma, että kyseessä oli Kisame. Kaikki oli totisesti mennyt pieleen, perusteellisesti, täydellisesti. Miten edellinen päivä oli voinut päättyä niin ihanasti, kun taas tämä saisi todennäköisesti katkeran lopun. Iloa seurasi aina itku. Niin kai sen oli mentävä.

Mies ei vaivautunut riisumaan sandaalejaan astuessaan sisälle, vaan retuutti Yumen aina vierashuoneeseen asti. Tämä tyrkkäsi tytön sängylle ja kääntyi vetämään liukuoven kiinni. Yume nousi istumaan ja hieroi käsivarttaan osoittaakseen, että mies oli satuttanut häntä. Itachi muuttui takaisin itsekseen, eikä näyttänyt huomaavan tytön elettä lainkaan. Miehen katse oli tumma, hartiat kireät ja poskessa nyki. Yume tuijotti tätä miettien, mitä olisi hyvä sanoa vai kannattaisiko vain olla hiljaa.

”Miksi?” Itachi puuskahti, kun pari oli pitkän aikaa tuijottanut toisiaan. Yumesta tuntui, että pieni käärme kiertyi hänen kaulansa ympärille ja ryhtyi järjestelmällisesti kuristamaan häntä.
”Minä halusin vain ostoksille ja nähdä ihmisiä. En ole kuukauteen nähnyt ketään muita kuin sinut ja Kisamen. Te ehkä voitte elää eristyksissä, mutta minä kaipaan hälyä ympärilleni”, tyttö selitti. Sanat tulivat ulos vaikeasti.
”Vaarannat kaiken vain saadaksesi muutaman uuden vaatteen.” Itachin äänestä kuulsi sellainen halveksunta, että Yumen teki mieli purskahtaa itkuun. Ei hän ollut halunnut loukata miestä. Hän ei halunnut, että Itachi alkaisi halveksia häntä näin typerästä syystä.
”En tiennyt vaarantavani mitään. Ei kukaan tunne minua täällä. Ja minä olen kyllästynyt mustaan. Halusin muutakin”, tyttö yritti puolustautua. Hän nousi sängyltä ja astui askeleen lähemmäs Itachia. Mies kuitenkin perääntyi saman verran. Tämän silmistä paistoi avoin katkeruus.
”Minä kuulin kyllä, mitä Naruto sanoi. En voi uskoa, että pukeudut noin ja hankit itsellesi heti uuden miehen, kun olet saanut haluamasi”, mies sylkäisi sanat suustaan.

Yumen sisällä kuohahti. Itachi voisi totisesti rajoittaa vanhanaikaisuuttaan! Mekko oli kenties lyhyt, mutta ei niin lyhyt, että sitä olisi voinut sanoa säädyttömäksi. Tytön pukeutumisessa ei ollut kerrassaan mitään vikaa. Hän näytti pitkästä aikaa jopa sievältä. Että Itachi kehtasikin! Ja mikä tuo epäilys muista miehistä oli! Yume ei olisi ikinä, ei ikäpäivänä vaihtanut Itachia toiseen.

”Miten sinä julkeat edes vihjailla mitään tuollaista!” tyttö kiljaisi.
”Onhan minulla korvat ja silmät päässäni!” Itachi karjaisi ja sai Yumen perääntymään. Mies ei ollut koskaan korottanut hänelle ääntään. Ei kertaakaan, vaikka tyttö oli sentään monesti käyttäytynyt suorastaan lapsellisen typerästi.
”Minä en ole tehnyt yhtään mitään!” tyttö puolustautui. Hän nojasi takapuolensa kirjoituspöydän reunaan tietäen varsin hyvin, ettei pääsisi paljon pidemmälle pakoon, jos Itachi päättäisi hermostua tosissaan. Mutta ei kai mies nyt sentään kävisi häneen käsiksi? Täytyihän Itachin olla sellaisen yläpuolella. Toisaalta mies oli puristanut hänen käsivarttaan todella kovaa.. ja Yume muisti myös ensimmäisten päivien mustelmat, jotka oli saanut Itachin otteesta. Mies osasi halutessaan olla väkivaltainen.

