A/N: Noin. Koko päivä onkin mennyt tämän ficin parissa. Kaksi lukua saman vuorokauden aikana on aikamoinen urakka. Väsyttää taas hiivatisti, mutta olkaapa hyvät x)

Alkaa kyllä tuntua, ettei 30 lukua riitä tämän tarinan päättämiseen...

Luku 1   Luku 6    Luku 11    Luku 16    Luku 21    Luku 26

Luku 2   Luku 7    Luku 12    Luku 17    Luku 22

Luku 3   Luku 8    Luku 13    Luku 18    Luku 23

Luku 4   Luku 9    Luku 14    Luku 19    Luku 24

Luku 5   Luku 10    Luku 15    Luku 20    Luku 25

Luku 27

Ne talot, jotka olivat yhä pystyssä, olivat raunioituneet täysin. Kasvisto oli ottanut kylästä vallan jo vuosia sitten. Muratit olivat peittäneet osan vielä pystyssä olevista seinistä täysin. Rikkaruohoja kasvoi jokaisesta mahdollisesta kivenkolosta. Lisäksi linnut pesivät räystäissä ja savupiipuissa. Luonto oli vallannut alueen takaisin itselleen. Viidenkymmenen vuoden kuluttua luultavasti kukaan ei olisi enää osannut arvata, että paikalla oli joskus ollut kylä.

Ehkäpä Uchihojenkin asuinalue näyttäisi jonain päivänä tältä. Se rehotti jo pahasti nykyisin. Vielä koittaisi päivä, jolloin sitä ei olisi ollenkaan. Se oli surullista, sillä varmasti klaanissa oli ollut myös ihmisiä, jotka olisivat ymmärtäneet rauhan merkityksen. Itachi ei suinkaan ollut ainoa, joka oli viettänyt lapsuutensa sodan kauhuissa. Varmasti monikin olisi ymmärtänyt, jos olisi ollut aikaa yrittää vakuuttaa ihmiset. Mutta nyt oli myöhäistä jossitella. Uchihat olivat poissa aivan samalla tavalla kuin tämän kylän asukkaat. Konohalla oli selvästi tapana pyyhkäistä ongelmat pois väkivallalla. Ja sellaista kylää sitten olisi pitänyt ihannoida.

Mutta sitä ninjan elämä oli. Väkivaltaa. Sotaa. Vihollisia. Nytkin oli olevinaan rauhanaika, mutta silti taisteluille löytyi aina tilaisuus. Myös muut tahot kuin Akatsuki olivat liikkeellä ja aiheuttivat hämminkiä. Aina löytyi varkaita ja muita rikollisia. Koskaan ei ollut täysin rauhallista. Silti utopiasta saattoi unelmoida. Se täytyi olla toteutettavissa, vaikka vaatisikin hyvin paljon kaikilta.

”Tiedätkö, haluan että seuraava sukupolvi saa katsella aamunkoittoa tietäen, ettei kukaan uhkaa heidän rauhaansa. Onnellisina ja turvassa”, Itachi mutisi, kun kaksikko vaelsi kylän halki. Seuraavaksi heidän olisi käytävä kylän ympäristöä läpi siltä varalta, että jostain löytyisi asuinkelpoinen talo. Näissä rappeutuneissa, luonnon valtaamissa asumuksissa ei pystynyt elämään enää kukaan.
”En ole koskaan ymmärtänyt tuota rauhankaipuutasi”, Kisame hymähti. Sanoissa ja äänessä ei ollut syytöstä. Ne olivat puhdas toteamus. Itachi tiesi varsin hyvin, että he olivat erilaisia. Hai nautti taisteluista ja tappamisesta, hän ei. Hänestä oli äärimmäisen epämiellyttävää joutua satuttamaan ketään, mutta hän osasi tehdä sen erittäin huolellisesti, jos oli pakko. Mikäli vain oli mahdollista, Deidara tulisi huomaamaan sen vielä tänä samaisena päivänä.
”En oikeastaan edes odottanut sinun ymmärtävän”, Itachi vastasi ystävälleen. ”Meitä tarkkaillaan”, hän lisäsi nopeasti.
”Huomasin sen myös”, hai mutisi.
”Yläpuolella. Menossa pohjoiseen”, Itachi totesi vain hetkeä myöhemmin.
”No, se ei jätä paljon vaihtoehtoja.”
”Deidara.”

