Tunti aikaa maailmanloppuun


Gaara katsoi ulos ikkunasta. Taivas oli punainen, mutta sävy ei ollut luonnollinen. Hiekka liikehti levottomasti huoneen lattialla kuin elävä olento, joka odottaa kuoliniskua.
Syvä huokaus karkasi punapään huulilta, kun hän käänsi katseensa metsään. Metsään, jonka takana oli aukio, jonne koko Konoha kerääntyisi auringonlaskun aikaan.
Tunti aikaa maailmanloppuun.

Gaaran kasvot vääristyivät ja kalpeat kädet puristuivat nyrkeiksi. Hänen koko kehonsa varisi hiekkaa kuin herkkä putous. Epäonninen hämähäkki hukkui hiekkaiseen ruumisarkkuunsa juuri kun ovelta kuului varovainen koputus.
Gaara ei sanonut mitään, käänsi vain hiljaisen katseensa ovelle, odottaen. Hän olisi halunnut olla yksin, mutta tiesi, ettei Kankuro jättäisi häntä rauhaan, vahtimatta. Ei tällaisen hetken kynnyksellä.
Mustaan kynsikkääseen verhoutunut käsi työnsi hitaasti ja varovasti oven auki. Tulija oli hiljainen kuin olisi astunut pyhään kalmistoon.
Kukaan ei ollut kuollut. Ei vielä. Gaara tunsi pahoinvoinnin aallon pyyhkäisevän ylitseen nähdessään veljensä kasvot. Tutun violetin kasvomaalin sijaan Kankuro oli käyttänyt verenpunaista.
Ennen veri oli ollut Gaaralle arkipäivää, mutta hän oli luopunut siitä. Ei, hän oli heittänyt sen menemään. Veri sai hänet muistamaan sen hirviön, joka hän oli kerran ollut. Hirviön, joksi hän ei aikonut enää koskaan palata.

Gaara tuijotti Kankuroa murhaavasti ja sai tämän vihdoin silkalla tahdonvoimalla kohtaamaan katseensa. Kankuro ei sanonut mitään, katsoi vain hulluutta, joka hehkui Gaaran kerran niin lempeissä vihreissä silmissä.

“Tämä on väärin”, Gaaran ääni oli käheä ja hiekka vääntelehti hänen jaloissaan osoittaen kunnioitustaan. Kankuro nyökkäsi. Hän ei koskaan ollut ollut Gaaran kanssa yhtä paljon samaa mieltä.
“Mitä aiot tehdä?” vanhempi kysyi hypistellen hellästi käsissään näkymättömiä chakrasäikeitä. Hänkään ei ollut valmis vielä luopumaan, luovuttamaan.
Gaara hymähti.
Vaadittiin paljon enemmän ennen kuin hän suostuisi luopumaan syystään elää. Hän ei suostuisi menettämään sitä, minkä vuoksi hänestä oli tullut ihminen. Jos hän menettäisi sen, hänestä tulisi jälleen hirviö.
Jos Gaara luopuisi siitä, hän luopuisi samalla kyvystä rakastaa. Gaara olisi ilomielin myynyt sielunsa, jos olisi siten voinut estää sen, mikä auringonlaskun aikaan tapahtuisi kaikkien katsellessa.

“Minä aion… estää sen”, Gaara sanoi silkkisesti katse verenkarvaisia puunlatvoja pyyhkien. Kankuro tuijotti veljensä takaraivoa ihaillen punaisia niskaa myöten valuvia kiharoita ja niiden alla kytevää vihaa. Gaara jos kuka pystyisi siihen.
“Minä turvaan selustan”, Kankuro sanoi astuen veljensä rinnalle.
Gaara käännähti häneen päin nojautuen niin lähelle toisen korvaa, että Kankuro saattoi tuntea kylmät henkäykset maalatulla ihollaan.
“Jos kuolet, niin vannon, etten anna sinulle koskaan anteeksi”, Gaaran ääni oli kylmä, mutta Kankuro saattoi nähdä tulen hänen silmissään.
“Jos sinä kuolet, niin en anna koskaan sitä hänelle anteeksi”, Kankuro vastasi sydän jyskyttäen kaikesta siitä tulevasta jännityksestä, jossa elämä kamppailisi kuolemaa vastaan. Hän oli syntynyt päästäkseen tällaisiin tilanteisiin.
Gaaran silmät laajenivat aavistuksen, kun hän sisäisti veljensä sanat. Gaara oli juuri aikeissa luoda Kankuroon uhkaavan, murhaavan katseen, kun huomasi joutuneensa seinää vasten.
“Minä en enää pelkää sinua”, Kankuro kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, että jos perhonen olisi kohonnut samaan aikaan lentoon, Gaara olisi kuullut sen vapauteen nousevat siivet.

