Kuun valossa

Nuori nainen juoksi pimeää katua pitkin rikkinäisten katulamppujen ali. Kasvot kielivät suuresta pelosta ja ahdistuksesta ja tämän hengitys oli katkonaista. Hänen askeleensa kaikuivat katukiveystä vasten, ja toiset askeleet kuuluivat aivan hänen takanaan. Nainen kääntyi erehdyksessä umpikujaan. Kauhuissaan tämä pysähtyi ja katseli ympärilleen, hänen takaa-ajajaansa ei näkynyt missään. Hän uskoi olevansa turvassa, kunnes kylmät kädet kietoutuivat takaapäin naisen kurkun ympärille. Vertahyytävä kirkaisu kiiri ilman halki…

“IIK!”

“Ole hiljaa, pilaat tunnelman!”

Daiya sulki suunsa häpeissään, ja katsoi vieressään istuvaa ystäväänsä, joka yritti tukahduttaa naurunsa. Hän oli taas tehnyt sen. Hän oli onnistunut jälleen eläytymään liikaa elokuvaan ja kiljunut täyttä kurkkua elokuvan päähenkilön kanssa. Mutta minkäs hän sille mahtoi, kun hän oli niin säikky? Hän oli aina ollut ja tulisi olemaan. Hän oli vasta viikko sitten vannonut ystävälleen, ettei enää ikinä katsoisi yhtään kauhuelokuvaa tämän kanssa, mutta taas hän löysi itsensä istumasta elokuvateatterin katsomosta.

Daiya huokaisi ja käänsi katseensa takaisin valkokankaaseen. Häntä ei enää huvittanut yhtään elokuvan katsominen, mutta pakkohan se oli katsoa, muuten rahat menisivät hukkaan. Huomaamattaan, hän päästi kuitenkin ajatuksensa seikkailemaan viimeaikaisiin tapahtumiin.

Hän oli kuukausi sitten muuttanut yksiöön, sillä oli viimeinkin saanut vakituisen työpaikan kaupan kassalta. Hän oli aluksi koulun suoritettuaan ollut koeajalla ja asunut sen aikaa vanhempiensa luona kolmen pikkuveljensä kiusattavana. Yksikin olisi riittänyt, mutta niitä oli kolme! Kaikki tekemässä yhdessä hänelle jekkuja ja muuten vaan ärsyttämässä. Heidän lempipuuhiaan oli ollut hänen säikyttelemisensä. Se ei ollut kovin vaikeaa, hänhän pelkäsi hämähäkkejäkin kuollakseen. Toki hän kävi usein perhettään katsomassa, mutta oma tila ja rauha olivat kallisarvoisia.
Daiya heräsi mietteistään tuntiessaan tökkäisyn olkapäässään.

“Ala tulla! Elokuva loppui jo.”

Daiya nappasi käsilaukkunsa mukaansa ja sipsutti ystävänsä perässä kapeaa käytävää pitkin kohti ulos vievää ovea. Viileä ilma kasvoilla tuntui hyvältä tunkkaisen ilman jälkeen. He lähtivät vieretysten kävelemään jo pimeäksi muuttuneessa illassa. Vain katulamput, ohi ajavat autot ja muutamien liikkeiden valot toivat valoa iltaan.

“Daiya Yasuki! Miten on mahdollista että pelkäät vieläkin noin paljon kauhujuttuja? Olethan jo sentään 21-vuotias”, ruskeahiuksinen nainen kysäisi naureskellen.

“Ole hiljaa Asumi. Tiedät kyllä etten voi sille mitään, ja lakkaa jo nauramasta!”, Daiya huudahti yrittäen vaikuttaa vihaiselta, mutta katsoessaan ystävänsä nauravia kasvoja, hän itsekin purskahti nauruun.

“Varo, hämähäkki!”
“Mitä, missä!”, Daiya kiljaisi pudistellen vaatteitaan.

Hän kohotti kiukkuiset kasvonsa kuullessaan Asumin helakan naurun.

“Hahaa, menitpäs lankaan!”

“Tuo ei ollut hauskaa!”, Daiya huudahti violetit silmät leimuten ja tökkäsi ystäväänsä lujasti kylkeen ja juoksi kauemmas Asumista, jotta tämä ei voisi kostaa äskeistä.

Asumi hieroi hetken kylkeään ja käänsi vihreät silmänsä ilkikurisen oloisena Daiyaan.