Kumpikin mies käänsi katseensa kohti pohjoista. Ketään ei näkynyt, mutta silti ilmassa ei ollut epäilyksen häivääkään. He olivat tulleet oikeaan paikkaan tai ainakin lähelle.
”Deidara ei ole aloittelija. Hän saattaa yrittää hämätä”, Kisame huomautti.
”Olet luultavasti oikeassa. Hän kiertää tuon matalan huipun ja lähtee vasta sitten oikeaan suuntaan”, Itachi myönsi ja osoitti pohjoisessa erottuvaa matalampaa vuorenrinnettä ja huippua. ”Hän myös luultavasti tietää, että huomasimme hänet. Emme varmaankaan ehdi löytää taloa, ennen kuin he löytävät meidät.”
”Se hankaloittaa tilannetta. Haluatko, että pidättelen heitä sillä välin, kun etsit Yume-chanin?” hai tiedusteli ja väläytti hampaitaan.
”En pidä ajatuksesta, että joutuisimme taistelemaan heitä vastaan, ennen kuin Yume on turvassa”, Itachi vastasi matalasti.
”On luultavaa, että he yrittävät kiristää sinua”, Kisame huomautti ja nyökytteli Itachin ajatuksille.

Miehet lähtivät kulkemaan kylän halki eri suuntaan kuin olettivat Deidaran menneen. Ei ollut järkeä yrittää edes seurata miestä, joka liihotteli savilintunsa kanssa kauemmas. Kylän vaihtui taas rasittavaan pensaikkoon, jossa liikkuminen ei ollut mitenkään helppoa. Itachi ei enää lainkaan ihmetellyt Deidaran valitusta hankalasta liikkumisesta. Tosin sillä miehellä nyt oli kuitenkin savipulunsa käytettävissä. Tietysti sellainen lintu herätti huomiota, mutta eihän täällä ollut tarkkailijoitakaan.

Itachi ehti vaipua ajatuksiinsa miesten kulkiessa eteenpäin. Hän tajusi, että totuus oli nyt lähempänä kuin viikkoihin. Deidaran käytös kieli siitä, että tämä ainakin tiesi jotain tytöstä ja oli myös sekaantunut tapahtumiin. Muutenhan tämä olisi tullut tervehtimään heitä. Sen sijaan mies oli tarkkaillut salassa ja häipynyt paikalta. Käytös oli ilman muuta epäilyttävää, syyllistä.

Yume saattoi olla vain muutaman askeleen päässä. Itachi huomasi jännittyvänsä. Tunne ei ollut hänelle erityisen tuttu. Hän ei jännittänyt mitään, koskaan, ikinä. Silti nyt ajatus Yumen tapaamisesta palautti tuonkin tunteen hänen kokemuksiinsa. Hän oli Yumen seurassa enemmän elossa kuin muulloin. Toisinaan se oli tuskallista, toisinaan äärimmäisen nautinnollista. Yhtä kaikki, se oli elämää. Oikeaa elämää. Se oli jotain sellaista, jota Itachi oli tietämättään kaivannut. Ja sellaiseen jäi koukkuun, kun siitä kerran sai otteen. Tuntemuksista ei halunnut enää luopua. Se oli tietyllä tavalla erikoista, sillä eläminen tunteettomasti oli helppoa. Ei tarvinnut kärsiä, ei tuntea surua ja tuskaa, kun tappoi kaikki muutkin tunteet. Silti jokainen negatiiviseksi luokiteltu tunne ruokki positiivisia ja sai ne tuntumaan entistäkin paremmilta. Ja juuri tuo käsittämätön kokonaisuus teki elämästä elämisen arvoisen.

