A/N: Koneeni virtalähde sanoi eilen poks. Hiukkasen olin paniikissa, ennen kuin tajusin, mistä vika johtui. Koneella on paljon kirjoitustöitä, eikä minulla taida olla varmuuskopioita ihan kaikista. Yleensä ne jäävät tekemättä silkkaa laiskuutta, koska kirjoittelen melkeinpä joka päivä..

No joo, koneen korjausoperaatio vei eilen kummasti aikaa, mutta eiköhän tämä taas hetken pelitä.

Suomeksi, jos luulitte vihdoin päässeenne ficistä eroon, niin olitte väärässä. Piinaan teitä edelleen :D

Luku 1   Luku 6    Luku 11    Luku 16    Luku 21    Luku 26    Luku 31    Luku 36

Luku 2   Luku 7    Luku 12    Luku 17    Luku 22    Luku 27    Luku 32

Luku 3   Luku 8    Luku 13    Luku 18    Luku 23    Luku 28    Luku 33

Luku 4   Luku 9    Luku 14    Luku 19    Luku 24    Luku 29    Luku 34

Luku 5   Luku 10    Luku 15    Luku 20    Luku 25    Luku 30    Luku 35

Luku 37

”Takaisin Tulimaahan? Et ole tosissasi!”

Kisamen ääni kantautui selkeänä makuuhuoneen oven läpi. Yume raotti silmiään hitaasti. Itachia ei näkynyt huoneessa, joten mies oli luultavasti jo noussut. Tämä oli ollut viime aikoina liiankin ihana ja huolehtivainen. Oikeastaan Yume toivoi tämän hieman rauhoittuvan aikaa myöten, sillä ei hän kuitenkaan ollut mitään haurasta posliinia.

Toisaalta oli mukavaa, kun kerrankin joku huolehti oikein kunnolla. Silti kaikella oli rajansa. Yume tiesi varsin hyvin nukkuvansa ja syövänsä aivan riittävästi ilman, että mies vahti vieressä. Lisäksi hän olisi halunnut jatkaa taijutsu-harjoituksia, mutta niiden suhteen Itachi oli Tobin kanssa samaa mieltä. Mies oli vakuuttunut siitä, että tyttö voisi satuttaa itsensä ja samalla saada keskenmenon. Yumen ei ollut auttanut kuin alistua kohtaloonsa. Hänestä ei tulisi ninjaa kaiketi koskaan, mutta se oli ainakin selvää, ettei hänen lapsensa jäisi siitä kokemuksesta paitsi. Ehkä he eivät koskaan voisi päästää tätä mihinkään akatemiaan opiskelemaan, mutta Itachi pystyisi varmasti opettamaan tätä itse, samoin Kisame.

Jos keskustelun toinen osapuoli – oletettavasti Itachi – vastasikin jotain, tämän puhe ei kantautunut Yumen korviin asti. Tyttö yritti kuunnella entistä aktiivisemmin samalla kun pysytteli liikkumatta, sillä hän tiesi, että sängystä nouseminen olisi vain katkaissut miesten keskustelun kokonaan.

”Mut.. onhan …ällä …ssa …peleitä”, Kisamen ääni kuului nyt huonommin. Hai oli selvästikin ryhtynyt puhumaan hiljempaa, mahdollisesti Itachin kehotuksesta. ”..tä… …si …dän on hoi… täm… …tävä mahdol… pian.”

Yume kurtisti kulmiaan. Hän ei saanut otetta hain sanoista. Jotain oli tekeillä, sillä tämä kuulosti jossain määrin kiihtyneeltä. Takaisin Tulimaahan? Tarkoittiko se sitä, että Itachi halusi taas palata Konohaan? Se ei kuulostanut kovinkaan viisaalta päätökseltä, sillä varmasti heitä etsittiin siellä kovempaa kuin missään muualla. Yume ei ainakaan halunnut enää joutua nenätysten Sakuran kanssa. He olivat eri puolilla, eikä pinkkipää taatusti epäilisi tehdä hänestä hakkelusta, vaikka hän oli raskaana. Sitä paitsi raskaus näkyi vasta niin vähän, että tuskin toinen tyttö edes huomaisi sitä. Niin, Sakuraan törmäämisessä olisi nyt huomattavasti enemmän riskiä kuin aiemmin. Tulimaahan palaaminen kuulosti siis Yumesta aivan yhtä tyrmistyttävältä ajatukselta kuin oletettavasti Kisamestakin. Miksi Itachi halusi palata sinne nyt, kun Yume oli raskaana? Ajatus ei sopinut ollenkaan yhteen miehen suojelunhalun kanssa.