“Tuota sinä kadut vielä raskaasti”, Asumi huusi lähtiessään takaa-ajoon.

Ystävykset juoksivat monta korttelia nauraen ja lopulta pysähtyivät hengästyneinä tasaamaan hengitystään. Daiya pyyhkäisi muutaman mustan suortuvan korvansa taakse. Hänen hiuksensa ylittivät olkapäät muutamalla sentillä, mutta silti ne aina tuntuivat olevan tiellä.

“Oho, mehän juoksimme pitkästi, minun täytyy jo kääntyä tästä”, Asumi sanoi yhä puuskuttaen.

“Siltä näyttää.. mutta mehän näemme taas ylihuomenna”, Daiya huomautti iloisesti.

“Jep, moikka!”

“Morjens.”

Daiya katsoi hetken ystävänsä loittonevaa selkää, ennen kuin jatkoi matkaansa. Hän käveli suoraan eteenpäin ja maisema muuttui entistä synkemmäksi. Katulamput olivat jo kauan olleet korjauksen tarpeessa tässä osassa kaupunkia. Daiya yritti pitää mielensä kurissa, jotta hän ei rupeaisi kehittämään mitään kauhukuvia. Väkisinkin hänen mieleensä kuitenkin eksyi ajatus siitä että, entä jos joku seurasi hänen liikkeitään pimeyden turvin? Mitä jos hänelle tapahtuisi jotakin kamalaa? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun joku nainen yksin kulkiessaan joutuisi pahoinpidellyksi, tai vielä pahempaa.. raiskatuksi.

Daiya pudisti päätään ja läimäisi itseään henkisesti. Tuollaiset ajatukset eivät ainakaan auttaisi häntä yhtään! Hänen pitäisi vain rauhoittua ja.. Samassa hän kuuli edessään olevalta kujalta hiljaista valitusta. Daiya jähmettyi peloissaan ja yritti kuulla lisää ääniä. Hän ei kuullut kuin vaimeaa muminaa ja peloissaan hän otti muutaman hiipivän askeleen kujan kohdalle ja kurkkasi nurkkauksen takaa.

Aivan kujan päässä seisoi joku joka piteli toista miestä takinkauluksesta kiinni. Hän erotti hämärät ääriviivat häneen selin olevasta tyypistä. Tämä oli aika pitkä, ja tällä taisi olla pitkät hiuksetkin. Tämän hiljainen puhe kuulosti suhteellisen matalalta, joten tämä taisi olla mies, vaikka hiuksista voisi päätellä aivan muuta.

Kuu lipui esiin mustien pilvien takaa ja loi valoaan estraadille. Daiya pystyi nyt erottamaan, että tällä miehellä oli vaaleat hiukset ja tämä piteli kädessään pitkää, ohutta terävää veistä, joka kimalteli kuun valossa. Kauhuissaan Daiya odotti, mitä mies tekisi. Häntä harmitti, kun hän ei kuullut miesten hiljaista puhetta. Yhtäkkiä joku toinen mies sanoi syvällä ja tunteettomalla äänellä:

“Tee siitä jo selvää, meillä ei ole koko yötä aikaa kuunnella hänen ruikutustaan.”

Daiya siristi silmiään nähdäkseen kuka varjoissa mahtoi olla. Hän ei ollut huomannut tätä aluksi ollenkaan, mutta nyt hän erotti hyvin tummat äärirajat miehen olemuksesta.

“Sinä se et sitten ymmärrä hauskan päälle”, blondi vastasi naureskellen.

“Ei, ä-älkää tappako m-minua”, seinää vasten oleva mies änkytti.

“Turpa umpeen!”, blondi sähähti ja käännähti sivuttain niin, että Daiya näki osittain tämän kasvot.

Vaaleahiuksinen mies nosti teräaseen kasvojensa tasalle ja nuolaisi terää nautinnollisesti silmissään pieni hulluuden kiilto. Nopeasti tämä sivalsi pitelemänsä miehen kaulan auki, roiskien verta itsensä päälle. Julma hymy kasvoillaan, mies kääntyi katsomaan toveriaan.