Jyrkkänä kohoava rinne päättyi pitkään tasanteeseen, jonka toisella reunalla näkyi hieman vinossa oleva talo. Matkaa oli lähemmäs puoli kilometriä, mutta talon näki helposti heti tasanteelle noustuaan. He olivat selvästi lähteneet oikeaan suuntaan. Itachi ei kuitenkaan jäänyt tarkkailemaan taloa, sillä Tobi käveli heitä vastaan. Mies oli vain noin parinkymmenen metrin päässä heistä, joten Deidaran oli täytynyt ehtiä perille reilusti heitä aiemmin. Se, että miehistä ilmestyi paikalle vain toinen, oli hyvä merkki. Yumen täytyi olla elossa.

”Tämäpä yllätys”, Tobi nauroi. ”Enpä olisi arvannut, että te kaksi eksytte tänne. Olisin keittänyt teetä ja siivonnut paikat, jos olisitte vain ilmoittaneet etukäteen, mutta nyt on kyllä hieman huono hetki.”
”Epäilemättä”, Itachi murahti. ”Räjäyttikö Deidara itsensäkin Konohassa, kun häntä ei näy?”
”Ah, tuo ikävä välikohtaus. Ei kai teille jäänyt mitään hampaankoloon? Deidara vähän innostui, kyllähän te tiedätte, millainen hän on”, Tobi selitti vaivautumatta edes valehtelemaan, ettei ollut tietoinen Konohan tapahtumista. No, kaipa mies tiesi, ettei valehtelusta olisi ollut mitään hyötyä.
”Ei suinkaan, ajattelimme tehdä vain pienen kohteliaisuuskäynnin ja tulla hakemaan sen, mitä te otitte kaiketi epähuomiossa mukaanne”, Kisame hymähti.
”En taida nyt oikein ymmärtää”, Tobi naureskeli. ”Eikö teillä pitäisi olla muuta puuhaa? Kyuubin metsästystä tai jotain?”
”Tiedät itsekin, ettei se ole vielä ajankohtaista”, Itachi tuhahti.

Tobi ei selvästikään halunnut aiheuttaa riitaa, saati joutua taisteluun. Samalla mies ei myöskään halunnut Itachin ja Kisamen pääsevän yhtään lähemmäs taloa. Tämä halusi selvitä puhumalla ja saada kaksikon pois omista nurkistaan mahdollisimman nopeasti. Se tarkoitti sitä, että Tobi oli ollut mukana Yumen sieppauksessa. Kyse ei ollut pelkästään Deidaran kostosta, vaan jostain muusta.

”Jospa puhun sitten suoraan”, Tobi jatkoi edelleen kepeään sävyyn. ”Te tulitte todella huonoon aikaan. Meillä on bisneksiä menossa, emmekä todellakaan voi ottaa nyt vastaan vieraita. Voimme kyllä sopia jonkin toisen tapaamisajankohdan, jos teillä on jotain tärkeää.”
”Ehkäpä tämä kiertely saa tosiaan riittää. Tiedän, että veitte Yumen, vaikken ymmärräkään miksi. Ja tulin hakemaan hänet takaisin tavalla tai toisella. En halua haastaa riitaa, mutta voit vapaasti valita, millä tavoin tämä hoidetaan”, Itachi varoitti.
”Ja minä odotan sitä valintaa mielenkiinnolla”, Kisamekin huomautti. Hai virnisti leveästi. Itachilla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö tämä olisi mielellään kokeillut voimiaan Tobia vastaan. Kisame piti Tobista, mutta rakasti kunnollista ja haastavaa taistelua huomattavasti enemmän.

Tobi vaihtoi painoa jalalta toiselle. Itachille tuli vaikutelma, että mies oli levoton. Kenties Yume oli aiheuttanut samanlaisia ongelmia kuin hänelle ja Kisamelle alkuaikoina. Itse asiassa Itachi toivoi, että tyttö oli pitänyt puolensa ja huutanut kaksikolle taukoamatta, näyttänyt kaikki pahimmat puolensa. Toivottavasti Yume oli tehnyt miesten elämästä suorastaan helvettiä, eikä päinvastoin.