”Ei …lä … mi…n …tää, vaikka …än jäis…in yk…”, Kisame selosti jotain. Tyttö puristi tyynyä kiukkuisesti. Hän halusi tietää, mistä oli kyse. Valitettavasti enää hänen korviinsa ei kuulunut edes Kisamen puhetta. Miehet olivat luultavasti siirtyneet kauemmas makuuhuoneen ovelta tai tajunneet hänen heränneen.

Yume käännähti selälleen sängyllä. Viime aikoina kaikki oli kai ollut liiankin täydellistä. Ei hän valittanut. Hän oli nauttinut siitä, että kaikki oli arkista ja rauhallista. Päiviä olivat värittäneet erilaiset pienet hetket, muuten kaikki oli sujunut omalla painollaan. Vähän aikaa oli vaikuttanut siltä kuin hän ja Itachi olisivat todella muodostaneet perheen ja Kisame olisi ollut jokin vanhempi sukulainen, joka ei ollut vielä vakiintunut, vaan eleli heidän nurkissaan. Todellisuudessa tilanne oli tietysti toisinpäin, koska talo kuitenkin oli hain.

”Sinun on hyvä tietää, minkälaisista paikoista löydät tuoreita yrttejä. Aivan ihmisasumusten läheltä niitä ei ole hyvä etsiä, mutta koska emme voi mennä nyt kauemmas, niin näytän sinulle, mitä täältä löytyy”, Kisame selosti ja johdatti Yumen talon takapihalle. Itachi oli valmistelemassa päivällistä, eikä Yume ollut sillä kertaa jaksanut osallistua puuhaan. Rauhallista hetkeä hän ei silti saanut viettää.

Talon takana kasvoi kaikenlaista villinä. Luultavasti osa kasveista oli istutettu sinne, mutta ne olivat vuosien myötä karanneet penkeistä ja levinneet tasan sinne, minne olivat halunneet. Yume kuunteli hain luentoa vain puolella korvalla ja keskittyi katselemaan, mitä kasvia tämä milloinkin näytti.

”Kisame..” tyttö keskeytti hain. Tämä kääntyi katsomaan häntä. ”Kiitos.”
”Mistä?” hai ihmetteli.

Yhtäkkiä tilanne näytti kornilta Yumen silmissä. Hän ja Kisame seisomassa entisellä yrttimaalla, jossa heinikko ylettyi paikoin polviin asti. Tyttö näki asetelman maalauksena silmiensä edessä. Niin, ei hän aivan tällaiseksi ollut elämäänsä kuvitellut. Hän kuuntelemassa hain opetuksia.

Ensimmäistä kertaa tytön mieleen tuli, miksi Kisame oikeastaan näytti hailta. Loppujen lopuksi tämä oli enemmän ihminen kuin kala, mutta tässä oli kuitenkin joitain kalamaisia piirteitä. Oliko mies syntynyt sellaiseksi? Vai oliko tällä tehty jotain kamalia geenimuuntelukokeita? Ehkä oli viisaampaa, ettei hän esittäisi kysymystä ääneen, vaikka se oli jo lipsahtaa hänen huuliltaan. Tuskin Kisame halusi jakaa hänen kanssaan koko menneisyyttään, vaikka oli kerran avautunut.

”Kaikesta. Siitä, mitä sanoit. Sinä näköjään olit oikeassa ja minä väärässä.” Olipa tuo vaikea myöntää. Yume ei halunnut olla väärässä. Tosin tällä kertaa hän oli onnellinen siitä, että oli ollut. Silti sen myöntäminen sai ihokarvat pystyyn. Osittain se varmaan johtui siitä, että hän ja Kisame olivat alkuun olleet hyvin huonoissa väleissä.
”No, minä tunnen Itachi-saman ja tein sen hänen takiaan”, hai vastasi. Tämän sanat tuntuivat terävämmältä piikiltä kuin yhdetkään niistä, joilla tämä oli piikitellyt tarkoituksellisesti. Niin, Kisame tunsi Itachin. Yume ei todellakaan tuntenut. Ehkä jonain päivänä, mutta nyt heidän suhteensa oli niin nuori, että yllätyksiä olisi varmasti luvassa enemmän kuin saattoi toivoa. Ja tyttö kyllä tiesi, etteivät ne kaikki tulisi olemaan positiivisia. Yksikään ihminen ei ollut täydellinen, ei edes Itachi, vaikka läheltä liippasikin.
”Olet hänelle todellinen ystävä, kun siedät minua vain hänen takiaan”, tyttö hymähti ja poimi jonkun kasvin maasta.
”Se on ratamo. Se helpottaa kirvelyä, jos sen lehden asettaa tuoreen, pienen haavan päälle”, Kisame kertoi. ”Sietäisin minä sinua muutenkin. Tosin en ehkä silloin antaisi sinun asua talossani.”

