A/N: Sain toissapäivän iltana aivan kamalan päänsäryn, joka jatkui koko eilisen päivän. Yritin kyllä päästä siitä eroon lääkkeillä, mutta ainoa seuraus oli se, että minulla oli nuppi totaalisen sekaisin ja alkoi väsyttää. Yritin kirjoittaa, mutta siitä ei tullut mitään, koska rivit vain hyppivät silmissä. En siis edes nähnyt tekstiä kunnolla <_<

Kipeä olen vieläkin, mutta nyt sentään näen mitä teen.. eli sain jopa luvun naputeltua.

Luku 1   Luku 6    Luku 11    Luku 16    Luku 21    Luku 26    Luku 31    Luku 36    Luku 41

Luku 2   Luku 7    Luku 12    Luku 17    Luku 22    Luku 27    Luku 32    Luku 37    Luku 42

Luku 3   Luku 8    Luku 13    Luku 18    Luku 23    Luku 28    Luku 33    Luku 38

Luku 4   Luku 9    Luku 14    Luku 19    Luku 24    Luku 29    Luku 34    Luku 39

Luku 5   Luku 10    Luku 15    Luku 20    Luku 25    Luku 30    Luku 35    Luku 40


Luku 43

Yume oli yrittänyt vältellä Daigoa viime päivät, mutta poika tuntui aina olevan samassa paikassa hänen kanssaan. Tyttö alkoi jo epäillä, että tämän oli käsketty pitää häntä silmällä. Olisi luullut, että tämän olisi pitänyt osallistua oppitunteihin yhdessä muiden munkkioppilaiden kanssa, mutta sen sijaan pojalla näytti olevan aina jotain muuta puuhaa. Se oli raivostuttavaa. Niin mukava kuin tämä olikin – silloin, kun ei ottanut Itachia puheeksi – Yume olisi kaivannut yksityisyyttä.

Tytöstä oli selvästi tullut pojalle jonkinlainen pakkomielle. Tämä vaikutti melkeinpä miespuoliselta Hitomilta. Yume muisti hyvin heidän teinivuotensa ja hänen kävi yhä sääliksi niitä poikia – nykyisiä miehiä – jotka olivat joutuneet hänen ystävänsä uhreiksi. Hitomi ei ollut luovuttanut helpolla. Ainoastaan uusi ihastus oli kääntänyt tämän katseen toiseen suuntaan. Kaipa sellainen intohimo ja pakkomielteisyys vain kuuluivat joillakuilla teini-ikään. Yume ei kylläkään muistanut itse kokeneensa vastaavaa.

Toisaalta joku olisi ehkä voinut sanoa, että Yumella itsellään oli pakkomielle Itachista. Hän myönsi, että hänen olisi ollut hyvin vaikea päästää irti miehestä, jos tämä olisi päättänyt jättää hänet. Niin, ehkä hänen ei siis olisi pitänyt moittia Daigoa. Eihän ihminen voinut tunteilleen mitään.

Silti Yume ei halunnut joutua yhä uudestaan selittämään pojalle, että hänen sydämensä kuului toiselle. Sitä paitsi ilman Itachiakin tilanne olisi ollut mahdoton. Daigo oli Yumea yli kymmenen vuotta nuorempi. Sellainen suhde olisi ollut laiton, eikä poika muutenkaan ollut sitä tyyppiä, johon tyttö koki voivansa rakastua. Tämä oli liian erikoinen. Liian pelottava.

Sillä hetkellä tyttö istuksi puutarhassa kirsikkapuun varjossa. Häntä väsytti taas, vaikka hän nukkui nykyisin kymmenen tai jopa kahdentoista tunnin yöunet. Taemin mukaan väsymys oli vain eräs raskauden oireista. Miksi oireet eivät voineet olla mukavia? Raskauden olisi pitänyt olla toivottu tila, eikä rasittava kokemus.

”Saede-san?”

Yumelta meni hetki tajuta, että häntä kutsuttiin. Hän ei ollut vieläkään tottunut salanimeensä. Oikeastaan hän toivoi pääsevänsä siitä pian eroon, sillä Taemi jaksoi toistamiseen muistutella, että hän ei ansainnut nimeä ja että sen oikea kantaja oli ollut varsin sievä ja mukava pikkutyttö. Ihan kuin maailmaan nyt ei olisi mahtunut useampaa Saedea. Ei mikään nimi voinut olla täysin ainutlaatuinen. Sekä Daigo että tämän äiti olivat totisesti välillä erittäin rasittavia.