”Tytön on parempi pysyä täällä. Hän ei ollut turvassa sinun seurassasi”, Tobi ilmoitti. Itachi jäi tuijottamaan miestä hattunsa lierin alta. Siis mitä? Mies oli odottanut monenlaisia vastauksia, mutta ei mitään tuonsuuntaistakaan. Tobiko oli kiinnostunut Yumen turvallisuudesta? Ja jätti silti tytön Deidaran seuraan? ”Näit itsekin mitä tapahtui, kun et pitänyt häntä tarpeeksi hyvin silmällä. On parempi, että minä huolehdin asiasta ja sinä unohdat, että edes ikinä tapasit hänet.”
”Pitäisikö minun tietää jotain?” Kisame kysäisi Itachilta. Haikin vaikutti kovin hämmästyneeltä.
”Minusta tuntuu, että minun pitäisi”, mies mutisi. Samaan aikaan omatunto piikitteli häntä jollain hyvin terävällä aseella. Tobi oli oikeassa. Itachi oli itse vaarantanut Yumen. Hän ei ollut antanut tytölle tarpeeksi tietoa, ei ollut pitänyt tätä riittävän hyvin silmällä. Ja mihin se oli johtanut? Täydelliseen katastrofiin.

Itachi ei kuitenkaan aikonut tehdä samaa virhettä toistamiseen. Hän kertoisi Yumelle kaiken, myös ne asiat, jotka oli aikonut salata tytöltä ikuisesti. Tietenkin siinä oli riskinsä. Tyttö saattaisi ottaa ja lähteä kuullessaan totuuden Itachista. Ajatuskin sattui, mutta tämä oli kuitenkin totuuden arvoinen. Yumella oli oikeus tietää, mihin oli mennyt sotkeutumaan.. tai mihin Itachi oli sotkenut hänet. Salailu saisi totisesti loppua, sillä vasta tietäessään totuuden tyttö voisi päättää, halusiko oikeasti jatkaa miehen kanssa. Tällä kertaa Itachi ei halunnut kutoa valheiden verkkoa. Hän halusi jonkun hyväksyvän hänet sellaisena kuin hän oli. Tosin oli aika epätodennäköistä, että niin voisi koskaan käydä.

Valehteleminen olisi ollut paljon helpompi ratkaisu. Tuskin Yume olisi osannut epäillä mitään, vaikka tiesikin, ettei Itachi tehnyt työkseen mitään kovin rehellistä. Aiempien tapahtumien valossa tuntui kuitenkin väärältä jättää kertomatta tytölle. Ratkaisu oli ollut vaikea, mutta Itachi oli päätynyt siihen öiden pimeinä ja pitkinä tunteina. Yume ansaitsi parempaa kuin kasan valheita.

”Olet noin huolestunut siitä, että minä vaarannan hänet, mutta silti jätät hänen kahden Deidaran kanssa?” Itachi toisti aiemmat ajatuksensa ääneen.
”Ei Deidara julkeaisi vahingoittaa häntä”, Tobi tuhahti. ”Eikä nyt ole kysymys Deidarasta, vaan sinusta. Olet varmasti mies paikallasi Akatsukin riveissä, mutta tämä asia sinun on parempi jättää muiden hoidettavaksi.”
”Minä en halua taistella”, Itachi ilmoitti.
”Et tietenkään. En minäkään halua, joten voimme hoitaa tämän puhumalla.”

*

Yume vääntäytyi mahdollisimman kauaksi Deidarasta, kun limainen kieli liukui inhottavasti pitkin hänen poskeaan. Tyttö toivoi, että olisi pukenut aamulla päälleen jotain muuta kuin polviin ulottuvan tummansinisen mekon, jonka o-kaula-aukko oli varsin reilu. Nyt hän tosiaan kaipasi ylleen jotain peittävämpää, jotain vaikeasti riisuttavaa.