Kankuron sanat saivat Gaaran tunteet hetkeksi aivan sekaisin. Hänen veljensä oli aina pelännyt häntä, aina. Yhä vielä muutoksenkin jälkeen Kankuro oli pitänyt häneen tietyn etäisyyden.
He olivat pinnan alla kovin samanlaisia, mutta Kankuro ei ollut koskaan uskaltanut lähestyä häntä edes henkisesti. Ja nyt… nyt Kankuro oli ruumiillisesti niin lähellä, että Gaara olisi voinut purra häntä.

Gaara tönäisi veljensä kauemmas ja suuntasi askeleensa ovelle luomatta Kankuroon edes yhtä katsetta. Hänellä ei ollut varaa näyttää heikolta, vaikka Gaara epäilikin kosteiden silmiensä loistavan laskevan auringon valossa epäilyttävän kirkkaina.
Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin osoittanut… rakastavansa häntä. Paitsi… Gaara nielaisi. Hänen oli osoitettava rohkeutta, jos hän aikoi pelastaa itselleen kaikkein tärkeimmän.
Gaaralle se, että ei pelännyt häntä tarkoitti sitä, että rakasti häntä.

“Menetkö katsomaan… häntä?” Kankuron ääni kuului huoneen toiselta laidalta hiljaisena, mutta vailla epäröintiä. Periaatteessa kysymys oli turha, sillä Kankuro tiesi jo vastauksen.
Gaara menisi. Menisi vaikka läpi laavan ja syövyttävän hapon. Jos Gaara vastaisi kieltävästi, silloin hänellä olisi syy olla huolissaan.
“Menen”, Gaara totesi lyhyesti. Hän tarvitsi voimia, eikä tiennyt mistä muualta olisi niitä saanut.
“Ole varovainen, ettet jää kiinni”, Kankuro huikkasi veljensä perään, mutta Gaara oli jo poissa.
“Viimeistä kertaa…” Kankuro mutisi hiljaa itsekseen tuulen varastaessa sanat hänen huuliltaan, pirstoen ne merkityksettömiksi.

Konohan kadut olivat hiljaiset, missään ei liikkunut ketään. Gaarasta tuntui, että jopa tuuli kuljetti hiljaista viestiä tuomion päivästä.
Hän tiesi täsmälleen minne oli menossa, eikä olisi voinut vähempää välittää siitä, että se oli kiellettyä. Hän ei suonut ajatustakaan edes sille, että häntä oli kielletty enää tulemasta kyseiseen paikkaan.

Punainen aurinko valaisi aukean ja Gaara pysähtyi hetkeksi katsomaan edessään aukeavaa hulluutta.
Punainen chakrahäkki valtasi aukion keskuksen kuin kammottava rovio. Gaaraan sattui kuitenkin kaikista eniten se, mitä hän näki tuon tulisen vankilan keskellä.
Harmaalla, palaneella nurmella tuhkan ympäröimänä makasi tajuton hahmo, jonka kasvoja koristivat arpien lisäksi tuoreet verinorot. Halkeilleet huulet olivat raollaan kuin avunhuutoon jähmettyneet.
“Naruto”, Gaaran jalat pettivät. “Minä en anna sinun kuolla.”