”Niin?” Yume kysäisi. Hän kohotti katseensa ja näki lähetin seisovan edessään. Miestä ei ollut näkynyt viikkoon, mutta nyt tämä oli puutarhassa sylissään pahvilaatikko. Tyttö kohotti kulmiaan äärimmäisen hämmästyneenä. Hän oli odottanut kahta kirjettä. Ei pahvilaatikkoa.
”Tämä on sinulle”, mies ilmoitti ja laski laatikon tytön eteen. Sen päällä näkyi kaksi kirjekuorta. Yume ei edes ehtinyt kiittää miestä, sillä tämä kiirehti kohti ovea. Ilmeisesti tämä oli menossa lepäämään, syömään tai jotain muuta. Viikon työmatkan täytyi olla todella rasittava.

Tyttö nosti ensimmäisen kuoren laatikon päältä. Hitomin käsiala oli helppo tunnistaa. Hän oli katsellut sitä niin usein nuorempana. Yume repi kuoren auki ja veti paperin sen sisältä. Kyllä ja kirjekin oli ehdottomasti Hitomin tyyliä.

Kuulepas sinä pirulainen! Anna olla viimeinen kerta, kun teet noin tai minä tulen ja.. kyllä sinä tiedät!

Karkasit siis jonkun miehen mukaan? Tuota en kyllä usko, ennen kuin näen sen kaverin. Olisit nyt edes kuvan laittanut mukaan! Siis sinä? Ja joku mies? Mitä ihmettä tässä maailmassa tapahtuu? Mikä sinut on saanut noin sekaisin? Et ole tosissasi!

Pitkät hiukset? En edes tiennyt, että pidät pitkistä hiuksista miehillä. Mikset koskaan puhunut, olisin ehdottanut ihan toisenlaisia tyyppejä sinulle. Ei ihme, että pidit Fujiwaran poikaa niin tylsänä. Hänellähän oli vain sellainen hassu piikkikampaus.

Tatsuyasta puheen ollen, näin hänet tuossa pari viikkoa sitten. Hänkin kyseli perääsi. Kyllä vain, piikkipää kyseli sinua, eikä edes huomannut, vaikka minulla oli vesirajahame päällä! Kaikki ovat puhuneet sinusta koko tämän ajan. Ja he kuvittelevat, että minulla on jotain tietoja. Tai no nyt minulla onkin. Hah, he putoavat kyllä kunnolla, kun kuulevat nämä juorut. Sinä menossa naimisiin? Uraohjuksestamme tulee kaksosten äiti. Et varmaan usko tuohon itsekään!

Mutta se mies? Kerro nyt kaikki! Sinun on pakko kirjoittaa minulle uudestaan! Miten te oikein tapasitte? Ethän sinä edes koskaan käy yksin missään! Veikö hän heti jalat altasi? Ilmeisesti, jos olet nyt jo paksuna. Toivottavasti kannatti, hehe. Kuitenkin olette köyrineet kuin puput siellä. Voi hyvä elämä, jos en olisi sinulle niin saamarin vihainen, nauraisin kippurassa. Taidan nauraa silti. En vain uskoa tätä juttua.

Kuka tuo heppu muuten on? Se, joka toi kirjeesi? Hitsit, mitkä lihakset! Olisin voinut syödä hänet siihen paikkaan, mutta hän on jotenkin.. en tiedä, ei vain lämpene. Minä olin vielä puolipukeissa, kun heppu hyppäsi sisälle parvekkeen kautta. Et usko, miten minä kiljuin, ennen kuin tajusin, mistä oli kyse. Mutta miten joku mies voi olla niin tyyni, vaikka edessä on puolialaston nainen? En tajua. Ja mistä sinä tuollaisen kaverin löysit? Jos se sinun miehesi on samaa sarjaa, niin saatan ehkä jo hieman ymmärtää tuota sinun omituista käytöstäsi.

Haluaisin kyllä niihin häihin. Voisin iskeä jonkun miehesi kavereista. Sinkkunahan minä taas olen, joten uusi mies ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Ei kyllä ole todellista, että sinä menet ennen minua naimisiin. Taidan olla vähän kateellinen.