Kieli liukui alas hänen poskeaan, pitkin kaulaa ja solisluita. Yume halusi kirkua, mutta puri huultaan ollakseen hiljaa. Hän ei soisi Deidaralle sitä iloa, että anelisi tätä lopettamaan. Pyynnöistä ei kuitenkaan olisi ollut minkäänlaista hyötyä. Mies ei tuntisi armoa, vaan nauttisi ainoastaan enemmän, jos tyttö murtuisi hänen edessään.

Tyttö vapisi tahtomattaan miehen otteessa. Kieli vetäytyi kädessä olevan suun sisään Deidaran nauraessa vasten hänen kasvojaan. Röyhkeästi mies puristi kätensä toisen rinnan ympärille niin kovakouraisesti, että Yumen teki mieli huutaa. Hänen rintojaan oli aristanut jo muutaman päivän, eivätkä ne todellakaan kaivanneet kourimista.

”Todellakin turhan pienet, mutta eivätköhän ne tämän kerran vältä”, Deidara arvosteli. Yume keräsi suunsa täyteen sylkeä ja sai klimpin osumaan suoraan miehen kasvoihin. Kukaan ei puhunut hänelle tuohon sävyyn.

Lyönti oli niin voimakas, että se lennätti Yumen selälleen lattialle. Hänen toinen kyynärpäänsä osui lautoihin kipeästi. Hermo kihelmöi suorastaan sietämättömällä tavalla, ja tytön poskea kuumotti. Kyyneleet nousivat väkisinkin hänen silmiinsä. Hän kuitenkin pyrki jaloilleen. Deidara oli irrottanut otteensa, joten hänellä oli mahdollisuus paeta.

”Älä enää koskaan tee noin, narttu!” mies rääkäisi pyyhkäistessään poskensa puhtaaksi. ”Sinä kadut tuota vielä!”

Yume tarttui tuoliin ja kohotti sen ylös. Se oli raskasta puuta, eikä hän olisi oikeastaan jaksanut pidellä sitä, mutta sillä hetkellä se tuntui ainoalta turvalta.
”Sinä kadut sitä, että edes hipaisit minua!” tyttö kiljui toivoen Tobin olevan tarpeeksi lähellä voidakseen kuulla hänet.
”Älä nyt viitsi naurattaa”, mies tuhahti.
”Askelkin vielä ja minä lyön!” Yume jatkoi kirkumista. Minne asti Tobi oli oikein lähtenyt? Miksei tämä ollut lähettänyt Deidaraa? Täytyihän tämän tietää, että mies oli hänen peräänsä. Oli ollut alusta asti.

Deidara ei välittänyt uhkauksesta. Ja miksi olisikaan, mies oli huomattavasti Yumea vahvempi. Tällä oli tyttöön nähden etulyöntiasema. Yume tiesi varsin hyvin, ettei mahtaisi miehelle mitään, jos tämä saisi vain ajettua hänet riittävän hankalaan asetelmaan. Mies lähestyi häntä hitaasti kuin olisi yrittänyt arvioida, mihin suuntaan hän yrittäisi karata. Yume puolestaan puristi tuolia rystyset valkeina valmiina toimintaan.

Kun mies pääsi riittävän lähelle, tyttö heilautti tuolia taaksepäin ja heitti sen sitten miestä kohti. Tämän kasvoille levisi epäuskoinen ilme, kun tuoli lennähti ilmaan. Miehen väistäessä sitä Yume syöksyi tämän ohitse kohti ovea. Hän tunsi Deidaran käden tarttuvan mekon kaula-aukkoon. Kangas repesi rusahtaen toisen olkapään kohdalta, muttei pysäyttänyt tytön menoa. Tämä juoksi ulos huoneesta, käytävää pitkin eteiseen ja ulko-ovesta pihalle.

