Kuun valossa osa 2

Daiya tunsi pimeyden väistyvän mielestään ja ajatusten selkeytyvän. Hän antoi aistiensa tunnustella ympäristöä, ennen kuin avasi silmiään. Hän tunsi makoilevansa sängyssä peiton alla, ja kaikkialla oli hiljaista. Aivan niin kuin kotona pitikin olla. Daiyan avatessa silmänsä karu totuus iski vasten kasvoja.

Hän ei ollut kotona, vaan jossain aivan muualla. Hän oli nähtävästi jonkun naisen huoneessa, sillä seinää vasten oli peilipöytä ja sen päällä muutamia meikkejä ja hajuvesipulloja. Huoneessa olevat nuhjuiset verhot olivat violetit ja huone vaikutti muutenkin huonokuntoiselta.

Edellisillan tapahtumat alkoivat pikkuhiljaa palautua hänen mieleensä. Tai ainakin hän oletti sen olevan eilisilta, sillä eihän hän voinut tietää kauanko oli nukkunut.
Hän muisti pitkähiuksisen miehen tainnuttaneen itsensä kloroformilla ja miehestä lähteneen sitruksen tuoksun. Mutta miksi miehet eivät olleet tappaneet häntä? Ja miksi hänet oli otettu vangiksi?

Daiya nousi ylös vuoteelta ja hiipi ovelle koittaen sen kahvaa. Ovi aukesi narahtaen ja Daiya irvisti ja toivoi ettei kukaan talossa ollut kuullut mitään. Hiljaa ja peloissaan hän hiipi sukkasillaan pitkin käytävää. Täälläkin seinät vaikuttivat huonokuntoisilta. Tapetit repsottivat ja seiniin oli kirjoitettu ja piirretty spray-väreillä ja tussilla. Missään ei kuitenkaan näkynyt ketään joten hän jatkoi matkaansa. Hän käveli pitkin käytäviä ja ohitti muutamia muita huoneita, ja oli kiitollinen siitä että ovet olivat kiinni.

Daiya havaitsi pian edessään ulko-oven. Hän ei voinut uskoa tuuriaan! Hän pääsisi sittenkin livahtamaan täältä pois. Riemun täyttäessä hänet, Daiya otti rohkeamman askeleen kohti ovea.

“Minnekäs sinä luulet olevasi menossa?”

Daiyan liikkeet pysähtyivät kuin seinään. Sydän pamppaillen ja pelon kuristaessa kurkkua, hän kääntyi katsomaan kuka hänelle oli puhunut. Hänen edessään seisoi mustahiuksinen mies, jolla oli myös mustat silmät ja silmien alla oli viivat.

Daiya ei kerennyt tajuta mitä teki, hänen alitajuntansa oli nopeampi kuin hän itse. Hän ryntäsi ovea kohti ja ehti vääntää kahvan alas, kunnes tunsi käden tarttuvan käsivarteensa. Ote oli vahva, mutta ei sattunut.

“Sinuna päästäisin irti siitä kahvasta, en nimittäin haluaisi vahingoittaa sinua”, mies sanoi matalalla äänellä.

Daiya päästi peloissaan irti kahvasta ja kääntyi kasvotusten miehen kanssa. Nyt kun hän tarkemmin katsoi, miehen silmissä oli aavistus tummanruskeaa sävyä, mutta silmien väri silti luokiteltaisiin kokonaan mustiin. Jalassaan miehellä oli mustat nahkahousut, jotka olivat tiukan oloiset ja vetivät tahtomattakin hänen huomionsa. Päällään miehellä oli tummansininen kireä hihaton, joka toi  kiinteät lihakset esille.

Mies piti edelleen Daiyan kädestä ja lähti kuljettamaan tätä takaisinpäin. Heidän tullessa kohtaan, johon mies oli ilmestynyt Daiya näki olohuoneen jossa oli monta henkilöä. Hän ei ollut innostukseltaan huomannut näitä aikaisemmin.

“Itachi, tuoko on se sinun uusi lemmikkisi? Tuohan se tänne näytille”, valkohiuksinen mies huudahti.