Mutta kirjoita nyt taas tännepäin! Ja laita seuraavalla kerralla kirje jonkun vähän nopeammin lämpenevän kaverin mukaan. Katso kuitenkin, että heppu on tarpeeksi hyvännäköinen. Kyllä sinä minun kriteerini tiedät.

Ja anteeksi sietääkin pyytää, sinä kelvoton ilkeä säädytön kaniini. Hylätä nyt ystävät tuolla lailla jonkun miehen körilään takia!

KIRJOITA!

Hitomi

Pitkästä aikaa hymy kohosi Yumen huulille. Hänen oli pakko lukea kirje uudestaan. Hän melkein kuuli Hitomin äänen korvissaan. Se tyttö oli aina niin elossa. He olivat erilaisia, mutta juuri tuollaisena Yume rakasti parasta ystäväänsä. Hän olisi halunnut jakaa enemmän omasta elämästään tämän kanssa ja tietää tasan tarkkaan, miten Hitomilla nyt juuri meni. Hän oli aika varma, että tämä oli taas kehittänyt jotain tunteita piikkipää-Tatsuyan suhteen. Tatsuya oli tainnut olla jo alakoulusta asti hieman Yumen perään, kun taas Hitomi oli ajoittain huokaillut pojan suuntaan. Siitäkin oli jo niin kauan. He olivat kaikki nyt aikuisia. Sitä oli omituista ajatella.

Tyttö luki kirjeen vielä kerran, ennen kuin sulloi sen takaisin kuoreen ja tarttui seuraavaan. Se ei olisi luultavasti ollenkaan niin hilpeän sävyinen kuin Hitomin viesti.

Hei!

Olin varma, ettemme kuule sinusta enää koskaan. Kun kävin asunnossasi Megumi-saman kanssa, tiesin jo, mitä oli tapahtunut. Tuo outo mies, joka toi kirjeesi, vahvisti epäilyksiäni entisestään. He siis hakivat sinut takaisin. Niin, silloin vuosia sitten kaksi hyvin outoa ihmistä toi sinut meille. He hyppäsivät puihin lähdettyään.. ja voisin vannoa, että kirjeesi toi puita pitkin hyppivä mies.

En tiedä, keitä he olivat. En koskaan valehdellut sinulle tarkoituksellisesti. Esitin vain oletuksia, enempää en voinut sinulle kertoa, koska en tiennyt totuutta itsekään. Jos olisin tiennyt, olisin kyllä kertonut heti, kun olisit ollut tarpeeksi vanha ymmärtämään.

Olen pahoillani, että menneisyytesi paljastui noin surulliseksi. Oli varmaan tosiaan parempi, että sait viettää lapsuutesi meidän luonamme. Olit meille aina kuin oma tytär ja olet vieläkin. Tiedäthän, että olet aina tervetullut takaisin kotiin. Vaikka mitä tapahtuisi, me otamme sinut kyllä vastaan. Mikään ei ole niin paha asia, ettet voisi kertoa siitä meille. Kyllähän sinä sen tiedät.

Minun on nyt pakko sanoa, että minua kyllä hieman huolestuttaa. Tuollaiset äkkinäiset teot eivät ole yhtään sinun tapaistasi. Olin jo luopunut ajatuksesta lapsenlapsista, koska sinä et sellaisia halunnut tehdä ja Tetsuyakaan ei tunnu löytävän ketään. Toivon, että olet tehnyt oikean ratkaisun. Jos kuitenkin paljastuu, ettei se mies ole sitä, mitä oletit, voit tulla lasten kanssa kotiin. Me pidämme teistä kyllä huolta.

Niin, en haluaisi kuulostaa napisevalta ja kaikkitietävältä äidiltä, mutta et voi mitenkään tuntea sitä miestä noin lyhyen ajan perusteella. Yllätyksiä voi tulla paljonkin. Hän on voinut kokonaan salata jonkin piirteensä. Hän saattaa nyt vaikuttaa ihanalta, mutta koskaan ei voi olla täysin varma. Mutta me olemme sinua varten, jos jotain sattuu. Älä epäröi hetkeäkään, vaan muista se.