Painajaiset, jotka ovat totta


Tämä oli uskomatonta vääryyttä. Hän oli kaikista mahtavin. Hän olisi voinut käyttää voimiaan mihin tahansa. Ja nyt hän oli siinä, avuttomana. Omien voimiensa vanki.
Vangittuna, oman mahtinsa sisällä kykenemättömänä auttamaan itseään.
Oli ollut ihan tarpeeksi paha olla sen surkean nulikan kontrolloitavana niin monta vuotta. Silloin hän oli kuitenkin saattanut joskus päättää jostakin.
Oi niitä hetkiä, kun Naruto oli menettänyt otteensa ja hän, Kyuubi oli päässyt valloilleen.

Niin monta vuotta oli kulunut ilman, että hän oli saattanut huiskauttaa edes yhtä yhdeksästä hännästään, että kun hän vihdoin sai tehdä sitä mitä parhaiten osasi, oli pieni vapauden hippunenkin maistunut ekstaasilta.
Tuhon maku oli aina ollut Kyuubista vastustamaton, hän ei saanut koskaan siitä tarpeekseen. Öisin pimeässä häkissään tuhon ja vapauden maku olivat kiduttaneet häntä, vieneet suloiseen tuskaan ja kipuun päästämättä koskaan irti.
Ja Naruto, hänen vähäpätöinen, surkea säiliönsä oli heittelehtinyt vuoteellaan, purrut tyynyliinaansa painajaisten kourissa. Painajaisten, jotka olivat totta.

Kyuubi kehräsi muistojen nautinnollisessa lämmössä ja tunsi häntiensä pingottuvan ja värisevän tavalla, joka lähetti sähköiskuja koko hänen ruumiiseensa, koko Naruton ruumiiseen.
Hännät olivat nimittäin häkki heidän ympärillään, kiinnitetty maahan kuin kunait kovettuvaan betoniin.
Kammottava karjaisu kaikui aukealla, kun Kyuubin tuskanhuudot karkasivat Naruton huulilta tajuttomuuden turvin.
Kyuubi nautti huutojensa raastaessa pojan kurkkua, nyt nähtiin kumpi heistä oikeasti olikaan herra.
Naruton silmät olivat kiinni, mutta niiden takana liikkuivat punaiset viirumaiset pupillit mitään näkemättä, sokean pahuuden ajamina.

Kyuubi etsi tietään ulos tästä häkistä, ulos tästä kirotusta ruumiista, joka oli ainoa asia, joka häntä enää pidätteli.
Jos hän pääsisi irti Narutosta, saisi pojan muuttumaan, vuotamaan tulenpunaista chakraa, silloin hän olisi ottanut ensimmäisen todellisen askeleensa tiellä voittamattomaan pahuuteen ja valtaan.
Ikävä kyllä ensimmäisen askeleensa ottaakseen Kyuubin oli saatava Naruto heräämään. Se taas tarkoitti sitä, että pojalla olisi mahdollisuus panna hänelle kampoihin.
Paras keino olisi saada Naruto suuttumaan. Suuttumaan niin, että pelkkä ajatus järkevästä ajattelusta ja harkinnasta katoaisi pojan mielestä. Hänen olisi saatava Naruto niin vihaiseksi, että poikaa ajaisi ainoastaan kaikennielevä viha ja jäätävä kosto.

Ikävä kyllä Kyuubi tunsi Naruton vuosien loisimisen jälkeen niin hyvin, että tiesi pojassa asuvasta suunnattomasta… rakkaudesta. Jo pelkkä ajatus siitä sai demoniketun voimaan pahoin.
Jo pelkkä sana “rakkaus” sai Kyuubin oksentamaan mustaa, likaista, saastaista chakraa, joka tuntui syövän ketun omia sisuskaluja.
Naruton uinuvaa rakkautta ei kuitenkaan käynyt pakeneminen, joten Kyuubin olisi käytettävä sitä poikaa vastaan.