*

Itachi tuijotti Yumea raivoissaan. Vai ei tyttö ollut tehnyt mitään! Miksi tämä oli sitten ostanut mekon, joka peitti hädin tuskin mitään. Kun Itachi oli ensimmäisen kerran nähnyt tytön, tämä oli pukeutunut varsin korrektisti. Mies ei ollut missään vaiheessa osannut kuvitella, että Yume halusi käyttää noin paljastavia vaatteita. Ja Naruton sanat olivat vielä täydentäneet kuvion. Itachi ei tuntenut Saita, mutta sillä ei ollut merkitystä. Yume oli ollut viettämässä aikaa tämän kanssa.

Miksi tyttö teki näin? Itachi oli tehnyt tämän vuoksi niin paljon. Hän oli toiminut jopa vastoin omia periaatteitaan ja antanut tunteidensa ohjata tekojaan. Ja tällä tavoin tyttö kiitti! Toisen kanssa! Heti seuraavana päivänä! Itachi halusi murskata jotain, tuhota. Hänelle ei tehty näin. Se Sai saisi vielä maksaa tästä. Ja Yume, hän ei totisesti antaisi tätä anteeksi tytölle.

”Se ei tosiaan ollut mitään sellaista, miltä näytti”, Yume selitteli. Niinpä niin. Juuri tuolla tavoin sanottiin aina. Itachi tunsi musertuvansa. Hän oli tehnyt virheen päästäessään tytön liian lähelle ja sai nyt maksaa siitä katkerasti. ”Minä ostin tämän mekon, ennen kuin edes törmäsin Saihin. Ja ylipäätään en ole edes kiinnostunut hänestä. Hän vain.. auttoi minut pulasta ja sen takia suostuin lähtemään ravintolaan. Ei siinä ollut yhtään mitään.”
”Ei oikein kuulostanut siltä”, Itachi murahti. Hän halusi uskoa Yumen sanoihin, mutta jotenkin hän ei vain voinut. Todisteet puhuivat tyttöä vastaan.
”No, usko sitten, mitä haluat! Ainakin minä tiedän totuuden!” tyttö kivahti. Hah, koira ei älähtänyt, jollei kalikka osunut siihen ja kovaa. Tyttö oli selvästikin syyllinen.

Itachi käänsi selkänsä tytölle. Miten tämä olikin osannut hakeutua juuri Naruton seuraan? Toivottavasti poika ei ollut nähnyt sormusta. Naruto oli niin Sasuken perään, että olisi saattanut onnistua jopa vetämään jonkinlaisia johtopäätöksiä, vaikka toisaalta Itachi kyllä uskalsi epäillä pojan älynlahjoja.

Joka tapauksessa Yume oli etsinyt itselleen muuta seuraa ja vaarantanut itsensä samalla. Tyttö oli uskomattoman ajattelematon. Itachi tunsi itsensä loukatuksi. Noinko vähän Yume todella hänestä välitti? Miestä alkoi kaduttaa koko edellinen ilta. Hän oli totisesti pannut parastaan ja vain Yumen takia. Ja hän oli vielä mennyt antamaan sormuksen tytölle. Eikö tämä kunnioittanut sitäkään yhtään? Sormus oli sentään kuulunut hänen äidilleen, sillä oli todellista merkitystä. Itachi oli ajatellut, että nyt oli varsin oikeutettua antaa se Yumelle, mutta ei.. tyttö ei arvostanut hänen elettään.

Miehen takaa kantautui hiljaista nyyhkettä. Naiset sitten saivat kaikesta aikaan draamaa. Turha nyt oli itkeä, kun Yume oli itse pilannut kaiken hakeutumalla toisen syliin.
”Ole hiljaa”, Itachi ärähti tytölle. Hän ei halunnut kuunnella mitään sääliä kerjäävää volinaa.
”Ole itse hiljaa! Sinä et tiedä, miltä minusta tuntuu! Kukaan ei kerro minulle mitään, tuntemattomat sekoavat ympärilläni ja sinä esität ensin, että välität ja sitten käyttäydyt kuin mikäkin julma paskiainen!” Yume kirkui. Kisamekin kuuli sanat aivan varmasti, vaikka olisi ollut talon ulkopuolella.

