A/N: No niin. Oli kaikenlaista hankaluutta tämän kirjoittamisen kanssa, eikä suinkaan vähäisimpänä opinnäytetyön teko ja oikean peukaloni terrorisoiminen neulalla (onnistuin irrottamaan siitä palan >.<). Tässä nyt olisi uusi luku.

Pahoittelen jo valmiiksi sitä, että se on ehkä hitusen lyhyt. Ehkä seuraavasta tulee sitten hieman pidempi. Koittakaa joka tapauksessa nauttia tästäkin vähästä ^^;

Prologi

Minun muistoni sinusta
Vain kuiskauksia tuulessa

Luku 3
Syviä, pohjattomia, lämpöisiä

Makaan sänkyni pohjalla puoliksi unessa. Oloni on tokkurainen lääkkeistä, joita minulle on syötetty. En tunne kipua, mutta tiedän sen hyökkäävän kimppuuni heti, kun niiden vaikutus alkaa heikentyä. Paksu side vyötärölläni tuntuu puristavalta ja epämukavalta. Oikeastaan kaikki tuntuu kurjalta.

Haluaisin nukkua, mutta en saa unta lääketokkurasta huolimatta. Olen kai nukkunut viime aikoina liikaakin. Olen turhautunut, kiukkuinen ja vihainen itselleni, mutta samaan aikaan minua masentaa. En halua joutua makaamaan aloillani pitkään. Pahimmassa tapauksessa taitoni pääsevät ruostumaan ja minut potkaistaan pois tiimistäni.

Kuulen huoneeni ikkunan aukeavan hiljaa ja raotan silmiäni. Äiti käy säännöllisesti katsomassa minua, mutta yleensä olen kyllä kuullut hänen tulevan huoneeseeni. Sitä paitsi nyt on myöhä, koska on jo pimeää. Erotan tumman hahmon, joka hiipii ikkunasta sisään. Sydämeni jyskyttää rintaani vasten. Ei ole totta!

”Mitä sinä täällä teet?” sihahdan hampaideni lomasta. Taivas, jos isäni tajuaa Itachin livahtaneen meille sisälle..
”Tulin katsomaan, miten sinä voit”, hän kuiskaa takaisin ja istahtaa sänkyni laidalle. Haluaisin kohottautua, mutta tiedän tasan tarkkaan, miten paljon se sattuu, joten en liikahdakaan.
”Et voi tulla tänne keskellä yötä”, ärähdän. ”Ja miksi sinua nyt kiinnostaa? Et ole käynyt aiemminkaan.”
”En halunnut tulla samaan aikaan kuin muut”, hän selittää.

Vastaus on niin omituinen, etten tiedä, mitä sanoa.  Silmäni erottavat hänen kasvonpiirteensä jotenkin. Haluaisin nähdä tarkemmin, mutta on parempi, etten pyydä häntä sytyttämään valoja. En halua vaikeuksia meille kummallekaan. Hänen tummat silmät vastaavat katseeseeni, ja olen erottavinani niissä huolta.

”Joko minut on potkittu tiimistä?” kysäisen yrittäen kuulostaa huolettomalta. Todellisuudessa erottaminen on pahin pelkoni. Olen tehnyt kovasti töitä asemani eteen, enkä todellakaan halua menettää sitä.
”Ei. Saimme toisen tytön väliaikaisesti tilallesi, mutta hän on surkea”, Itachi toteaa. Vaikka kuiskaus on hiljainen, pystyn erottamaan halveksunnan hänen äänessään. En voi olla miettimättä, halveksiiko hän minuakin häviöni takia. ”Mutta miten sinä voit?”
”Ihan hyvin”, valehtelen sujuvasti.
”Etkä voi.” No, ehkä se oli sitten hieman vähemmän sujuva vale.
”Paremmin kuin eilen kumminkin”, tuhahdan.

Itachi hymyilee minulle. Lämpö läikähtää vatsassani. En oikein tiedä, miten minun pitäisi häneen suhtautua. Sen tiedän, että karvaan tappioni jälkeen minun on turha enää kuvitella pääseväni hänen yläpuolelleen. Jostain syystä hänen hymynsä saa minutkin hymyilemään. Olen aina pitänyt häntä arkkivihollisenani ja pahimpana kilpakumppaninani, mutta.. Kyllä minäkin olen muiden tyttöjen tapaan huomannut hänen silmiinpistävän hyvän ulkonäkönsä, kohteliaan puhetapansa ja älykkyyden, joka kuvastuu hänen jokaisesta sanastaan. Taidan ihailla häntä hieman, ja tavallaan on minun pakkokin, koska hän on niin täydellinen ninjana. Hän on ylittänyt kaikkien muiden saavutukset. Luultavasti hänestä tulee jonain päivänä legenda. Kyllähän sellainen henkilö on ihailun arvoinen. Ihailuani on vain tähän mennessä värittänyt hienoinen kateus.