Kirkas auringonpaiste miltei sokeutti Yumen, mutta hän ryntäsi eteenpäin välittämättä siitä, että pensaiden oksat raapivat hänen paljaita jalkojaan ja pikkukivet sattuivat jalkapohjiin. Hän kuuli selvästi Deidaran tulevan perässä, eikä uskaltanut vilkaista taakseen. Mies saattoi olla liian lähellä, tavoittaa hänet hetkenä minä hyvänsä.

Yume erotti kauempana kolme hahmoa Akatsukin kaavuissa. Vain kahdella näistä oli hattu päässä, yksi taas oli selvästi Tobi. Tytön sydän hypähti ilosta. Kahden muun täytyi olla Itachi ja Kisame. Nämä olivat tulleet hakemaan häntä. Hän pääsisi pois. Takaisin Itachin luokse.

Tyttö oli juuri aikeissa huutaa tervehdyksen, kun Deidara tarttui tiukasti hänen hiuksistaan. Yllättävä kipu sai Yumen kirkaisemaan. Hänen juoksunsa pysähtyi, mies törmäsi häntä vasten ja he molemmat kaatuivat kosteaan maahan, Yume kasvoilleen.

”Päästä irti, hullu!” tyttö kiljui. Deidara raastoi hänet selälleen ja painoi käden hänen suutaan vasten. Yume yritti puraista miestä, mutta luopui ajatuksesta tuntiessaan iljettävän kielen lähestyvän omia huuliaan. Hän oli unohtanut kämmenessä olevan suun. Hyi, tämä oli melkein sama kuin, jos Deidara olisi suudellut häntä väkisin.

Mies veti kunain esiin ja laski sen Yumen kaulalle. Tytöstä tuntui, että hänen sydämensä sai suonet sykkimään liian selvästi. Veri kohisi hänen korvissaan, kun hän odotti terän viiltävän hänen kaulansa auki. Niin lähellä, hän oli ollut niin lähellä. Itachi oli vain puolen kilometrin päässä. Hän oli päässyt melkein miehen luokse, mutta nyt hän ei näkisikään tätä enää koskaan. Miksi näin piti käydä?

”Sinä olet hiljaa, et edes inahda tai kuolet. Vaikka huutaisit, he eivät ehdi tänne ajoissa, joten on vain kaikkien kannalta parempi, ettet ala elämöidä”, Deidara saarnasi sääntöjä tytölle. ”Jos edes sihahdat, leikkaan kielesi irti ja sitten et taatusti huuda enää koskaan.”

Mies oli tosissaan. Yume tiesi sen. Tämä oli kosto hänen potkustaan. Hetken tyttö mietti, että olisi ehkä parempi huutaa heti tilaisuuden tullen ja kuolla siihen paikkaan. Ainakaan hänen ei tarvitsisi kestää nöyryytystä ja häpeää. Ja samaan aikaan hän ei halunnut kuolla, ei luopua elämästään. Jokin hänen sisällään käski häntä taistelemaan ja selviytymään tapahtui mitä vain.

Ilmeisesti Deidara uskoi saaneensa viestin perille, sillä mies nosti käden tytön suulta. Yume ei uskaltanut liikahtaakaan. Kunai oli niin lähellä, että olisi helposti voinut jättää jälkensä hänen iholleen. Miehen ällöttävä friikkikäsi hapuili tytön kylkeä liikkuen koko ajan alemmas. Se tarttui mekon helmaan ja ryhtyi kiskomaan sitä ylemmäs. Yume puri huultaan. Hän painoi silmänsä kiinni ja toivoi, että hetki olisi nopeasti ohitse, eikä sattuisi paljon. Sormet tavoittivat alushousujen vyötärön ja ryhtyivät repimään niitä alas.

”Sinuna en tekisi tuota”, tuttu ääni huomautti jostain Yumen yläpuolelta. Tyttö räväytti silmänsä auki ja kohtasi Itachin punaisen katseen yhtä aikaa Deidaran kanssa.
”Jos liikahdatkaan, tyttö vuotaa kuiviin tähän paikkaan”, vaaleahiuksinen mies nauroi.
”Niinkö?”