Yume naurahti. Hän ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Voisiko hän todella ystävystyä Kisamen kanssa? Tämä oli kuitenkin Akatsukin jäsen ja ilmeisesti oikein mielellään. Rikollinen ja armoton tappaja. Sellaisen kuvan hän oli haista saanut. Toisaalta hänen oli turha tuomita tätä niin kauan, kun hän loi salaa Itachin suunnalle ihailevia katseita. Ehkäpä elämä oli ajanut myös Kisamen rikoksen teille ilman hain omaa tahtoa. Eihän kukaan syntynyt pahana, eikä ollut täysin paha. Haissa oli lopulta paljon hyvää, luokiteltiin hänet minkä tahansa tason rikolliseksi.

Tyttö vilkaisi ikkunaa, jonka takana erottui puita ja usvaa. Tapahtuneesta taisi olla jo viisi päivää. Sen jälkeen kaikki oli jatkunut normaalisti.. tai niin normaalisti kuin hänen nykyinen elämänsä nyt saattoi jatkua.  Hän oli elänyt viime aikoina jonkinlaisessa vaaleanpunaisessa kuplassa, sillä kaikki tuntui olevan hyvin. Hän tiesi, että selvittämättömiä asioita oli paljon, mutta hän ei ollut varsinaisesti ajatellut niitä.

”Itachi, mitä me teemme?” Yume kääntyi kyljelleen nähdäkseen miehen. Tämä avasi silmänsä hitaasti ja haukotteli leveästi.
”Sinun pitäisi nukkua. Minä olin jo melkein unessa”, tämä ilmoitti. Äänestä kuuli, että tämä oli oikeasti väsynyt. He olivat tehneet koko päivän töitä saadakseen selville, missä homevaurio tarkalleen ottaen oli ja mitä sille voisi tehdä, sillä heillä ei näyttänyt toistaiseksi olevan parempaakaan piilopaikkaa.  Kylpyhuoneen seinä täytyi luultavasti purkaa, eikä Yume ollut kovin innoissaan ajatuksesta, että suihkuun ei ehkä pääsisi vähään aikaan.
”Minä en saa unta”, Yume väitti.
”Kello on ainakin kolme yöllä, ja sinä olit mukana koko päivän. Miten ihmeessä voit olla vielä noin pirteä?” mies kummasteli. Oli selvää, että tämä halusi vain painaa silmänsä kiinni ja jatkaa unia.
”Meidän pitäisi miettiä, mitä teemme Tobin ja Sasuken suhteen”, tyttö pamautti. Hän oli pyörinyt jo ainakin kaksi tuntia. Joka kerta, kun hän oli nukahtaa, kauhukuvat palasivat.
”Juuri nyt emme voi tehdä paljon mitään paitsi pysytellä erossa Madarasta. Sasuke on käsittääkseni vieläkin Orochimarun luona, enkä todellakaan aio etsiä heidän piilopaikkaansa. Niin kauan kuin hän pysyy siellä, voimme olla huoletta”, mies selosti väsyneesti.
”Ei hän ole siellä ikuisesti..” Yume kuiskasi. ”Ja kun hän lähtee, hän tulee perääsi..”
”Siihen voi mennä vielä vuosia. Kenties olemme jo silloin päässeet jonnekin, mistä hän ei löydä meitä.”
”Niin kuin minne? Et sinä voi lähteä.. Kuulut Akatsukiin”, tyttö intti. ”Etkö voisi vain erota siitä ja paeta jonnekin?”
”Akatsukista ei erota.”
”Orochimaru erosi.”
”Madara totisesti kertoi sinulle kaiken, mutta se ei mennyt noin yksinkertaisesti. Orochimaru ei vain tehnyt eroanomusta ja lähtenyt. Hän vei sormuksen mukanaan. Se on pitkä ja monimutkainen juttu, mutta hänen ei olisi kannattanut tehdä sitä. Jonain päivänä se koituu hänen kohtalokseen”, mies huokaisi. ”Ja nyt. Sinun pitää nukkua. Tyttökin tarvitsee unta.”
”Ensinäkin lapsi voi nukkua, vaikka minä olisin hereillä, ja toiseksi et voi mitenkää..”

Tyttö näki punaisen välähdyksen ja sitten kaikki olikin rauhallisen pimeää.