Itachi pyörähti ympäri. ”Vai nyt minä olenkin julma?” Hän ei välittänyt kyynelistä, jotka juovittivat Yumen poskia. Tyttöhän oli täysin hävytön.
”Jos oikeasti välittäisit, uskoisit minua!” Yumen sanat tukahtuivat, kun tyttö hautasi kasvot käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää hartiat täristen.
”Sinä et tiedä, mitä kaikkea olen tehnyt vuoksesi. Et voi tosissasi väittää, etten välitä!” Itachi ärähti.

Yume ponnahti seisomaan, asteli miehen eteen ja osoitti tätä oikealla etusormellaan. Valo läikähti kullasta, ja Itachi tajusi tytön pujottaneen sormuksen nimettömäänsä. Yume siis kuitenkin oli ottanut lahjan vastaan.
”Siinä vika onkin! Minä en tiedä, koska sinä et vaivaudu kertomaan! Haluat vain leikitellä ja katsoa, kuinka minä hajoan palasiksi! Saan kuulla epämääräisiä vihjailuja tuntemattomilta, minut yhdistetään ihmiseen, josta en ole koskaan kuullutkaan, syytetään varkaaksi ja vielä kehdataan väittää, että heilastelen jonkun saamarin Sasuken kanssa! Helvetti, minä vaadin selityksiä. Muussa tapauksessa, minä lähden, enkä katso taakseni!” Kyyneleet valuivat edelleen tytön poskille. Ripsiväri jätti mustat juovat ja sotki silmien ympäristön. Oikeastaan Yume näytti sillä hetkellä aika säälittävältä.

Itachi puisteli päätään ja yritti saada tytön sanoista tolkkua. Sasuken nimen hän oli rekisteröinyt välittömästi. Miten joku oli onnistunut yhdistämään Yumen Sasukeen? Sormus saattoi olla ainoa mahdollinen syy siihen. Joku oli siis nähnyt sen. Ja se joku oli taatusti se vaaleanpunapäinen typerä hupakko, joka oli rakastunut hänen pikkuveljeensä. Tämä ei tiennyt hyvää.

”Sinä et siis aio vastata”, Yume tuhahti itkuisesti ja niiskaisi nenäänsä. ”Sitten minä lähden!”

*

Yume ehti kävellä Itachin ohitse ja vetää liukuoven auki. Hän ei voinut uskoa, että näin oli käynyt. Itachi oli loppujen lopuksi vain leikitellyt hänen kanssaan. Pelannut jotain omaa kieroa peliään ja jättänyt kertomatta säännöt tytölle. Häviäjä särkisi niin sydämensä kuin sielunsakin.. ja Yume oli hävinnyt.

”Amate”, miehen kuiskaus oli tuskin kuuluva. Yume pysähtyi ovelle. Nimi sai aikaan kummallisen olon. Hän ei varsinaisesti tunnistanut sitä ja silti se oli samaan aikaan hyvin tuttu. Kuin joku olisi joskus toistellut sitä hänelle usein. Se herätti yhtä aikaa lämmön ja turvallisuuden tunteen yhdessä epämääräisen pelon kanssa.
”Älä mene”, Itachi jatkoi. ”Minä kerron sinulle, kunhan et vain mene.”

Tytön aivot tekivät jälleen töitä urakalla. Itachi puhui hänelle, mutta käytti outoa nimeä. Kenties Yumen oikeaa nimeä? Mies oli siis saanut jotain selville. Ja miehen ääni kuulosti murtuneelta, melkein siltä, ettei tämä halunnut Yumen lähtevän. Huoneen ilmapiiri oli muuttunut. Viha oli yhtäkkiä poissa ja tilalle olivat hiipineet suru ja menettämisen pelko.

Hitaasti Yume kääntyi ympäri. Hän oli varma, että ehti nähdä kyyneliä Itachin silmissä, ennen kuin tämä käänsi kasvonsa toiseen suuntaan. Itkikö mies? Eihän Itachi voinut itkeä! Mies halveksui Yumen itkua ja pahaa oloa, joten miksi tämä itse antaisi tunteilleen vallan. Sellainen ei sopinut kuvioon. Välittikö Itachi sittenkin? Ja kuinka paljon?