Kyuubin aineettomille kasvoille levisi pahansuopa virnistys, joka vääristi myös tajuttoman Naruton verisiä huulia.
Kyuubi saisi vielä haluamansa ja paljon enemmänkin. Paljon enemmän.
Uuden muodostuneen suunnitelman jälkeen ajatus vapaudesta tuntui melkeinpä laimealta, säädyttömän kunnianhimottomalta.
Hänellä oli parempi suunnitelma.
Naruton rakkaus olisi lopulta se, joka tekisi pojasta lopun ja päästäisi Kyuubin vihdoin vapaaksi. Naruton rakkaus tuhoaisi enemmän kuin mikään rakkaus oli koskaan rakentanut.
Kyuubi olisi ensitöikseen viekoitellut rakkauden lempeän kirsikkapuun orjantappuraiseksi pensaaksi tielle, joka johti pimeälle puolelle.
Hykertely lähetti taas sähköiskuja demoniketun koko vartaloon, mutta kivun korvasivat maassa makaavan pojan tuskanvinkaisut.

“Et selviä tästä”, Kyuubi kuiskasi pehmeästi sisäisen vankilansa ulkopuolella lojuvalle pojalle. Sanat kuulostivat melkein julmalta kehtolaululta ukkosen jylistessä taustamusiikkina.
Naruto käänsi kylkeään pehmeässä vaahdossa, joka oli osa portin alitse vuotanutta Kyuubia.
“Nuku siinä, et kuitenkaan kestäisi ylitsesi vyöryvää tuskaa, kun avaat silmäsi oikeasti”, Kyuubi sähisi.
“Sinä olet niin heikko, anna minun lainata sinulle voimaani. Kestämme tämän paremmin yhdessä kuin yksin tahoillamme…” demoniketun ääni oli muuttunut sähinästä helläksi kuiskailuksi.
Naruto oli saatava heräämään ennen auringonlaskua, tai he olisivat molemmat historiaa.
“Naruto… Naruto?” Kyuubi yritti erilaista lähestymistapaa, tökki Naruton vaahdossa nukkuvaa minuutta kuonollaan.
Vaalea poika kääntyi taas, kouristeli hieman ja raotti sitten silmiään millin verran.
Sinisten silmien sekavaan katseeseen vastasivat murhanhimoiset punamustat pupillit, joiden syvyyksien pahuuden oli hetkeksi peittänyt epätoivo.

Heräsihän se, Kyuubi taputti itseään selkään.
“Aurinko on melkein laskenut”, ketun syvä, jylisevä ääni vavisutti Narutoa, joka oli vasta päässyt pois tajuttomuuden rajamailta.
Kyuubin kärsimättömät kynnet kirskuivat vasten porttia, joka piti hänen chakransa kurissa, esti sitä yhtymästä Naruton chakraan täydellisesti.
“Irrota sinetti. Se on ainoa mahdollisuutesi jäädä henkiin”, ketun äänestä oli tullut kirskuvaa ulvontaa, jota oli kivuliasta kuunnella.
Naruto peitti korvansa ja nauroi. Vaalea poika nauroi ketun tuskaisille yrityksille huijata häntä viimeisillä hetkillään.
“En.” kyyneleet karkasivat polttavina ja suolaisina Naruton poskille. “Mieluummin kuolen itse kuin päästän sinut taas vapaaksi. Et tule tappamaan enää ketään. Sasuke…” Naruto parahti ennen kuin vaipui jälleen kaikennielevään tajuttomuuteen.


Yhtä kuoleman kanssa


Missä minä olen? Miksi kaikkialla on niin pimeää…? Mistä nämä äänet…

Sasuke oli aina luullut, että kuolemassa olisi hiljaista ja rauhallista. Hän oli luullut myös, että kun oli kuollut, ei tuntenut enää minkäänlaisia tuskia tai muutakaan, mikä liittyi millään tavoin maalliseen maailmaan.
Ilmeisesti hän oli ollut väärässä, sillä tuska oli niin sanoinkuvaamattoman suuri, ettei sitä voinut ilmaista edes huutamalla.
Niinpä Sasuke ei huutanut, odotti vain mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Se, ettei tuska ollut pelkästään ruumiillista, teki siitä vielä pahempaa.
Tuntui, kuin hänestä olisi revitty tärkeä, ratkaiseva pala irti, tuntui kuin kipu olisi ulottunut jopa hänen ajatuksiinsa.