Tiedän, että voin olla väärässäkin. Äidit vain ovat tällaisia, aina huolehtimassa. Kohta ymmärrät sen varmasti itsekin. Kaksosten kanssa voi olla kova työ. Sinussa ja Tetsuyassakin oli melkoinen urakka, vaikka ette olleet saman ikäisiä. Toivottavasti sinulla on siellä kaikki apu, jonka tarvitset. Koska en tiedä, missä olet, en voi tulla sinne. Haluaisin kyllä. Lähetä nyt ainakin kuvia pienistä. Toivon kyllä, että tulisitte käymään heti, kun matkustaminen on mahdollista.

Mitä se puhe levottomuuksista tarkoitti? Ei kai siellä sentään sotaa ole? Toivottavasti nyt oikeasti tiedät, mitä olet tekemässä. Olen kamalan huolissani sinusta ja pikkuisista. Toivottavasti se mies nyt on kunnollinen. Älä hermostu, kyllä minä sinuun luotan. Olet aina tehnyt harkittuja päätöksiä. Tämä vain tuntuu jotenkin kummalliselta käytökseltä, ei sinun tapaiseltasi.

Mutta yritän luottaa siihen, että sinulla on oikeasti kaikki hyvin. Olethan sinä jo aikuinen, vaikka meille olet kyllä aina pikkutyttö.

Olet niin rakas. Pidä itsestäsi huolta! Onneksi olkoon häiden ja lapsien vuoksi!

Rakkain terveisin,
äiti ja isä

PS. Lähetän mukana hieman tarvikkeita ja ilmoitan työpaikallesi, että jäät äitiyslomalle toistaiseksi.

Yume nieleksi. Hän oli arvannut tämän. Noriko-äiti ei vain osannut olla huolehtimatta. Tyttö pystyi helposti kuvittelemaan, kuinka tämä vaeltaisi olohuoneessa edestakaisin ja puristaisi koristetyynyä tiukasti rintaansa vasten. Tämä ei todennäköisesti osaisi hetkeen nukkua kunnolla, vaan pyörisi sängyssä ja miettisi, miten hän oikein pärjäsi. Mutta sellainen äiti vain oli. Yume ei voisi tehdä yhtään mitään rauhoittaakseen tätä kunnolla.. paitsi palata takaisin, mutta se ei ollut vaihtoehtojen listalla. Hän päätti kirjoittaa äidille uudestaan mahdollisimman pian.

Uteliaisuus voitti mielessä karvastelevan huonon omatunnon. Yume avasi kirjeiden mukana tulleen pahvilaatikon. Se oli tungettu tupaten täyteen. Päällimmäisenä lojuivat keltainen ja sininen pupupehmolelu. Keltainen oli ollut Yumen, sininen Tetsuyan. Ilmeisesti Noriko-äiti oli säilyttänyt ne jotain tällaista hetkeä varten. Lelujen alta löytyi kasoittain sisarusten vanhoja vauvanvaatteita, potkupukuja, kietaisupaitoja, töppösiä, pipoja ja muutama riepukin. Yume ei voinut olla ihastelematta niitä. Ne olivat kaikki niin pieniä ja suloisia.

Aivan alimmaiseksi pahvilaatikkoon oli taiteltu sininen kimonon vyö. Yume tunnisti sen saman tien. Hänen silmiensä eteen nousi valokuva, joka oli hänen kasvattivanhempiensa kirjahyllyssä. Äidin ja isän hääkuva. Vyö oli Noriko-äidin hääkimonosta. Koko asu ei olisi mitenkään mahtunut pieneen laatikkoon, mutta äiti oli lähettänyt vyön hänelle. Sen täytyi tarkoittaa, että tämä kuitenkin hyväksyi hänen valintansa. Se oli äidin tapa sanoa, että hän päätti itse elämästään.

Tyttö painoi vyön rintaansa vasten. Se oli niin kaunis. Vaaleansinistä silkkiä, johon oli kirjottu tummemmalla langalla koukeroisia kuvioita. Kaikki tehty käsin. Sen täytyi olla todella arvokas, ja ainakin sen tunnearvo oli suunnaton. Yume ei ollut oikeastaan miettinyt, mihin pukeutuisi häissään, mutta tuota vyötä hän ainakin käyttäisi. Ehkä Taemilla olisi jokin kimono, jota hän voisi lainata.