Tyttö hiipi miehen luokse. Hän seisoi paikoillaan pitkän aikaa tietämättä, mitä tehdä. Hän olisi halunnut painautua Itachia vasten, muttei tiennyt, oliko se nyt sopivaa. Hänen pohdintansa päättyi, kun Itachi tempaisi hänet rajusti syliinsä ja pusersi huulensa hänen huuliaan vasten. Miehen huulet maistuivat suolaisilta. Yume kietaisi kätensä tämän kaulaan ja vastasi suudelmaan. Ei hän voisi lähteä. Eikä hän halunnut riidellä. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa?

Mies astui taaksepäin ja veti Yumen mukanaan. Tämä istahti sängylle kiskoen samalla tytön syliinsä. Yume kohotti takapuoltaan ja asetteli jalkansa paremmin miehen molemmin puolin irrottautumatta silti suudelmasta. Miehen kädet livahtivat mekon helman alle ja hyväilivät tytön selkää melkein kovakouraisesti. Tuttu polte syttyi Yumen sisällä.

”Ei”, Yume henkäisi miehen huulia vasten ja vetäytyi kauemmas. Hän näki Itachin avaavan silmänsä ja katsovat häntä utuisesti. ”En anna sinun huijata minua.”
”En minä yritä huijata sinua”, mies väitti ääni käheänä.
”Minä haluan puhua, kuulla totuuden”, Yume intti. Hän tunsi liiankin hyvin, miten paljon Itachi halusi jotain muuta ja hänen petollinen vartalonsa reagoi miehen erektioon välittömästi. Hän ei kuitenkaan ollut halujensa orja. Jos hän antaisi tilanteen jatkua, Itachi onnistuisi välttämään keskustelun, eikä se käynyt nyt päinsä.
”Hyvä on”, Itachi huokaisi. Mies tarttui Yumea vyötäröltä ja auttoi tytön istumaan vierelleen sängylle. Yume painoi selkänsä seinää vasten ja veti tyynyn syliinsä. Itachi kääntyi niin, että pystyi katsomaan häntä. ”Tämä voi kuulostaa omituiselta. En ollut uskoa sitä itsekään.”
”Kuka on Amate?” Yume lipsautti, ennen kuin mies ehti päästä kunnolla alkuun.
”Sinä olet”, Itachi vastasi. Tyttö tiesi saman tien sanojen olevan totta. Niin, hän oli kuullut nimen joskus kauan sitten. Siitä oli niin kauan, ettei hän kyennyt todella muistamaan sitä, mutta jokin hänen mielessään kuitenkin tiesi totuuden. Lapsuuden pyyhkiytyneet muistot olivat alitajunnassa Yumen tietoisuuden ulottumattomissa.
”Uchiha Amate, joka syntyi kielletystä liitosta. Jonka isä sai surmansa tehtävää suorittaessaan ja jonka äidin tappoi oma isoisäsi”, Itachi sanoi ja hiljeni taas.