”Emme vieläkään tiedä, kuka kimppuusi kävi, mutta hän ei kuulunut siihen porukkaan, joka oli kohteemme”, Itachi kertoo minulle. ”Häntä tuntuu olevan myös vaikea jäljittää. On kuin hän olisi kadonnut savuna ilmaan.”

Nyökäytän päätäni. Tuo kuulostaa omituiselta ja ehkä hieman pelottavaltakin. Toivottavasti kyseessä ei ole ainakaan kukaan henkilökohtainen vainoaja, sillä kimppuuni käynyt mies oli todella vahva. Tiedän, etten pysty puolustautumaan häntä vastaan ainakaan vielä. Minun täytyy kehittää taitojani huomattavasti.

”Onneksi selvisit hengissä”, Itachi jatkaa. Katson häntä hämmästyneenä, kun hän sipaisee sormellaan poskeani. En todellakaan tiedä, mitä sanoa.

Itachi tarttuu ranteeseeni ja kietaisee sen ympärille jotain. Erotan ohuen hopeisen ketjun juuri ja juuri. Se tuntuu viileälle ihoani vasten.
”Sanoit, että minun pitäisi antaa sinulle lahja, kun sinusta tulee ANBU kapteeni”, hän toteaa.
”Mutta eihän minusta ole tullut”, protestoin. ”Eikä minusta varmaan koskaan tulekaan.”
”Ei, mutta voitit minut silti”, hän hymähtää.

Nyt olen täysin ulalla. Minä olen kokenut karvaimman tappion ikinä. Siitä ovat todisteena rumat tikit alavatsassani ja side vyötäröni ympärillä. Sen tappion takia makaan sängyssä, enkä pääse edes vessaan ilman apua. Ja Itachi kehtaa väittää minun voittaneen hänet. Tuo on taatusti vain jokin uusi tapa tehdä minusta pilaa.

”Ole silti jatkossa varovaisempi. Pidän sinusta enemmän, kun olet yhtenä kappaleena”, hän jatkaa. Mitä hän oikein yrittää sanoa? Sydämeni paukuttaa yhä kovempaa rintaani vasten ja tekee oloni entistäkin huonommaksi.
”Itachi, mitä sinä..?” Kysymykseni jää kesken, kun hän painaa huulensa omiani vasten. Järkyttyneenä en edes tajua työntää häntä kauemmas. Suudelma on lyhyt ja sovinnainen. Heti perään hän nousee sängyltäni ja hymyilee minulle jälleen.
”Koeta nukkua, että paranet nopeammin.”

Hän katoaa ikkunasta ja vetää sen perässään kiinni. Jään hämilläni tuijottamaan hänen peräänsä. Sydämeni ei suostu vieläkään rauhoittumaan ja nyt huulianikin kuumottaa. Kosketan niitä varovasti. Sainko todella juuri elämäni ensimmäisen suudelmani? Itachilta? Aeko kuolee kateuteensa, kun kuulee. Ei, en voi kertoa hänelle. Hän on väittänyt minun olleen ihastunut Itachiin siitä asti, kun olin kahdeksan. En tosiaan sano hänelle mitään.

Vilkaisen rannettani pimeässä. Koru on yksinkertainen, mutta kaunis. Juuri sellainen, joita pidän mielelläni. Mistä Itachi tiesi? Onko hän noin hyvin perillä mieltymyksistäni? Oloni on todella sekava, enkä tiedä, mitä minun pitäisi ajatella. Pitääkö hän minusta? Siis enemmän kuin kilpakumppaneista pidetään?

*

Avasin silmäni hitaasti. Aurinko oli vasta nousemassa, mutta aamu oli kuitenkin selvästi koittanut. Tiesin kokeilemattakin, että otsani oli hiessä. Helvetin piinaavat unet. Ne eivät kerta kaikkiaan jättäneet minua rauhaan öiseen aikaan. Tuota unta en ollut nähnyt aiemmin, mutta se ei ollut yhtään mukavampi kuin ne, jotka minua yleensä häiritsivät. Halusin haudata menneisyyteni, en elää sitä yö yöltä uudestaan.