Niin, oli selvää, ettei Itachi ollut tuolloin halunnut keskustella. Aamulla Yumesta itsestään taas oli tuntunut, ettei keskustelu ehkä sittenkään ollut niin ajankohtainen. Hän oli tarkoituksellisesti siirtänyt pohdintoja myöhemmäksi, koska tiesi, ettei helppoja ratkaisuja ollut tarjolla. Kaikki oli kaikkea muuta kuin selvää. Tulevaisuus näyttäytyi epävarmana, mutta silti tyttö oli järjestelmällisesti kieltäytynyt ajattelemasta sitä.

Tobi. Se mies oli varsinainen ongelma. Olisi ollut typeryyttä kuvitella tämän luovuttaneen. Yume oli varma, että mies vain odotti sopivaa tilaisuutta päästä häneen käsiksi.. tai jos ei häneen, niin ainakin lapseen. Niin kauan kuin Tobi olisi elossa, uhka roikkuisi miekkana heidän päänsä päällä. Valitettavasti tyttö pelkäsi, ettei miehestä päässyt eroon kovinkaan helposti. Jos tämä oli selvinnyt hengissä Uchihan klaanin aamuhämäristä asti, tätä tuskin pystyi tappamaan kovin helposti. Ja oli ylipäätään outoa, että tyttö pohti tosissaan jonkun tappamista. Hän kuitenkin tiesi, että se oli ainoa keino turvata tulevaisuus. Oli turha kuvitella, että mikään vankila – jos Tobia nyt olisi sellaiseen edes voinut saada – olisi miestä pidätellyt loputtomiin.

Sitten oli vielä toinen ongelma. Sasuke. Tämä oli vannonut tappavansa Itachin. Itse asiassa mies oli itse kehottanut poikaa tekemään niin. Oli vain ajan kysymys, milloin Sasuke ilmestyisi heidän ovensa taakse ja haastaisi Itachin taisteluun. Ja Yume tiesi, miten heikossa kunnossa mies oli. Itachi ei luultavastikaan voisi voittaa Sasukea.. ja jos voisikin, tämä saattaisi tapattaa itsensä taistellessa tai vähintään sokeutua.

Pitäisikö Sasukekin tappaa vai voisiko tämän pysäyttää jotenkin muuten? Tämän täytyi vihata veljeään suunnattomasti. Yume elätteli toivetta, että hän voisi astua miesten väliin ja estää näitä tappamasta toisiaan. Ehkä Sasuke hylkäisi koston lapsen takia. Koska jos tämä tappaisi Itachin, tämä riistäisi samalla lapselta oikeuden isään. Ja Sasuken täytyi tietää tasan tarkkaan, millaista oli elää ilman isää. Niin, Yume voisi yrittää vedota tähän lapsen avulla.

Ja vaikka Sasuke luovuttaisi.. jäljelle jäisi koko muu maailma. Mitä Yume oli oikein kuvitellut ajatellessaan, että kaikki oli vihdoin hyvin. Menivät he minne tahansa, he olivat rikollisia. Kukaan ei ollut valmis ottamaan heitä vastaan. Heidän lastansa vihattaisiin joka paikassa. Tätä ei koskaan hyväksyttäisi. Se kohtalo oli kamala. Oliko oikein synnyttää lasta, jos tämän elämä oli tuomittu jo etukäteen? Pieni oli syytön siihen kaikkeen, mitä tämän vanhemmat olivat tehneet.. ja silti syytön tuomittaisiin, eikä armoa tunnettaisi.

Huokaisten Yume nousi istumaan. Hän haparoi ympäri sänkyä, ennen kuin löysi alushousunsa, jotka olivat jotenkin mystisesti pakkautuneet patjan ja päätylaudan väliin. Hän kiskoi ne jalkaansa ja kapusi sitten pois sängystä. Päivävaatteet oli äkkiä vedetty niskaan. Tyttöä harmitti, etteivät toiset uusista housuista enää menneet kiinni. Kuten hän oli ennustanut, ne olivat jääneet äkkiä pieniksi. Toiset eivät olleet aivan yhtä kireät, joten ne menivät päälle kasvaneesta mahasta huolimatta.