Sanat upposivat hitaasti. Uchiha? Samaa sukua.. ei, klaania kuin Itachi. Tekisikö se heistä lähisukulaisia? Olivatko he harrastaneet sukurutsaa? Ei se voinut olla totta. Itachi tuntui kyllä läheiseltä, muttei sentään sukulaiselta.
”Kielletystä liitosta?” Yume kysyi viimein. Jostain oli lähdettävä liikkeelle. Hän halusi tietää aivan kaiken, myös äidistään, jolle oli joskus ollut katkera. Tämä ei siis ollutkaan antanut häntä pois, vaan kuollut kamalalla tavalla.
”Sinun äitisi oli Sureibun klaanin tytär, hänen nimensä oli Fukada..” Itachi aloitti.
”Mitä? Juuri sitä nimeä se myyjä käytti!” Yume huudahti. Mies rypisti kulmiaan ja sai Yumen painamaan käden suulleen. Nyt hän olisi hiljaa ja kuuntelisi.
”En ole puhunut sinulle koko klaanista, koska he.. No, klaani on aika vähäpätöinen, eikä heistä ole moniakaan hengissä. Heidän elämänsä alkoi orjuutena. Nykyisin ei tietenkään ole orjia, mutta silti kaikki muistavat Sureibut entisinä orjina, eikä kukaan kunnioita heitä kovinkaan paljon”, Itachi selosti. ”Erityisesti Uchihat pitivät heitä toisen luokan kansalaisina. Sinun isäsi, Uchiha Izana, oli eri mieltä tästä asiasta, sillä hän.. no, sattui rakastamaan äitiäsi. Kumpikaan klaani ei hyväksynyt liittoa, ei edes siinä vaiheessa, kun sinä synnyit. Sureibut inhosivat Uchihoja samasta syystä kuin kaikki muutkin, Uchihat taas vihasivat äitisi klaania omista syistään.”
”Kuulostaa siltä, että sukujuureni ovat melko sotaisat”, Yume mutisi. Kukaan ei ollut siis pitänyt hänestä vain siksi, että hänessä sekoittuivat toisiaan vihaavien klaanien veri.
”Oli eräs, joka hyväksyi Izanan teon. Uchiha Fugaku..”
”Sinun isäsi”, tyttö huomautti. Itachi soi hänelle pienen nyökkäyksen.
”Jotain hyvää sekin mies ilmeisesti sai aikaan”, mies jupisi. ”Hän oli käsittääkseni sinun isäsi ystävä. Ja koska hän tiesi Izanan ja tämän perheen olevan vaarassa, hän teki voitavansa. Hän tarjoutui kihlaamaan sinut vanhemmalle, sillä hetkellä ainoalle, pojalleen. Ja jos olen käsittänyt oikein, isäsi hyväksyi tarjouksen. Minä en kylläkään muista tuosta tapahtumasta mitään..”
”Se olit sinä!” Yume huudahti ja ponnahti parempaan asentoon. Hän rutisti tyynyä tiukasti. Hänen unensa, jota hän ei ollut koskaan ymmärtänyt. Se ei ollut mikään uni, vaan muisto. Se ei tuntunut varsinaiselta muistolta, mutta täytyihän sen olla. Siksi Itachin isä oli näyttänyt niin tutulta kuvassa. Yume oli katsellut miestä vuosien ajan aina, kun hänellä oli ollut takanaan epätavallisen raskas päivä. Ja pikkupoika, vain Yumea itseään hieman vanhempi.. niin, se poika oli ollut Itachi.

Mies tuijotti nyt tyttöä hölmistyneenä. Nopeasti Yume selosti tälle unensa. Oli vaikea uskoa, että koko juttu oli todellisuutta. Se kuin suoraan jostain hömppäromaanista. Tai no, siinä olisi ollut järkeä, jos Yume ei olisi koskaan kohdannut Itachia. Sellainen sattuma oli melkein liian uskomaton ollakseen pelkkä sattuma, mutta kukaan ei olisi myöskään voinut järjestää tapahtumaa, koska kaikki sotkuun osallistuneet olivat kuolleet.