Itachin ääni oli niin huvittunut, että Yume suorastaan kauhistui. Eikö mies välittänytkään hänestä? Oliko tälle yhdentekevää, vaikka hän kuolisi? Tilanne kääntyi näköjään koko ajan vain kamalammaksi. Jos Itachi suhtautui häneen noin kylmästi, kuolema saattoikin olla parempi vaihtoehto.

Deidara näytti myös siltä, ettei Itachin vastaus ollut miellyttänyt tätä ollenkaan. Mies mulkoili hetken Itachia ja käänsi sitten katseensa takaisin Yumeen. Tyttö tuijotti tätä silmät suurina. Miehen kasvoille levisi epäuskoinen kauhunilme. Tämä ponnahti kauemmas Yumesta ja pudotti kunainsa, johon tyttö tarttui välittömästi. Yume veti ensin polvet alleen ja nousi heti perään seisomaan Deidaran yhtä tuijottaessa häntä kuin hirviötä.

Yume yritti vilkuilla itseään nähdäkseen, mikä oli vialla. Hän tajusi, ettei kaikki tosiaan ollut kohdallaan. Jo pelkästään hänen kätensä näyttivät omituisilta. Hänellä oli yhtäkkiä päällään musta pitkähihainen paita, hänen oikeassa etusormessaan oli melkein samanlainen sormus kuin Itachilla nimettömässä, mutta mikä pahinta.. hänen kämmeniinsä oli kumpaankin ilmestynyt suu! Hän oli muuttunut tai ainakin muuttumassa samanlaiseksi friikiksi kuin Deidara!

Paniikki hyökyi Yumen ylitse. Hän putosi polvilleen maahan ja kirkui kauhuissaan. Hän ei halunnut muuttua. Hän ei voinut käsittää, mitä oikein tapahtui. Kaikki tuntui yhtäkkiä olevan sekaisin. Ei tällaista tapahtunut, ei edes siinä oudossa maailmassa, johon hän oli Itachin myötä tutustunut.

Tyttö näki Itachin hyökkäävän oikean Deidaran kimppuun katanan kanssa. Kun miekka työntyi Deidaran keskivartalon lävitse, veri purskahti maahan, osa suoraan Yumen kasvoille. Tyttö kiljui entistä kovempaa. Hän ei halunnut nähdä tappamista. Tämä oli liikaa. Ensin hän muuttui Deidaraksi ja sai katsella, kun Itachi tappoi miehen. Tappaisiko tämä sitten hänetkin? Hänhän näytti nyt viholliselta.

Ennen kuin Yume sai tietää, mitä Itachi aikoi tehdä hänelle, mustuus imaisi hänet mukaansa. Kaikki oli yksinkertaisesti liian kamalaa. Hän ei jaksanut pysytellä tajuissaan.

*

Itachi tunsi jonkun laskevan käden hänen olkapäälleen. Hän vapautti illuusion ja kohtasi Deidaran kauhusta laajenneen katseen. Mies tuijotti häntä vaitonaisena hetken, kunnes lysähti maahan. Itachi tunsi itse lievää huimausta ja pahoinvointia. Hänen näkökenttänsä oli osittain hämärä, kuin jotain olisi puuttunut reunoilta, mutta hän oli kuitenkin pääosin kunnossa. Hän ei ollut käyttänyt silmiään liikaa, mutta jos hän olisi vielä pitkittänyt illuusiota, hänen itsensä olisi saattanut käydä huonosti. Edellisestä kerrasta oli kuitenkin vasta kuutisen viikkoa aikaa.