Tyttö vilkaisi vatsaansa, jonka saattoi nyt jotenkin jopa erottaa. Hän ei enää näyttänyt siltä, että kärsisi vain tavallista pahemmasta turvotuksesta. Oli jo selvää, ettei kyse voinut olla juuri muusta kuin raskaudesta. Jostain syystä hänestä oli mukavaa pysähtyä peilin eteen katselemaan omaa kuvajaistaan, sivuprofiiliaan. Se miellytti silmää, vaikka hän oli joskus jopa hysteerisesti pelännyt lihomista. Nyt hän suorastaan odotti sitä. Tietenkään hän ei halunnut pysyvästi jäädä pyöreäksi, mutta mahan kasvamista oli mukava seurata. Jos hänellä olisi ollut mittanauha, hän olisi varmaankin käyttänyt sitä päivittäin ihan vain uteliaisuudesta.

Miehet löytyivät keittiöstä juomasta teetä. Itachin ilme oli jokseenkin synkkä, Kisame taas näytti samalta kuin aina paitsi, että hai ei virnuillut terävillä hampaillaan, eikä kommentoinut mitään sarkastista Yumen ilmestyessä paikalle. Itachin virallisesta kosinnasta asti Kisame oli aina sopivan tilaisuuden tullen muistanut toitottaa tytölle ”mitäs minä sanoin” -fraasia ja muuta vastaavaa. Noh, oikeastaan se ei edes olisi ollut ärsyttävää, ellei tämä myös olisi huomautellut, että Yumen täytyi opetella nyt laittamaan ruokaa, siivoamaan paremmin ja hoitamaan muutkin naisten työt, koska ne nyt vain kuuluivat naisille.

Kyllä tyttö tiesi, ettei kumpikaan mies oikeasti ajatellut niin, mutta silti hän onnistui toisinaan ärsyyntymään Kisamen kommentoinneista. Suurin syy oli luultavasti siinä, että häntä itseäänkin harmitti esimerkiksi se, että hän oli todellakin onneton ruuanlaittaja.

Tyttö nappasi itselleen mukin ja kaatoi sen täyteen teetä. Hän istahti Itachin viereen pöydän ääreen ja jäi tuijottamaan mukiinsa. Kukaan ei sanonut mitään. Hiljaisuus jatkui tuskallisen pitkään, ja kun tyttö kohotti katseensa, miehet eivät olleet liikahtaneet senttiäkään. Vaikutti melkein siltä kuin nämä olisivat olleet vihaisia toisilleen. Mutta eiväthän nämä riidelleet koskaan. Miehet vain piikittelivät toisiaan, mutta eriävät mielipiteet nämä olivat aina osanneet käsitellä sulassa sovussa.

”Onko joku kuollut?” tyttö kysyi varovaisesti. Jotain vakavaa oli selvästi tapahtunut. Mutta Kisame puisteli hänelle päätään. Onneksi. Jos hai olisi ilmoittanut vaikkapa Orochimarun kuolleen, olisi Yumekin vaipunut synkkyyteen. Niin kauan kuin tuo tytölle tuntematon mies oli elossa, pysytteli Sasuke luultavasti tämän luona. Ja se sentään toi jonkinlaista turvaa elämään.
”Akatsuki tarvitsee lisää rahaa”, Itachi totesi.

Tyttö puhalsi ilmat pihalle keuhkoistaan. Kysymys ei siis ollutkaan sen enempää Tobista kuin Sasukestakaan, eikä onneksi edes siitä, että Konohan ninjat olivat löytäneet heidät. Miesten täytyi vain ryöstää pankki tai jotain. Itse asiassa Yumella ei ollut aavistustakaan, miten Akatsuki hankki rahaa, mutta tuskin ainakaan kovin rehellisin keinoin.

”Eli teidän pitää lähteä käymään jossain?” tyttö varmisti. Siitähän tässä täytyi olla kyse.
”Kyllä”, Kisame vastasi. ”Sanoin Itachille, että voin hoitaa tämän yksinkin, mutta..”
”Akatsuki toimii aina pareittain. Herättäisi epäilyksiä, jos joku sattuisi näkemään sinut, eikä minua”, Itachi huomautti.
”Tobia ei välillä näy mailla, eikä halmeilla, vaikka Deidara olisikin suorittamassa tehtävää”, Kisame väitti.
”Se ei tarkoita, ettei hän olisi paikalla”, Itachi tuhahti.
”Siihen minä pyrinkin. Se, ettei joku näe sinua, ei tarkoita, ettet olisi paikalla”, hai intti. Miehet olivat selvästi keskustelleet tästä jo hyvän tovin. Yume pohti, millä tavoin viesti oli tavoittanut nämä, mutta hän epäili vahvasti, ettei sitä kerrottaisi hänelle. Järjestöllä oli varmasti omat salaiset keinonsa viestien välittämiseen.