Miehen nimi oli siis Itachi, tuosta tiedosta voisi olla myöhemmin apua. Hän huomasi Itachin mulkaisevan olohuoneessa olijoita, mutta veti Daiyan kuitenkin sisälle huoneeseen.

Daiya antoi katseensa kiertää huoneessa olijoissa. Äsken puhunut valkohiuksinen mies vaikutti tylyltä, vaikka tällä olikin vaaleanpunaiset silmät. Tämä kiillotti viikatteen näköistä asetta, joskin tuossa oli kolme terää ja miehellä oli kaulassaan koru jossa oli kolmio ylösalaisin.

Valkohiuksisen miehen vieressä istui mustahiuksinen mies ja tämän kasvoja peitti maski. Hänestä sai jostain syystä heti sellaisen käsityksen että tämä oli hiljaista sorttia.

Ikkunan vieressä oli… kasvi? Ei kyllä se oli mies, joskin muistutti pahasti kasvia, ja tällä oli kummallisen väriset kasvot ja eripari silmät. Tämän vieressä oli oranssimaskinen mies. Sohvalla istui samainen blondi, jonka hän oli nähnyt murhaavan ja tämä istui sohvalla, kuin se olisi hänen oma valtakuntansa josta käsin hän käskytti alamaisiaan. Tämä kuiskaili jotakin vieressään istuvalle punapäälle. Hänen suurin huomionsa kuitenkin kiinnittyi lähes kaksi metriseen mieheen, jolla oli sinisen sävyinen iho. Mies näytti aivan hailta, hampaitaan myöten. Tällä oli vierellään kummallisen näköinen ase, joka näytti olevan täynnä piikkejä.

Kaikkien miesten katseet oli suunnattu häneen. Se teki hänen olostaan entistä ahdistuneemman ja kiusaantuneemman. Voi, kunpa ne kääntäisivät katseensa muualle!

“Itachi, miksi vitussa sinä toit tuon tänne? Pein ei varmasti ilahdu kunhan kuulee tästä”, vaaleanpunaiset silmät omaava mies sanoi.

“Hidan, minun motiivini ei kuulu kenellekään teistä, ja Pein ei tule Konanin kanssa takaisin vielä moneen viikkoon, joten asia ei vielä vaivaa häntä mitenkään”, Itachi totesi.

“Näin kun valossa näkee likan paremmin, niin sehän on ihan hyvännäköinen. Voitaisiin panna kaikki sitä vuorotellen”, blondi sanoi mittaillen katseellaan tyttöä päästä varpaisiin.

“Tuotako? Eihän sillä ole edes tarpeeksi muotoja”, haimies totesi.

“Ihan vain tiedoksi teille kaikille, että se joka koskee häneen edes sormenpäälläänkään satuttaakseen häntä, joutuu vastaamaan teoistansa minulle”, Itachi sanoi vaarallisella äänellä.

Hetken oli täysin hiljaista kaikkien vilkuillessa toisiaan, kunnes Hidan avasi suunsa.

“Miksi sinä sitä suojelet? Et kai vaan ole pihkassa siihen”, Hidan sanoi sarkastisesti.

“En ole, hän vain on yksinkertaisesti minun, minähän hänet tänne toinkin”, Itachi totesi rauhallisesti.

Hidan vislasi ja taputti sekä virnisteli Itachille.

“Taidat olla pahassa puutteessa, ystäväiseni.”

Itachi vain tyytyi olemaan vaiti ja katselemaan toisia omissa mietteissään.

Daiya ei voinut uskoa korviaan. Miehet leikkivät hänellä ja hänen tunteillaan. Nämä aikoivat siis tuosta vain kierrättää häntä kuin purulelua keskenään? Törkeää.. onneksi Itachi sentään aikoi pitää nämä erossa hänestä. Mutta miten Itachi kehtasi väittää häntä omakseen! Ei tämä ollut miehen omaisuutta, ei nyt eikä koskaan, siitä hän pitäisi visusti huolen. Mahtoikohan olla totta, että Itachi oli puutteessa? Jos se pitäisi paikkansa, hänen pitäisi olla valppaana tämän seurassa.