Daiya henkäisi hiljaa kauhuissaan. Hän olisi halunnut kirkua, mutta ääni oli juuttunut kurkkuun. Vatsassa tuntui epämiellyttävä möykky, ja hänen teki mieli oksentaa nähdessään veren valuvan vuolaana miehen kaulan poikki kulkevasta syvästä ja pitkästä viillosta. Hänen koko kehonsa tärisi pelosta ja järkytyksestä. Hän oli juuri todistanut murhan. Miksi ihmeessä hän ei ollut voinut hiipiä pois paikalta heti siihen tupsahdettuaan? Hän näkisi tästä varmasti painajaisia koko loppu elämänsä.

Valtava pakokauhu hyökyi Daiyan yli hänen tajutessaan, että jos miehet huomaisivat hänet, häntä odottaisi samanlainen kohtalo. Daiya pakotti lamaantuneen kehonsa liikkeelle ja peruutti hitaasti kulman taakse. Kun hän otti kolmannen askelensa, hänen kenkänsä päästi kimeän äänen katua vasten. Hän ei ollut nostanut tarpeeksi jalkaansa.

Salamannopeasti miesten silmät kääntyivät tuijottamaan häntä. Daiya tuijotti kauhuissaan miehiä ja vaaleaverikön ottaessa yhden askeleen häntä kohti, hän pinkaisi juoksuun. Daiya juoksi niin lujaa kuin jaloistaan pääsi ja kuuli takanaan kahdet juoksuaskeleet. Pakokauhu oli valtava. Hän ei tiennyt minne menisi, minne piiloutuisi ja miten saisi karistettua miehet kannoiltaan. Hyvin hämärästi hänellä käväisi mielessä se, että hän oli aivan kuin elokuvan nainen.

Daiya kääntyili eri kujille ja yritti karistaa miehet kannoiltaan, mutta nämä tuntuivat vain saavuttavan jatkuvasti. Daiya kääntyi jälleen yhdelle kujalle ja syöksyi seinää vasten nojaavan roskiksen taakse. Kujalla kaikui vieläkin hänen askelensa, joten kuulosti siltä, että hän olisi vielä jatkanut matkaansa. Hän istui hiljaa ja hengittämättä miesten pyrähtäessä hänen ohitseen. Varmuuden vuoksi hän katsoi, kun miesten selät katosivat seuraavan kulman taakse.

Daiya puhalsi hiljaa ilmat keuhkoistaan ja nousi haparoiden ylös. Jalat täristen hän lähti juoksemaan päinvastaiseen suuntaan. Häneltä ei mennyt kauan päästä kotiin ja vikkelästi hän livahti sisälle asuntoon vilkuiltuaan ensin taakseen. Hän kulki ikkunalta ikkunalle sulkien verhoja ja sädekaihtimia. Sen tehtyään hän istahti keittiön pöydän ääreen. Daiyan jalat olivat hyytelöä ja hän tärisi edelleen voimakkaasti. Se oli ollut lähellä. Liian lähellä. Hän melkein kuoli. Ajatus oli karmiva.

‘Okei.. nyt minä tarvitsen jotakin rauhoittavaa.’

Daiya hoippui vedenkeittimen luokse napauttaen sen käyntiin. Yläkaapista hän kaivoi tärisevin käsin vaniljanmakuisen teepussin. Veden lämmettyä, hän kaatoi vettä mukiinsa ja upotti pussin sen sekaan. Hän siemaisi tyytyväisenä teetä, ja tunsi sen heti hivenen rauhoittavan myrskyäviä tunteitaan. Pikkuhiljaa vapina ja pelko lakkasivat. Eiväthän he mitenkään voisi häntä täältä löytää. He eivät tienneet kuka hän oli, he eivät varmasti olleet erottaneet kunnolla hänen kasvojaan ja he eivät olleet nähneet hänen astuvan taloon. Hänellä ei siis olisi hätää.

Juotuaan teen Daiya painui suoraan sänkyynsä vaihtamatta edes vaatteitaan. Hän ummisti silmänsä, mutta samassa kuolevan miehen kasvot ja blondin julma virnistys palasivat hänen mieleensä. Säpsähtäen hän avasi silmänsä ja manasi koko illan alimpaan helvettiin. Miksi juuri hänen oli ollut pakko nähdä tuollainen hirveä teko? Hän epäili vahvasti ettei nukkuisi koko yönä silmällistäkään. Hän laittoi dvd-soittimeen rauhallista musiikkia ja väänsi volyymin pienelle. Aivan huomaamattaan hän lipui rauhalliseen uneen.


Talon ulkopuolella kaksi miestä tarkkailivat kerman väristä taloa vieretysten. He katselivat talon pimeitä ikkunoita hiljaisina, kunnes blondi sanoi ärsyyntyneenä:

“Tuonnekko se likka meni?”