”Mutta.. minut vietiin kuitenkin pois”, tyttö totesi yllättäen. ”Jos olin kihloissa jo ennen kuin tajusin asiaa itse, minun pois viemisessäni ei ole järkeä.”
”Itse asiassa siinä on hyvinkin paljon järkeä”, Itachi huomautti. ”Izana sai selvän itsemurhatehtävän. Sellaista ei normaalisti olisi koskaan annettu perheelliselle miehelle. Uchihat eivät olleet täysin kunniantunnottomia, vaikka tietyssä valossa voi siltä vaikuttaa. Äitisi klaani ei koskaan hyväksynyt liittoa ja ilman Izanan suojelua.. No, isoisäsi päätti pelastaa klaaninsa häpeältä omalla tavallaan heti tilaisuuden tullen. Sinun onnesi on, että tätisi toimitti sinut adoptoitavaksi. Muussa tapauksessa isoisäsi olisi joko kasvattanut sinut vihaamaan verenperintöäsi tai tappanut sinutkin.”
”Et voi tietää sitä”, Yume huomautti. Olisihan hänen isoisänsä voinut kasvattaa hänet viisaastikin. Ja ainakin hän olisi saanut ninjan kasvatuksen ja koulutuksen, jotka nyt olivat vasta lapsenkengissä.
”Yhden asian tiedän ainakin varmasti; olisit kuollut viimeistään silloin, kun muutkin Uchihat saivat surmansa. Ei sinua olisi jätetty henkiin, vaikka olet vain ’puoliverinen’”, Itachi valaisi Yumea. Tyttö nyökkäsi hitaasti. Niin, jos sylivauvatkin oli tapettu, hän olisi kuollut yhtälailla. Hän oli hengissä vain, koska hänen vanhempansa oli tapettu ja hänet oli annettu adoptoitavaksi. ”Tietyt ihmiset halusivat kitkeä tämän klaanin lopullisesti pois maan pinnalta, mutta ilmeisesti he eivät kuitenkaan onnistuneet siinä. He jättivät jotain huomioimatta”, Itachi jatkoi.
”Mistä sinä sait tietää tämän kaiken?” tyttö kysäisi.
”Epäilin alusta asti jotain tällaista.. ei, en tällaista, mutta jotain yhteyttä välillämme. Klaanimme on kirjannut kaikki tapaukset aikakirjoihinsa. Myös sinun tarinasi löytyy niistä, Uchiha Amaten nimellä, mutta kaikki tuntuu täsmäävän. Lisäksi isäni oli tehnyt omia muistiinpanojaan vaikeista ajoista”, Itachi kertoi. ”Ne täydensivät tarinan. Sinut pyyhittiin pois klaanista. Itse asiassa isäni katui myöhemmin sitä, että oli sitonut minut sinuun, mutta silloin oli jo myöhäistä tehdä asialle mitään.”
”Mitä tarkoitat sitomisella?” Yume kummasteli. Eihän kihlaus ollut kuin lupaus avioliitosta. Sen saattoi purkaa helposti ilman toisen osapuolen suostumista. Itachihan olisi ollut vapaa naimaan kenet tahansa muun. Yume ei nähnyt siinä ongelmaa.. paitsi tietysti sen, ettei hän nyt olisi missään nimessä antanut miehen tehdä niin.
”Jonkinlaista sinettiä meidän välillämme. Sen oli tarkoitus pitää sinut turvassa, osoittaa että sinut oli hyväksytty klaaniin äidistäsi huolimatta”, Itachi selitti. ”En ole perehtynyt sellaisiin asioihin, joten en osaa selittää sitä tarkemmin. En oikeastaan ymmärrä edes itse tarkasti, miten sellainen sinetti luodaan.”

Yume puisteli päätään. Hänen oli vaikea sisäistää kaikkea uutta tietoa. Yhtäkkiä hänellä oli menneisyys, eikä se ollut ollenkaan sellainen kuin hän oli joskus kuvitellut. Hänellä oli ollut rakastavat vanhemmat, jotka olivat kokeneet traagisen lopun. Hän oli ollut koko ikänsä kihloissa miehelle, jota ei edes kunnolla tuntenut. Johtuivatko kaikki hänen tunteensa sinetistä? Tuosta kihlauksesta? Senkö takia hän ei ollut koskaan kelpuuttanut ketään?

”Pakottaako se sinetti minut.. tuntemaan sinua kohtaan lämpimiä tunteita?” tyttö kysyi varovaisesti. Ehkä mikään hänen tuntemansa ei ollutkaan todellista.
”Ei. Se vain luo siteen välillemme. Kyse on lähinnä kiintymyksestä, kaikki muu on meistä itsestämme kiinni. Voisit vapaasti ra.. kiinnostua jostakusta toisesta. Sinetti ei estä uskottomuutta tai pakota kokemaan tiettyjä tunteita”, Itachi pohdiskeli. Tytölle tuli tunne, ettei mies ollut itsekään varma siitä, mistä puhui. Juurihan mies oli sanonut, ettei tuntenut tekniikkaa kunnolla. Silti Yume uskoi mieluummin siihen, että hänen tunteensa olivat aitoja, eivätkä kohtalon sanelemia.