Yume pakkasi kaikki vaatteet ja tavarat huolellisesti uudestaan pahvilaatikkoon. Hän sulki myös kirjeet sen sisäpuolelle. Hitaasti hän kampesi itsensä ylös, ennen kuin nosti laatikon syliinsä ja lähti kohti ovea. Hän veisi tavarat saman tien huoneeseensa. Mitenköhän hän uskaltaisi tiedustella kimonoa Taemilta? Tämä oli kyllä auttanut mieluusti muissa vaatehankinnoissa, mutta kimono saattaisi herättää naisen epäilykset ja halun perehtyä Yumen mieleen syvemmin. Toisaalta ei ollut ketään muuta, jolta hän olisi voinut kysyä.

”Miksi äitisi lähetti sinulle kimonon vyön?”

Pelkästään Daigon ääni sai Yumen hätkähtämään. Tuo poika ei totisesti osannut lopettaa vakoiluaan. Kuinkahan kauan tämä oli taas seurannut Yumea? Tytön aistit kertoivat nykyisin melko hyvin, jos joku oli lähistöllä, mutta puutarhassa oli liikettä jatkuvasti, eikä hän osannut erottaa ihmisiä toisistaan pelkästään aistimusten perusteella. Lisäksi hänellä oli kumma tunne, etteivät aistimukset olleet lähtöisin hänestä itsestään. Ne tulivat sisältä päin, mutta tuntuivat jotenkin irrallisilta. Yume ei oikein osannut selittää sitä. Hän kuitenkin luotti niihin, koska ne tuntuivat usein olevan oikeassa.

”Ei kuulu sinulle”, tyttö tuhahti happamasti ja jatkoi oven suuntaan. Daigo kiirehti hänen edelleen ja avasi sen, jolloin Yumen oli pakko kiittää tätä. Hän toivoi, että poika kaikkoaisi hänen kannoiltaan, mutta tämä pysytteli sinnikkäästi hänen vierellään käytävällä.
”Se näytti kauniilta. Onko sinulla siihen sopivaa kimonoa?” tämä jatkoi.
”Ei”, Yume vastasi hyvin lyhyesti.
”Kannattaisi hankkia. Olisit varmasti todella kaunis kimonossa, vaikka olet sinä muutenkin. En ole koskaan..”
”Daigo, ota se kieli pois tiedät-kyllä-mistä, ennen kuin minä oksennan. Tuo ei mene läpi”, Yume ärähti ilkeämpään sävyyn kuin oli edes tarkoittanut. Hän ei jaksanut pojan ruskeakielisyyttä. Olihan sitä mukava kuulla kohteliaisuuksia, mutta poika yritti vain mielistellä häntä. Tämä olisi voinut suosiolla uskoa, ettei häntä vain kiinnostanut poika siinä mielessä, ja olla hänen ystävänsä. Tätä menoa heistä tulisi toistensa vihollisia.
”Et sinä oikeasti ole minulle vihainen”, poika huomautti avatessaan Yumelle tytön huoneen oven. Tytön oli pakko myöntää, että siinä poika tosiaan oli oikeassa. Daigo ärsytti häntä välillä suunnattomasti, mutta kaikesta huolimatta poikaa oli hyvin vaikea vihata. Tämä tuntui aina tarkoittavan hyvää, vaikka välillä toimikin tökerösti.

Tyttö ei viitsinyt vastata. Hän laski laatikon sängylle ja poistui huoneesta saman tien. Hän ei paljon viihtynyt siellä, sillä se oli kolea, eikä sisustus miellyttänyt häntä millään muotoa. Aina sään salliessa hän vietti aikansa puutarhassa. Muussa tapauksessa hän livahti keittiön lähistölle, koska siellä oli lämpöisempää kuin muualla.

Illallisaika alkoi lähestyä sopivasti, joten Yume suuntasi askeleensa kohti ruokasalia. Hän joutui syömään Daigon ja Taemin kanssa samassa pöydässä. Muut munkit söivät keskenään, joskin heillä oli luultavasti jokin arvojärjestys istumapaikkojen suhteen. Tyttö oli huomannut kaavuissa pieniä eroja riippuen siitä, oliko mies aikuinen vai vasta oppilas. Muutenkin jotkin yksityiskohdat olivat erilaiset, joten jokin nokkimisjärjestys oli selvästi olemassa.

Yume oli juuri menossa hakemaan itselleen lautasta, kun hengästynyt munkkioppilas juoksi sisään ruokasaliin. Pojan kasvot olivat vitivalkoiset ja tämän hengitys rahisi.
”Akatsuki!” tämä karjui. ”Kaatoivat portit! He hyökkäävät!”