“Varmaankin.”

“Älä ole noin rauhallisen oloinen! Oli sinun vikasi että likka näki meidän touhumme! Sinunhan piti vahtia juuri tällaisen tapauksen varalta. Miten sinun pienet aivosi eivät osaa edes noin helppoa asiaa ymmärtää?”, blondi tiuskaisi.

Mustat pitkät hiukset omaava mies käänsi katseensa toiseen mieheen. Hänen silmissään kipinöi vaarallisesti, ja tämän käsi puristui nyrkkiin.

“Älä minua syytä, tämä on yhtä paljon sinun kuin minunkin vikani. Jos et olisi leikkinyt uhrillasi niin kauan, tyttö ei olisi koskaan nähnyt meitä. Ja ihan vain tiedoksesi, minun aivoni ovat kaksi kertaa suuremmat, kuin sinun rusinan kokoiset aivosi”, mies heitti takaisin vaarallisen tyynen oloisena.

Blondi kihisi raivosta toisen loukkauksen johdosta, mutta ei uskaltanut enempää ärsyttää toveriaan, tämä kun oli häntä vahvempi. Ja se lisäsi ennestään hänen turhautuneisuuttaan.

“Mennään tekemään siitä rääpäleestä selvää”, blondi sanoi hiljaa ja lähti astelemaan taloa kohti.

Pian he molemmat seisoivat oven takana. Mustahiuksinen mies avasi lukon helposti tottuneen oloisena ohuella pinnillä ja he hiipivät sisään. Heidän oli vaikea nähdä eteensä pimeässä, ja eteneminen oli hidasta. He eivät tahtoneet herättää talon asukkia. He ohittivat keittiön ja löysivät makuuhuoneen oven, joka oli kiinni. Varovasti blondi avasi oven ja kurkisti sisään. Sängyllä peiton alla tuhisi tyttö.

Hiljaa he hiipivät huoneeseen ja aivan sängyn viereen. Blondi kaivoi vyöllään olevasta tupesta veitsensä ja kohotti sitä aikeinaan iskeä. Juuri kun veitsi oli viiltämässä vaalean kaulan auki, toinen miehistä tarttui tämän ranteeseen pysäyttäen iskun.

Daiya tunsi ilmavirran pyyhkäisevän kasvojaan ja avasi unisena silmänsä. Unihiekka karisi silmistä nopeasti, hänen havaitessa teräaseen aivan kasvojensa yläpuolella. Vertahyytävä kiljaisu kaikui asunnossa tytön kiljuessa peloissaan. Miehet säikähtivät äkkinäistä ääntä ja perääntyivät hivenen.

Daiya nousi istumaan ja yritti paeta kauhuissaan sängystä, sotkeutuen kuitenkin peittoonsa. Hän huomasi tummahiuksisen miehen kaivavan nopeasti jotakin taskustaan ja samassa tämä oli kietonut tytön itseään vasten ja asetti kostean liinan tämän kasvoille.

Daiya tunsi vahvan otteen ympärillään ja ajatuskykynsä sumenevan nopeasti. Iljettävä haju tunkeutui hänen sieraimiinsa. Miehen pitkät hiukset olivat osittain valahtaneet hänen kasvoilleen ja niistä leijaili hento sitruunan tuoksu. Se oli viimeinen asia minkä hän haistoi, ennen kuin valui tiedottomaan pimeyteen.

Miehet huokaisivat helpotuksesta ja tyttöä pidellyt mies nosti tämän syliinsä ja käveli ystävänsä viereen. Blondi katseli naista vihaisen oloisena.

“Itachi! Miksi et antanut minun tappaa häntä!”

“Minun motiivini eivät kuulu sinulle Deidara. Hän lähtee mukaamme ja sinä et koske häneen sormenpäälläsikään, ymmärretty?”

Blondi mulkoili Itachia vihaisena, mutta ei vastannut tälle mitään, vaan marssi ulos huoneesta. Itachi katseli sylissään olevan naisen kasvoja ja pieni hymyntapainen kasvoillaan lähti Deidaran perään.

----------

Tämä ei ole kauhean pitkä, koska halusin jättää tämän tähän ^^ Ja ficin nimen kanssa oli hankaluuksia.. joten se nyt on tuollainen.

Kommentit olisivat erittäin tervetulleita :)