Itachi huokaisi raskaasti. Yume huomasi, ettei mies ollut juonut omaa teetänsä lainkaan. Kisame oli taatusti keittänyt jotain rauhoittavaa, mutta siitä huolimatta tunnelma keittiössä oli kuin he olisivat odottaneet aikapommin pamahtavan.

”Jos sinä haluat mennä, niin mene”, tyttö sanoi miehelle. ”Kyllä minä pärjään täällä.”
”Tobi voi löytää sinut”, Itachi huomautti.
”Hänkin on luultavasti suorittamassa tehtävää”, Kisame pisti väliin.
”Emme tiedä sitä varmasti. Hidan ja Kakuzu ovat, mutta Tobi ja Deidara saattavat silti vetää lonkkaa”, Itachi tuhahti.

Yume vilkuili miehestä toiseen. Nämä olivat vahvasti eri mieltä nyt kaikesta. Lisäksi Itachi ei selvästikään tiennyt, mitä halusi tehdä. Mies ilmeisesti koki velvollisuudekseen sekä jäädä talolle Yumen kanssa että lähteä Kisamen mukaan suorittamaan tehtävää. Tyttö myönsi itselleen, ettei ajatus yksin jäämisestä houkutellut häntä yhtään, mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Hän ei halunnut painostaa Itachia jäämään luokseen. Täytyihän miehen työnsäkin hoitaa. Yume ei vain ollut uskonut, että se tapahtuisi näin pian.

”Minun suunnitelmani on paras mahdollinen”, mies jatkoi yllättäen. Tämä ei vilkaissutkaan Yumeen päin, vaan tuijotti Kisamea.
”En ole samaa mieltä”, hai puuskahti. ”Siinä on ties kuinka monta riskiä. Ensinäkin Hidan ja Kakuzu liikkuvat sillä suunnalla, toiseksi meidän tehtävämme suuntautuu täysin toisaalle ja kuka tahansa Konohan ninjoista voi ilmestyä paikalle.”
”He eivät uskaltaisi uhmata turvapaikan tarjoamaa suojaa. Se on pyhä asia”, Itachi tuhahti.
”Entäs jos Hidan ja Kakuzu päättävät pistää paikat matalaksi?” hai kysyi.
”Tuskin he sentään..”
”Sinä et halua viattomien kärsivän ja minä ymmärrän sen. He kuitenkin ajattelevat eri tavalla. Mitä useampi kuollut, sen parempi”, hai paasasi.

Yume oli pihalla keskustelun kulusta. Hän nosti mukin huulilleen ja siemaisi haalistunutta teetä. Miehet vaikuttivat melkein siltä kuin olisivat kiistelleet asiasta jo useamman tunnin, kenties olivatkin. Kumpikin näytti tietävän, mitä toinen oli sanomassa ja molemmat heittelivät jo kertaalleen käytettyjä argumentteja. Tai siltä keskustelu ainakin vaikutti. Itse asiassa Yumelle tuli tunne, että miehet latelivat perusteitaan saadakseen hänet puolelleen. Kisame halusi selvästi Itachin jäävän pois tehtävän suorittamisesta ja yritti perustella siten, että Yumekin vaatisi tätä jäämään. Itachin suhteen tyttö ei taas osannut varmasti sanoa, mitä tämän mielessä liikkui. Mies taisi itsekin olla kahden vaiheilla pahemman kerran.

”Viitsisikö kumpikaan teistä vaivautua selittämään tätä juttua paremmin minulle?” tyttö äyskäisi. ”Mikä suunnitelma?”
”Et halua tietää”, Kisame sanoi niin nopeasti, että onnistui saman tien vakuuttamaan tytön juuri päinvastaisesta.
”Tasan haluan. Ilmeisesti tämä koskee minuakin”, tyttö sähähti.
”Akatsukin tehtävät kuuluvat vain jäsenille”, Kisame yritti.

Tyttö mulkoili haita. He olivat tulleet yllättävän hyvin toimeen jo pitkän aikaa, ellei satunnaista ärtymistä laskettu. Siitäkin jo puolet alkoi olla leikkiä. Nyt Yumea kuitenkin suututti oikeasti. Hän ei halunnut joutua salailun kohteeksi. Mikä muka oli niin kamalaa, että se piti salata häneltä? Ja miksi juuri Kisame peitteli asioita?