Sukurutsa-ajatus hiipi uudestaan Yumen mieleen. Hän oli siis Uchiha, Itachi oli myös Uchiha. He siis kuuluivat samaan klaaniin, joten kaipa he sitten olivat sukua keskenään. Eikö sellainen ollut aika sairasta? Kihlata sukulaiset toisilleen.. Yume ei pitänyt omia tunteitaan sairaina, mutta teoriatasolla hän ymmärsi, ettei kyse voinut kovin terveestä kuviostakaan olla.
”Kuule..” tyttö mutisi ja käänsi katseensa tyynyyn. Kuinka paljon tieto murskaisi? ”Olemmeko me sukua toisillemme? Ja kuinka läheistä?”
”Emme ole samaa sukulinjaa. Kaikki Uchihat ovat jossain määrin sukua toisilleen, mutta meitä oli monia sukuhaaroja, etkä sinä kuulu samaan kuin minä.”

Itachin sanat toivat niin suuren helpotuksen, että Yume yllättyi itsekin. Hänestä tuntui, että hänen päänsä oli tukahduttavan täynnä uutta tietoa. Hän ei pystynyt sisäistämään sitä, ei sulattamaan kaikkea. Hän oli ollut vuosikausia Aikiwa Yume ja nyt hänen olisi yhtäkkiä pitänyt pystyä olemaan Uchiha Amate. Nimi kuulosti kyllä tutulle, muttei tuntunut omalle. Tyttö oli kasvatettu Yumeksi, eikä hän halunnut olla kukaan muu, vaikka se sitten tarkoittaisi menneisyyden kieltämistä. Elämä oli joka tapauksessa nykyhetkessä. Kuka tahansa Yume oli joskus ollut, sillä ei ollut merkitystä. Vain sillä, kuka hän oli nyt, oli väliä.

Silti tytöstä tuntui samaan aikaan, että hän halusi tietää kaiken Uchihoista. Klaanistaan. Itachi ei ollut koskaan puhunut aiheesta paljoakaan, mikä oli tietysti ymmärrettävää. Yumella ei ollut samanlaista tuskaa taustallaan, sillä hän oli ollut jo poissa kylästä surmapäivänä. Hän halusi oppia tuntemaan taustansa. Tietyllä tavalla se oli osa häntä, vaikkei hän tuntenut sitä vielä täysin omakseen. Niin ja tietysti hän olisi mieluusti kuullut myös Sureibun klaanista, olipa se sitten miten vähäpätöinen tahansa. Se oli kuitenkin hänen klaaninsa. Olikohan hänen isoisänsä yhä elossa? Ei sillä, Yumesta tuntui, ettei hän välttämättä halunnut tavata miestä lainkaan.

Tyttö istui hiljaa ja silitteli tyynyä mietteliäänä. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, loppuun kulutetuksi. Hän ei vieläkään voinut ymmärtää kaikkia päivän tapahtumia. Itse asiassa suurin osa uudesta tiedosta oli sellaisessa solmussa hänen päässään, että sen hahmottamiseen menisi aikaa. Toisaalta hän ei tiennyt, oliko menneisyyden tuntemisesta mitään hyötyä. Muuttaisiko se hänen elämäänsä millään tavalla vai jatkuisiko kaikki entisellään?

Seuraavaksi he varmaankin lähtisivät takaisin toiselle talolle. Ajatus aiheutti jonkinlaisen yllättävän tyhjyyden tunteen. He olivat vasta saapuneet Konohaan. Kaikki edelliset viikot olivat tähdänneet tähän hetkeen. Se oli samanlaista kuin lapsena omien syntymäpäivien odotus. Sitä pyöri kuin väkkärä viikkotolkulla ja jännitti, mitä tuleman piti. Sitten suuri päivä koitti ja olikin hetkessä ohitse. Käteen jäi vain kourallinen muistoja, eikä ollut enää odotettavaa. Paitsi tietenkin uusi syntymäpäivä seuraavana vuonna, mutta nyt Yumella ei ollut mitään vastaavaa. Hän ei tiennyt, mitä hänen elämässään tapahtuisi jatkossa.