Akatsuki? Senhän täytyi tarkoittaa, että Itachi ja Kisame olivat palanneet! Mutta miksi kaataa portit? Se kuulosti todella omituiselta. Ehkä miehiä ei ollut päästetty temppelialueelle. Kisamen pinna oli kuitenkin melkoisen lyhyt, joten tämä olisi saattanutkin sortua moiseen tekoon. Sen sijaan Itachi tuskin olisi tehnyt mitään sellaista, sillä tämä tuntui pitävän temppeliä äärimmäisen pyhänä.

Tyttö hylkäsi lautasen, johon oli ollut aikeissa tarttua, ja kiirehti ruokasalin ovelle. Monet munkeista olivat jo menossa samaan suuntaan, joten tungoksessa oli suorastaan vaikea luovia. Joku tarttui Yumea käsivarresta. Katsomattakin tyttö tiesi, kenestä oli kyse, sillä paperi-ihon kosketuksesta ei voinut erehtyä.
”Daigo, päästä irti”, tyttö pyysi ja vilkaisi taakseen. Pojan vaaleat, tuskin erottuvat kulmat olivat kurtussa.
”Sinä et saa mennä sinne”, tämä ilmoitti.

Yume nykäisi kättään, mutta poika ei päästänyt irti. Munkin juoksivat heidän ohitseen kiinnittämättä heihin mitään huomiota.
”Minun täytyy mennä!” Yume ärähti ja riuhtoi kättään. Miten ihmeessä Daigon kaltainen hintelä poika pystyi pitämään noin tiukasti kiinni? ”Etkö tajua? Hän on tullut takaisin!”
”Ei hän ole siellä! Se on joku toinen! Ei hän ole tullut hakemaan sinua! Sinä kuolet, jos menet sinne. Akatsukit ovat pahoja!” poika raivosi hänelle.
”Älä nyt viitsi”, Yume älähti. Hän kokosi voimansa ja tönäisi poikaa todella kovaa. Tämä lensi selälleen lattialle ja päästi vihdoin myös otteensa irti. Tyttö ei jäänyt katsomaan, miten tälle lopulta kävi, vaan juoksi munkkien perään. Hänen täytyisi estää näitä käymästä Itachin ja Kisamen kimppuun. Hän ei halunnut aiheuttaa sotaa vain siksi, että nämä olivat vihdoin tulleet hakemaan häntä.

Tyttö puikkelehti pitkin käytäviä ja haki katsellaan koko ajan lähintä ylöspäin menevää portaikkoa. Hän kuuli Daigon askeleet perässään, muttei välittänyt niistä. Poika ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse. Tämä kuvitteli selvästi Akatsukin hyökänneen temppeliin ja Yumen olevan vaarassa. Totuus kuitenkin oli, ettei tyttö tuntenut olevansa missään niin turvassa kuin Itachin lähellä. Mies ei tekisi hänelle pahaa, kuvitteli Daigo mitä tahansa.

Sännättyään ylös portaita Yume tajusi, että oli päätynyt suuren aulan perukoille lähelle alttaria. Saapumisensa jälkeen hän oli käynyt siellä vain pariin otteeseen, mutta mahtipontinen aula oli jäänyt pysyvästi hänen mieleensä. Hän ei luultavasti koskaan unohtaisi sen syvää rauhaa ja kauneutta.

Nyt rauhassa oli kuitenkin selkeä särö. Jotain oli pielessä. Temppelin ovet olivat auki, ja munkit näyttivät kokoontuneen portaille niiden ulkopuolelle. Yume hidasti askeleitaan ja hiipi aulan halki kohti avoimia ovia. Mitä oli tekeillä? Aikoivatko munkit voittaa Itachin ja Kisamen ylivoiman turvin? Tyttö totisesti toivoi, ettei taistelu pääsisi alkamaan. Ehkä jos hän menisi väliin, kumpikaan puoli ei kävisi toistensa kimppuun.

”Älä mene sinne”, kuiskaus kuului hänen selkänsä takaa. Daigo ei sitten osannut luovuttaa.
”Älä puutu tähän! Minä tiedän, mitä olen tekemässä”, Yume ärähti takaisin.
”Etkä tiedä!” poika kehtasi väittää. Tämä oli käsittämättömän itsepäinen. ”Ole kiltti, minä pyydän. Älä mene sinne. Sinä vain tapatat itsesi.. ja lapsesi!”