”Joku piti minulle oppitunnin totuuden puhumisesta ja asioiden kertomisesta vasta hiljattain”, tyttö sanoi pakottaen äänensä rauhalliseksi. ”Eiköhän tämän jonkun olisi aika muistaa omat neuvonsa.”
”Minusta meidän pitäisi ottaa myös Yumen mielipide huomioon”, Itachi kannatti onneksi tytön ajatusta. Kisame levitti kätensä antautumisen merkiksi.
”Hyvä on, hyvä on. En tiennytkään, että tästä saaresta on tullut demokraattinen tasavalta”, hai tuhahti ja kääntyi tuolissaan niin, että jäi tuijottamaan seinää. Yume kohotti häkeltyneenä kulmiaan. Tunnelma totisesti oli kireä. Mikä ihme Kisamea nyt vaivasi?

”No niin, minun suunnitelmani on tämä”, Itachi aloitti ja tyttö palautti katseensa mieheen. Tämä näytti edelleen synkältä ja rasittuneelta, mutta ehkä himpun verran innostuneemmalta. ”Meidän on hankittava Akatsukille rahaa tekemällä eräs tehtävä.”
”Minkälainen?” tyttö kysäisi.
”No, se ei ole nyt oleellista”, mies totesi vaivaantuneena. Yume puri huultaan, eikä esittänyt seuraavaa kysymystä, joka pyrki ulos hänen suustaan. Hän ei tahtonut kuulla vastausta siihen, ja vaikka Itachi olisi jättänyt vastaamatta, hän olisi silti tiennyt jo totuuden. Nyt hän voisi ainakin vielä teeskennellä, ettei hänellä ollut aavistustakaan tehtävän luonteesta. ”Minä en halua jättää sinua yksin tänne. Tätä taloa tarkkaillaan silloin tällöin, enkä ole varma, mitä tapahtuu, jos poistumme molemmat yhtä aikaa paikalta. Tarkkailijat ovat nuoria, luultavasti he pyörivät täällä vain huvikseen.. ainakaan piilotettu Sumun kylä ei ole lähistöllä. Joka tapauksessa en halua ottaa turhia riskejä.”
”Niitä sinä nimenomaan aiot ottaa”, Kisame jupisi. Itachi ei kiinnittänyt haihin mitään huomiota.
”Ongelma on siinä, etten voi myöskään ottaa sinua mukaan tehtävää suorittamaan”, mies sen sijaan jatkoi. ”En halua, että joudut todistamaan mitään epämiellyttävää. Lisäksi Akatsuki kokoontuu pian, enkä totisesti vie sinua Tobin nenän eteen tai edes lähistölle.. eivätkä monet muutkaan ilahtuisi ylimääräisestä silmäparista paikalla.”
”Joten..?” Yume ei tajunnut ollenkaan, mihin mies oikein pyrki pitkällä selostuksellaan.
”Joten viemme sinut Tulen temppelille”, mies totesi.
”Minne?” tyttö kummasteli.
”Se on temppeli Tulimaassa”, Kisame selosti. ”Vesimaassa on omansa, samoin jokaisessa muussa maassa. Itachi voisi viedä sinut mihin tahansa niistä, mutta ei, hän haluaa väenvängällä saada Konohan peräämme.”

No, tuo ei tosiaan kuulostanut viisaalta. Yumen oli pakko myöntää olevansa samaa mieltä hain kanssa. Tulimaahan suuntaaminen ei ollut missään nimessä järkevää. Varmasti siellä oltiin varuillaan heidän edellisen visiittinsä jäljiltä.
”Enkö minä voisi mennä johonkin niistä toisista temppeleistä?” tyttö uteli. Itachi puisteli päätään.
”Saat turvapaikan sieltä, eikä kukaan rohkene käydä sinuun käsiksi, kun olet temppelin suojeluksessa. Olet turvassa siihen asti, että palaan.. ja jos en palaa, sinulla on ainakin jokin paikka”, mies vastasi katsomatta Yumeen.
”Mutta miksi juuri Tulen temppeli?” tyttö kysyi. Hän halusi jättää huomiotta Itachin sanojen loppuosan. Totta kai mies palaisi, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Heidän tarinansa oli vasta alussa, joten Itachin täytyisi tulla hakemaan hänet.
”Uchihat ovat vuosikymmeniä menneet siellä naimisiin”, mies kertoi.

Perinteet. Miten ne saattoivatkin saada ihmisen tekemään typeriä asioita! Yumelle olisi ollut yhdentekevää, missä he vannoivat valansa, mutta Itachi halusi kaiken menevän niin pitkälti perinteiden mukaan kuin vain olisi mahdollista. Tietenkään he eivät voineet kutsua Yumen adoptioperhettä paikalle, eivätkä liioin Itachin ainoaa jäljellä olevaa perheenjäsentä. Heidän tapauksessaan häistä tulisi hyvin pienet. Mutta silti muita perinteitä mies halusi noudattaa. Tällä tuntui suorastaan olevan pakkomielle siitä, että kaikki menisi oikein.