Tyttö ei edes ollut varma, halusiko asua talossa keskellä metsää vailla muita ihmiskontakteja kuin Itachi ja Kisame. Sellainen ei oikein tuntunut olevan häntä varten. Ei hän kyllä missään nimessä enää halunnut poiskaan Itachin luota, mutta millaista elämä olisi ammattirikollisen kanssa. Ei ainakaan turvallista. Ristiriitaiset ajatukset täyttivät Yumen mielen. Hän tajusi tulleensa risteykseen. Takaisin ei voinut kääntyä, eikä jatkaa suoraankaan. Oli valittava oikea tai vasen. Kumman valitsikin, aina menetti jotain. Lisäksi painetta lisäsi se seikka, ettei risteyksessä voinut seisoa loputtomiin pohtimassa. Jokin ratkaisu olisi pakko tehdä.

”Et kai sinä oikeasti luullut, että minä menisin etsimään jonkun toisen?” Yume kysyi Itachilta saadakseen edes hetkeksi muuta ajattelevaa. Hän tiedosti uuden riidan riskin, mutta oli jotenkin helpompi keskittyä nykyisyyteen kuin monimutkaiseen menneisyyteen ja vielä avoimeen tulevaisuuteen. Itachi käänsi katseensa vastapäiseen seinään. Jälleen miehen hartiat näyttivät kireiltä. Muuta vastausta Yume ei tarvinnutkaan. ”En menisi, en koskaan. Ensinnäkään sellainen ei kuulu tapoihini ja toiseksi en edes pystyisi tekemään niin.”
”Ei sinua kukaan estä”, Itachi tuhahti.
”Paitsi minä itse”, tyttö hymähti. Hän laski oikean kätensä miehen reidelle. Itachi käänsi katseensa alaspäin, kuten tyttö oli odottanutkin. ”Miksi olisin ottanut sormuksen vastaan, jos haluaisin jonkun toisen?”

Mies kohautti olkapäitään. Yume huokaisi raskaasti. Keskusteleminen ei ollut helppoa koskaan, Itachin kanssa se tuntui olevan vielä reilusti vaikeampaa kuin muiden. No, ehkä Kisamen kanssa se oli kuitenkin lähes mahdotonta, sillä hai ei vain hallinnut sellaista taitoa kuin kohtelias kielenkäyttö.

”Miksi Naruto sanoi sinua Sain tytöksi?” Itachi kysyi viimein. Jotenkin sanat eivät tuntuneen istuvan miehen suuhun. Kyse oli osittain siitä, ettei Yume osannut mieltää miestä sen enempää surulliseksi kuin epävarmaksikaan. Toisaalta hän ei pystynyt kuvittelemaan Itachia puhumaan Narutosta tai Saista. Nuo kaksi poikaa olivat vain kaukaisia hahmoja Yumelle. Yhden päivän tuttavuuksia, joilla ei ollut lopulta minkäänlaista merkitystä. Ainakaan Yume ei halunnut antaa heille suurta merkitystä, sillä koko konkkaronkan seuraan liittyminen oli ollut selkeä virhe.
”Noh, kuten sanoin Sai auttoi minut pulasta..” Yume ryhtyi selittämään. Hän kertoi koko tapahtumasarjan. Itachin kulmat kurtistuivat hieman Konohamarun puheiden kohdalla. Yume jätti mainitsematta sormuksesta nousseen hälyn, sillä hän ei halunnut miehen hermostuvan enää uudelleen. Ilmeisesti tuolla pienellä korulla oli merkitystä yhdelle jos toiselle.

Tytön hiljettyä Itachi tuijotti kauan seinää kuin olisi sulatellut hänen sanojaan. Yumen sydän moukaroi jälleen hänen rintaansa vasten. Hän todella toivoi, että mies uskoisi häntä. Jos kaikki olisi nyt piloilla.. Ei, sitä Yume ei tahtonut edes ajatella. Juuri nyt hänellä oli liikaa menetettävää.
”Hyvä on, minä uskon sinua”, mies antoi Yumelle synninpäästön. ”Älä kuitenkaan enää koskaan tee noin. Jos haluat ostoksille, sano siitä. Vien sinut jonnekin.. turvallisempaan paikkaan.”

Yume nyökkäsi. Mitä vain, kunhan Itachi ei enää epäilisi häntä. Tyttö nojasi poskensa miehen olkapäätä vasten. Päivä oli ollut katastrofi. Ei voinut kuin toivoa, että ilta ja yö menisivät paremmin.