Tyttö ei välittänyt pojan sanoista. Tämän selvänäkökyky ei tosiaan ollut täydellinen. Siinä Taemi oli ollut oikeassa. Muutenhan poika olisi tajunnut, etteivät Itachi ja Kisame olleet uhka temppelille. Päinvastoin, nämä olivat tulleet rauhassa ja halusivat viedä Yumen mukanaan. Niin, ja Itachi halusi lisäksi, että heidät vihittäisiin temppelissä, mutta sekään ei ollut sellainen asia, että munkkien olisi pitänyt ryhtyä riehumaan.

”En tiedä tarkoitusperiänne, mutta palatkaa sinne, mistä tulitte!”

Yume nielaisi hiipiessään lähemmäs munkkien muodostamaa ihmismuuria. Hän tunnisti johtajan äänen, vaikkei ollut kuullut sitä kuulustelun jälkeen. Hänen teki mieli tunkeutua miesten ohitse ja ravistella johtajaa. Eikö tämä tajunnut mitään?

Tyttö ei nähnyt mitään miesten takaa, vaikka nousi varpailleen. Hän yritti kiertää näiden ohitse, mutta kukaan ei päästänyt häntä tunkeutumaan tarpeeksi lähelle. Saamarin, idiootit!

”Kaipa se tarkoittaa, ettet tapa ilman syytä”, pohdiskeleva ääni sanoi jostain kauempaa. Yume ei tunnistanut sitä, mutta sen sävy aiheutti hänelle kylmiä väreitä. ”Mutta katsos, minun uskontoni syy on tappaminen.”
”Tämä on maailmankuulu Tulimaan shinobi-luostari, Tulen temppeli”, toinen tuntematon ääni vastasi. Yumelle tuli kumma tunne, ettei kumpikaan puhujista ollut munkki.

”Ala tulla”, Daigo sähähti tytön läheltä ja tarttui tätä uudestaan käsivarresta. Yumen keskittyminen herpaantui, eikä hän kuullut, miten keskustelu eteni. Hän vilkaisi poikaa yhä ärtyneempänä.
”Anna minun olla”, hän kuiskasi. ”Minun pitää päästä tuonne.” Yume viittoi munkkien toiselle puolelle. Hän halusi nähdä, mitä oikein oli tekeillä.
”No, ei totisesti pidä. Haluatko sinä kuolla vai oletko tullut hulluksi?” poika tivasi häneltä.

”Jos et ole varuillasi, kuolet varmasti”, ääni tunkeutui taas Yumen tajuntaan, sillä sanat lausuttiin kovempaa kuin aiemmat.
”Kuten sanoin, ei ole tarvetta kertoa tuota minulle, Kakuzu..”

Yume ei ehtinyt edes ajatella, kun pihalta kantautui ilkeä raapiva ääni. Oli kuin joku olisi vetänyt terää kiveä vasten. Hän myös erotti juoksuaskeleet selvästi. Ne tulivat kohti portaikkoa. Munkkien kaavut kahahtelivat, kun nämä valmistuivat ottamaan hyökkäyksen vastaan.

Järkyttävä totuus iski tyttöä vasten kasvoja. Itachi ja Kisame eivät olleet saapuneet paikalle. Sen sijaan temppelille oli ilmestynyt kaksi muuta Akatsukin jäsentä, joiden hai oli sanonut olevan Tulimaassa: Hidan ja Kakuzu. Yumea kylmäsi. Hän muisti selvästi Kisamen sanoneen jotain sen suuntaista, että nämä tappaisivat mieluusti jokaisen, joka sattuisi näiden tielle.

Tyttö käännähti ympäri kauhuissaan. Ei hänestä itsestään olisi ollut niin väliä, mutta hän kantoi sisällään kahta uutta elämää. Hänen täytyi suojella lapsia suojelemalle itseään.
”Joko sinä nyt tulet?” Daigo kysyi tuskainen ilme kasvoillaan. Yume tyytyi nyökkäämään ja kiirehti askeliaan, kun poika veti hänet takaisin sisälle temppeliin.

Disclaimer: Kuten jotkut varmasti huomasivatkin, olen lainannut paria lausetta Kishimotolta.