”He tietävät, mitä sinä olet tehnyt. Kukaan heistä ei taatusti vihi teitä”, Kisame heitti taas välihuomautuksen.
”Eivät he voi kieltää liittoa keltään”, Itachi tuhahti.
”Silti se on sulaa hulluutta. Sana kiertää äkkiä. Saamme vielä paeta tämän takia. Ja minne me sitten menemme? Ei minulla ole toista taloa, emmekä voi palata sille, jonka rakennutimme muutama vuosi sitten”, hai jupisi.

Itachin suunnitelma kuulosti tietyllä tavalla hyvältä. Yume uskoi kyllä olevansa temppelissä turvassa. Mutta entäpä sitten, kun hän astuisi ovista ulos? Sakura saattaisi olla odottamassa ja tappaisi hänet siihen paikkaan. Tai jos Itachi ei palaisi.. Jäisikö hän temppeliin loppuiäkseen? Ei sellainen ollut häntä varten. Toisaalta jos mies olisi poissa, olisi samantekevää, missä hän elämänsä viettäisi, kunhan lapsi olisi turvassa.

Silti jokin toinen temppeli saattaisi olla parempi vaihtoehto. Jokin, joka olisi mahdollisimman kaukana Tulimaasta. Jokin sellainen, jossa Uchihojen kohtaloa ei tunnettaisi niin hyvin.

”Kisamehan sanoi, että teidän tehtävänne on aivan toisessa paikassa. Enkö voisi piileskellä sen maan temppelissä sillä välin, kun te teette sen, mitä olettekaan tekemässä?” Yume ehdotti. Täytyihän tähän jokin kompromissiratkaisu löytyä.
”Voisit tietysti, mutta meidän pitäisi yhä mennä käymään Tulen temppelissä”, Itachi vastasi.
”Onko se nyt niin välttämätöntä? Minulle on aivan sama, missä me menemme naimisiin”, tyttö yritti sitkeästi.
”Minulle ei. Vaikka klaani on poissa, joistain perinteistä on pidettävä kiinni”, mies pysyi aivan yhtä tiukasti omassa kannassaan.

Keittiöön laskeutui uusi pitkä hiljaisuus. Kisame keikkui tuolillaan, eikä selvästikään pitänyt tilanteen saamasta käänteestä. Yume tuijotteli ulos tietämättä, mitä sanoisi. Kyllä hän ymmärsi varsin hyvin, miksi tietyt asiat olivat Itachille tärkeitä. Luultavasti hänkin olisi pitänyt kiinni perinteistä, jos olisi elänyt elämänsä klaanin parissa ja sitten menettänyt kaikki.. vaikka olisikin itse ollut tappamassa näitä. Perinteet olivat tapa osoittaa kunnioitusta. Ne toivat jatkuvuutta ja muistuttivat siitä, mitä oli joskus ollut. Ja tavallaan Itachi oli oikeassa. Heidän isänsä olisivat varmasti halunneet, että he menisivät naimisiin nimenomaan tuossa kyseisessä temppelissä, ei missään muualla.

Niin vain kuului tehdä. Ja Yume tiesi sen. Tieto kumpusi jostain syvältä aivan yhtä varmana kuin Itachin sanat. Silti häntä pelotti. Konoha tuskin oli kaukana temppelistä. Menemällä sinne he saattaisivat vaarantaa kaiken. Eikö elämän suojeleminen kuitenkin ollut tärkeämpää kuin perinteiden noudattaminen?

”Minä en tiedä..” tyttö mutisi. ”Pelkään, että jotain menee pieleen.”
”Ei mene”, Itachi vakuutti. ”Viemme sinut temppelin lähelle ja saat mennä sinne yksin. Pyydät turvapaikkaa, koska sinulla ei ole ketään. Ja kun palaan, järjestän jonkun vihkimään meidät. He eivät ehdi hälyttää paikalle ketään, ennen kuin olemme jo kaukana.”
”Ninjakoirat ovat hyviä jäljittämään”, Kisame mutisi.
”Olemme ennenkin eksyttäneet niitä”, mies tokaisi.

Yume tiesi, että Itachi oli jo tehnyt päätöksen. Hän voisi väittää vastaan, mutta sillä tavoin hän vain viivyttäisi väistämätöntä. Joskus tyttöä melkein raivostutti miehen itsepäisyys tiettyjen asioiden suhteen. Vaikka se oli tietyssä mielessä suloista, se myös vaikeutti elämää kummasti.