Mies käänsi katseensa Kisameen. Yume roikkui velttona hain olkapäällä. Tämä oli luultavasti siirtänyt tytön pois Deidaran alta juuri hetkeä ennen illuusion purkautumista. Oli ollut epäonnista, että myös tyttö oli joutunut mukaan illuusioon. Mikä oli todennäköisyys sille, että tämä oli katsonut Itachia silmiin yhtä aikaa Deidaran kanssa? Olematon.. ja silti niin oli käynyt. Mies todella toivoi, että tyttö toipuisi iskusta. Muussa tapauksessa hän ei voisi antaa itselleen anteeksi. Ehkä Tobi oli osittain oikeassa. Hän oli taas onnistunut vaarantamaan Yumen.

”Hienoa, ajattelitko sitten tappaa hänet, jottei kukaan saa häntä?” Siinä paha, missä mainittiin. Olisikin ollut ihme, ellei myös Tobi olisi rynnännyt todistamaan epäonnista tapahtumaa. He olivat kaikki kuulleet Yumen kirkumisen. Tytön ääni oli kantautunut yllättävän hyvin raikkaassa vuoristoilmassa.

Itachi kääntyi ympäri ja jäi katsomaan naamiomiestä. Tätä ei voisi vangita illuusioon, ellei naamiosta pääsisi eroon. Olisi taisteltava oikeasti. Ja Itachi tunsi jo nyt itsensä uupuneeksi. Sitä paitsi hän halusi saada Yumen pois paikalta, ettei tyttö vahingoittuisi enää enempää.
”Onko Yume sanonut kertaakaan haluavansa olla luonasi?” Itachi kysyi. Hän ei ymmärtänyt, miksi Tobi halusi saada tytön luokseen. Oliko naamiomieskin ihastunut tähän niin palavasti? Olihan Yume kaunis ja herttainen sekä kiehtovan tulinen tapaus, mutta Tobi ei vaikuttanut varsinaisesti kiinnostuneelta tytöstä itsestään omituisista väitteistään huolimatta.
”Sillä ei ole merkitystä.”
”Minusta meidän tulisi kunnioittaa hänen tahtoaan.”
”No, nyt sitä on paha kysyä, eikä hänen tilansa ole ainakaan minun vikani”, Tobi teki varsin totuudenmukaisen huomautuksen. Itachi tiesi miehen olevan oikeassa. Hänen olisi pitänyt olla varovaisempi, välttää jollain tavoin Yumen vetäminen mukaan illuusioon.
”Itse asiassa juuri sinä jätit tytön Deidaran seuraan”, Kisame pisti väliin. ”Ja mitä häneen tulee, hän taitaa olla nyt poissa laskuista. Anna olla, Tobi. Emme me halua karsia turhaan Akatsukin rivejä. Meitä on kaksi, joten sinun on parempi luovuttaa tässä vaiheessa.”
”Sinäkin?” Tobi kysyi epäuskoisena kuulostaen melkein siltä kuin olisi odottanut hain olevan puolellaan. Olivathan nämä kaksi tosin naureskelleet yhdessä niin usein, ettei kuvitelma ehkä ollut täysin harhainen. Silti Itachi tunsi ärtyvänsä.

Näytti siltä, ettei Tobi aikonut sillä erää tehdä mitään. Mies vain seisoi paikoillaan ja luultavasti mulkoili kaksikkoa naamionsa takaa. Itachi olisi halunnut riistää naamion miehen kasvoilta varmistaakseen, kuka tämä oli. Hänellä oli jo omat epäilyksensä, mutta nyt ei ollut oikea hetki ryhtyä selvittämään niitä.
”Lähdetään, Kisame”, hän sanoi sen sijaan.
”Sinä tiedät, ettei tämä jää tähän”, Tobi huomautti. ”Tavalla tai toisella minä saan tahtoni läpi. Et voi sille mitään. Vie tyttö, mutta minun luokseni hän lopulta palaa.”

Itachi ei jäänyt kuuntelemaan enempää, vaan lähti Kisamen rinnalla astelemaan pois. Rinnettä pääsi huomattavasti nopeammin alas kuin ylös, mutta mies vannotti haita silti varomaan Yumea. Tyttö näytti rauhalliselta, mutta Itachia huolestutti, miten illuusio oli vaikuttanut tähän.