“Sasuke? Sasuke! Sinä et voi tehdä tätä minulle…!”
Lisää häiritseviä ääniä… hätääntyneitä huutoja ja… Sasuke tunnisti oman nimensä äänten seasta.
Kuka? Mitä? Kuka oli juuri kutsunut häntä? Sasuke vannoi, että tunnisti tuon epätoivoisen äänen jostakin. Jostain syystä ääni sai kivun hänen rinnassaan yltymään entisestään, ääni yritti saada hänet muistamaan jotakin…
Sasuke karjaisi turhautumisesta ja äkkiä hänen ympärillään tuli aivan hiljaista ennen uutta äänivyöryä.
Sitä Sasuke ei kuitenkaan kuullut, sillä äskeinen ääni yhdistettynä hänen nimeensä oli vienyt hänet hämmentävästä nykyhetkestä muistoon, joka sattui niin kovasti, että tuntui kuin hänen sieluaan olisi kiskottu väkivalloin irti.

Kaikkialla oli huutoa. Ihmiset juoksentelivat kaduilla paniikissa ja muutamista liikkeistä oli seiniä pirstottu kuin pähkinänkuoria. Sasuke seurasi katseellaan tuhovanaa, joka näytti johtavan kohti hokagen tornia.
Ajatus hokagen vaarantumisesta sai liikettä Sasuken jalkoihin ja hän hyppäsi lähimmälle katolle nähdäkseen paremmin mikä tuhoa oikein aiheutti.
Ensimmäisenä Sasuke näki mustan savun, joka näytti nousevan Yamanakan kukkakaupan kytevistä jäännöksistä, mutta tuhon aiheuttajaa ei näkynyt missään.
Alapuolella geninit ohjasivat siviilejä turvaan ja lääkintäninjat tekivät parhaansa haavoittuneiden auttamisessa.
Näky väkivaltaisesta hävityksestä sai Sasuken tuntemaan hehkuvaa vihaa sitä kohtaan, joka oli kaiken takana. Hän hyppäsi seuraavalle katolle miettien missä Naruto mahtoi olla, sillä vaalealle pojalle oli yleensä sula mahdottomuus pysyä poissa sieltä missä tapahtui.
Sasuke ei kuitenkaan nähnyt vaaleaa piikkeinä seisovaa pehkoa missään ja se sai hänet huolestumaan yhä enemmän tilanteesta. Naruto ei ollut koskaan aiemminkaan selvinnyt taistelussa ilman hänen suojaansa eikä Sasuke ymmärtänyt miksi selviäisi nytkään.
“Sharingan!” Otettuaan verirajoitteensa käyttöön Sasuke saattoi nähdä likaisen savun lävitse ja melkein heti hänen näkökenttäänsä osui myös poikkeuksellisen suuri ja musta chakramuodostuma, joka näytti juuttuneen hokagetornin juurelle, koska oli kohdannut odottamattoman paljon vastarintaa.
Sasuke oli hakeutunut taistelun eturintamaan nopeammin kuin Lee portaita alas hokagen puheilta ja se kertoi aika paljon.

Sasuke vilkuili vauhkona ympärilleen etsien tuttuja kasvoja, mutta kuitenkaan haluamiaan löytämättä.
Lopulta hän löysi väkijoukosta Shikamarun kärsivännäköisen profiilin ja raivasi tiensä varjoninjan vierelle.
“Oletko nähnyt Narutoa?” Sasuken hengästyneen huolestunut sävy sai hänen vieressään seisovan Hinatan purskahtamaan itkuun. Shikamaru puri huultaan ja kohotti katseensa taivaisiin.
“Suoraan edessäsi”, Neji sanoi suoraan tyyliinsä ja osoitti. Sasuke kohotti katseensa hitaasti. Hän ei halunnut nähdä, mutta oli jo arvannut mitä näkisi katsoessaan Narutoon.