“Onko tuo rikkaasta perheestä? Voisikohan siitä pyytää lunnaita?”

“En usko Kakuzu, hänen pieni talonsa vaikutti hyvin vaatimattomalta”, Itachi vastasi katsellen mustiksi lakattuja kynsiään.

“Hei tyttö, mikä nimesi on?”, blondin vieressä istuva punapää kysyi.

Daiyan teki mieli olla vastaamatta, mutta toisaalta hän ei halunnut miesten jatkuvasti kutsuvan itseään ‘tytöksi’ tai ‘likaksi’, ja mies oli jopa esittänyt kysymyksen asialliseen ja kohteliaaseen sävyyn, ihme kyllä.

“Daiya Yasuki. Tuota.. keitä te sitten olette?”

“Punapää on Sasori, blondi Deidara, tuo maskikasvoinen Kakuzu, kasviheppu Zetsu, maskipää Tobi ja tuo sini-ihoinen on Kisame ja Hidanin ja minun nimet jo kuulitkin”, Itachi luennoi.

“Miksi sinä sille meidän nimet kerroit?”, Hidan äyskäisi.

“Daiya olisi kuitenkin saanut ne tietää ennemmin tai myöhemmin, joten mitä väliä?”

“Ihan sama se minulle on.. pojat, teidän pitää lähteä duuniin”, Kisame huikkasi.

Kaikki muut paitsi Kisame, Itachi ja Deidara nousivat ylös ja suuntasivat huoneisiinsa. Hetkessä he palasivat muutama varuste mukanaan ja kaikilla päällään musta kaapu jossa oli punaisia pilviä.

“Hetkinen! Tehän olette Akatsukeja!”, Daiya huudahti.

Hän oli joutunut koko kaupungin vaarallisimman rikollisliigan panttivangiksi, juuri hänen tuuriaan. Hänen pitäisi sitä suuremmalla syyllä paeta pian.

“Miksi teillä ei ollut eilen tuota kaapua päällänne?”, Daiya kysyi katsahtaen Itachiin.

“Sitä ei ole aina pakko käyttää, ja yleensä vain suuremmilla keikoilla siitä on hyötyä.”

Daiya katsoi porukan valumista pihalle. Ehkä hän voisi paeta kun talossa ei ollut muita kuin Itachi ja Kisame? Pitäisi hänen ainakin yrittää. Mitähän hyötyä kaavuista sitten oli? Itachi osasi olla raivostuttava, tämä ei selvästikään aikonut paljastaa hänelle kaikkea, mutta tokihan se oli ollut arvattavissa.

Daiya huomasi Itachin keskittyneen puhumaan haimiehen kanssa joten hän livahti ulos. Pihalla oli muutamia koivuja ja puskia, ja paljon valloilleen päässyttä ruohoa. Hän katsahti taloon päin. Tämä oli selvästi ollut joskus käytössä, mutta vuosien kuluessa rapistunut huonoon kuntoon ja unohtunut. Daiya oletti hökkelin olevan kuitenkin suhteellisen lähellä kaupunkia, varmaankin kaupungin rajojen lähettyvillä. Niin kaukaa ei rikollisia osattu etsiä.

Daiya suunnitteli juuri lähtevänsä juoksemaan länttä kohti, kun takaa kuuluva ääni pysäytti hänen liikkeensä.

“Jos yrität karata, minun täytyy tappaa sinut, sanoi Itachi sitten mitä tahansa.”

Daiya kääntyi ympäri ja kohtasi Kisamen kylmän katseen. Eikö täältä mitenkään päässyt pois? Miehet taisivat tosiaan vahtia häntä jatkuvasti.

“Miksi et sitten tapa minua heti?, Daiya heitti pelokkaana mutta samalla kuitenkin tämän äänessä oli uhmakkuutta.

“Koska kunnioitan Itachia.”

Miehen täytyi olla todella lojaali Itachille, jos tämä totteli tätä enempiä kyselemättä. Masentuneena Daiya palasi sisälle luoden turhautuneen katseensa edessään seisovaan Itachiin.

“Toki saat olla ulkona, mutta minun on varoitettava sinua, mikäli yrität paeta, ystäväni tuskin ovat yhtä helläkätisiä kuin Kisame”, Itachi sanoi.

Helläkätinen? Kisameko! Tämähän oli juuri uhannut tappaa hänet. Toiset taisivat siinä tapauksessa toimia ennen kuin kyselivät ja varoittivat aikeistaan.

Daiya kulki Itachi ohi kuin tätä ei olisi olemassakaan ja kurkisti olohuoneeseen. Siellä ei ollut mitään mielenkiintoista, kirjahyllyssä oli muutama kirja. Daiya sivuutti huoneen ja löysi itsensä pian keittiöstä. Keittiökään ei ollut mitenkään kummoinen, yhtä kärsinyt kuin muutkin huoneet. Daiya avasi jääkaapin oven ja ei ilahtunut löydöstään.

Kaappi oli täynnä kaikennäköistä pikaruokaa ja kasviksia ei näkynyt missään. Hänellä kävi kummallinen ajatus mielessään: ehkä kasviksia ei oltu hankittu, jotta he eivät loukkaisi Zetzun tunteita? Mieletön ajatus, mutta mistäpä sitä tietäisi, vaikka asia olisi juuri niin. Kaikki olivat täällä niin omituisia.

Jos hän kerta joutuisi olla täällä pidempäänkin, hän vaatisi ehdottomasti kunnon ruokaa ja tavaroita itselleen. Hänen kaikki tärkeät tavaransa olivat jääneet hänen asuntoonsa. Miehet eivät sitten yhtään olleet ajatelleet hänen tarpeitaan…

Daiya jatkoi matkaansa ja tuli jälleen käytävälle, jolla oli monia ovia. Hän kokeili olivatko ne auki, mutta kaikki ovet oli lukittu. Ilmeisesti hänen ei haluttu vierailevan toisten huoneissa. Hän kääntyi vasemmalle ja löysi vessan ja oven josta pääsi suihkutiloihin. Näitä hän ainakin tulisi tarvitsemaan! Paikka ei edes ollut järin iso, mutta hänelle se tuntui oman pienen asunnon jälkeen isolta omakotitalolta. Ihmekös tuo vaikka tämä vähän iso olikin, jos täällä asusti kymmenen henkilöä.

Daiya meni takaisin omaan huoneeseensa ja lukitsi oven. Hän kyllä tiesi että miehet taitavia kun olivat, saisivat sen varmasti auki halutessaan. Pitäisi olla tarkkana senkin varalta. Daiya mönki sänkyynsä ja veti peiton niskaansa. Hän päätti käydä huomenna suihkussa, nyt hän oli moiseen liian väsynyt.

Tänään oli tapahtunut aivan liikaa, ja hän oli ollut jälleen aivan liian peloissaan. Hän ei varmasti kestäisi kauan tällaista höykytystä ja tunteiden edestakaisin veivaamista, vähintäänkin stressi iskisi jossain vaiheessa tai hän vain romahtaisi tämän kaiken kasaantuessa liian painavaksi taakaksi.

Hän oli herännyt vasta muutamia tunteja sitten, mutta silti häntä väsytti kamalasti. Daiya veti peiton päällensä ja kävi makuulle. Ennen nukahtamistaan Daiyan mielessä liikkui pakottava ongelma. Miten ihmeessä hän kestäisi kahdeksan miehen keskellä? Hänhän oli vieläpä ainut nainen koko paikassa. Mitä tästä kaikesta vielä mahtaisi seurata…

-----------

Ei siitä taaskaan tullu kamalan pitkä, gomen ^^
Toivottavasti tämä ei vaikuttanut tylsältä edelliseen osaan verrattuna. Ilmoitelkaa toki mahollisista virheistä ja kommentteja olisi erittäin mukava saada ^____^

Oho, siitä tuli tosi lyhyen näkönen! Wordissä se kyllä näytti pidemältä -_____- koitan sitte ens osasta väsätä pidemmän, älkää tappako mua, pliis!