Hän ei nähnyt Narutoa. Hän näki vain punamustat, pahuutta hohkaavat, tunteettomat pupillit ja ahnaan suun julmassa hymyssä.
Hän ei nähnyt jälkiäkään Naruton lempeistä, lapsellisista kasvoista, hän näki vain hirviön. Kun Naruto oli pieni, kaikki kylän vanhimmat näkivät nuo kasvot Narutoon katsoessaan, Sasuke tajusi ja ajatus sai hänen sisuksensa vääntelehtimään ja kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.
Hän näki Narutossa hirviön, jollaista ei ollut uskonut näkevänsä Itachin välinpitämättömien silmien jälkeen.

Sitten kaikesta tuli yhtäkkiä sekasortoa. Hirviö pääsi vauhtiin ja joka kerta kun Sasuke ajatteli Narutoa hirviönä, tuntui kuin hän olisi iskenyt itseään kunailla vatsaan. Hänen teki mieli tehdä niin, sillä ajatus Narutosta hirviönä oli vain yksinkertaisesti… väärä. Se sattui liian paljon.
Ihmisiä lenteli hänen ympärillään, kaikki Naruton vahingoittamina tai pahempaa. Sasuken teki mieli kuolla siksikin, että hän tiesi miten pahalta Narutosta tuntuisi kun tämä tajuaisi mitä oli tehnyt.
Muistikuva katkesi siihen, että Sasuke tunsi suunnatonta kipua koko ruumiissaan. Luultavasti kipu oli alun perin Narutosta lähtöisin.

“Sasuke, sinä et voi jättää minua. Naruto teloitetaan auringonlaskun aikaan. Te ette voi jättää minua yksin…”, kyyneliä putoili Sasuken kasvoille, se tuntui melkein sateelta.
Sanat lipuivat hitaasti Sasuken tajuntaan ja hänellä kesti hetken sisäistää ne. Naruto… teloitettaisiin?
Sasuke ponkaisi istumaan luonnottoman nopeasti kivusta huolimatta ja kohtasi vihreät väsyneet silmät. Sakura. Tytön posket olivat kyynelten juovittamat ja kaikki toivo näytti haihtuneen kerran niin iloisista silmistä.
Sasuke katsoi ikkunasta ulos verenkarvaiseen auringonlaskuun.
Hänellä ei ollut aikaa.
“Missä?” hän osoitti hiljaisen kysymyksen Sakuralle, joka vastasi vapisevalla äänellä.
“Aukiolla”, sitten vaaleanpunaiset hiukset peittivät jälleen itkevät kasvot verhoonsa.
“Minä lähden sinne”, Sasuke sanoi vaikka tiesi tytön tietävän sen jo. Sakura ei edes yrittänyt estää häntä.

Jotenkin Sasuken onnistui päästä aukealle ennen punaisen auringonlaskun viimeisiä säteitä.
Hänen katseensa vangitsi valtaisa chakrahäkki, joka näytti olevan kaikkien paikalle kerääntyneiden huomion keskipiste.
Häkissä hän saattoi erottaa makaavan hahmon, joka vaaleista hiuksista ei voinut tuhkankaan keskellä erehtyä. Naruto.
Sasuke raahautui väkisin lähemmäs, hänen täytyisi nähdä Naruton kasvot sellaisina kuin ne oikeasti olivat ennen kuin Naruto menisi pois.
Päästyään aivan häkin vierelle Sasuken polvet pettivät.
“Naruto, Naruto, katso minuun. Sinun täytyy katsoa minuun, sinä et voi jättää -” Sasuken ääni särkyi ja hänen kyyneleensä sihisivät murskautuessaan punaisiin chakrakaltereihin.
Naruton väsyneet silmät aukenivat ja halkeilleet huulet hymyilivät. Sasuke menetti tajuntansa ihailtuaan sekunnin Naruton puhtaansinisiä iiriksiä, joissa ei näkynyt aavistustakaan pahuudesta.
Kipua ei enää tuntunut, oli vain Naruton lempeä hymy ja siniset silmät, jotka saattoivat Sasuken sinne, minne Narutokin pian tulisi hänen luokseen.