”Taidat olla naisen tarpeessa, poika”, Kisame-sanin ääni tunkeutui tajuntaani. Käännyin hitaasti makuualustallani. Mistä tuo kommentti nyt oli tullut? En ollut oikeasti mies, joten en voinut kärsiä aamustondiksesta. Haimiehellä ei siis olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla mitään syytä esittää moista väitettä.

Nousin istumaan ja venyttelin käsivarsiani. Näin kohteeni tuijottavan minua jälleen. Olisin voinut vaikka vannoa, että hän oli jäänyt istumaan tasan samaan asentoon käydessäni nukkumaan. Pelottavaa, olisi ollut helppo kuvitella, ettei hän ollut levännyt ollenkaan. Vaikka ei kai olisi ollut mikään ihme, vaikka hän olisi muuttunut vuosien varrella jonkinlaiseksi demoniksi, joka ei tarvinnut lainkaan unta.

”Kuinka niin, Kisame-san?” En vain voinut pitää kysymystä sisälläni. Hain kommentti oli saanut minut sen verran hämilleni, että ärtymys uneni suhteen alkoi haihtua hiljalleen.
”Hän tarkoittaa, ettemme halua kuunnella samanlaista äännehdintää enää ensi yönä”, kohteeni vastasi. Ilmeeni jähmettyi, kun vilkaisin häntä. En uskaltanut kysyä, mitä hän oli tarkalleen ottaen kuullut. Minulla oli kyllä varsin selkeä mielikuva unestani, mutta.. ei siihen ollut liittynyt mitään seksuaalista. Olinko kenties nähnyt toisenkin unen? Sellaisen, jota en muistanut? Huh, tämä oli paha juttu. Luultavasti painajaisten aikaan pyörin vuoteellani ja saatoin jopa huutaa, olin nimittäin pari kertaa herännyt omaan huutooni. Mutta jos pidin elämää myös muiden unieni aikana.. Se tarkoitti käytännössä, etten voisi pian nukkua ollenkaan, sillä en voinut ottaa riskiä, että jonain yönä toistelisin kohteeni nimeä varsin kiihkeään sävyyn.

Totuuden myöntäminen itselle sattui. Olin heikkoakin heikompi. Ainoa keino tulla vahvaksi oli voittaa oma itseni. Olin itseni pahin vihollinen, sillä vain minä saatoin estää itseäni suorittamasta toimeksiantoani. Minun olisi voitettava ensin itseni ja sen jälkeen kohteeni. Taistelusta tulisi pitkä ja raskas.

Etsin laukustani pakkauksen, jossa olivat viimeiset rippeet kuivatusta lihasta, jota olin kuljettanut mukanani. Minua suututti suunnattomasti. Yöt olivat minun helvettini, enkä tiennyt, miten olisin voinut välttää uneni. Kenties keräämällä yrttejä, jotka vaivuttivat todella syvään ja unettomaan uneen, mutta niiden käyttäminen pitkäaikaisesti ei tehnyt hyvää sen enempää mielelle kuin kehollekaan. Jotain minun oli joka tapauksessa keksittävä, koska todennäköisesti päivällä nukkuminen ei tullut kysymykseenkään.

Syödessäni aamiaista miehet keskustelivat keskenään hiljaisella äänellä. Jäin sellaiseen käsitykseen, etteivät he olleet vielä suorittaneet tehtäväänsä. Tieto sentään ilahdutti minua vähän. Jos vain pääsisin heidän mukaansa, voisin tarkkailla kohteeni nykyisiä kykyjä.

Kuuntelin keskustelua vain puolella korvalla. Ajatukseni tuppasivat harhailemaan luvattomille alueille, kun katselin kohdettani. Se oli todella ärsyttävää. Haroin hiuksiani paremmin pystyyn ja huokaisin. Ne tuntuivat lievästi likaisilta sormia vasten. Kylpy olisi tehnyt todella hyvää. Lisäksi minusta tuntui, että sideharso kaipasi kiristämistä. Muussa tapauksessa se voisi liukua pois paikoiltaan kesken päivän, enkä todellakaan halunnut niin tapahtuvan.

Mutisin jotain pikkukaverin näyttämisestä bambupusikolle ja livahdin pois leiripaikalta. Kuulin Kisame-sanin jälleen kerran hohottavan sanoilleni. Hyvä, että haita sentään huvitti. Itse olin juuri tajunnut, että tilanteeni oli vaikeampi kuin olin osannut ennakoida. Sukupuoleni salaaminen saattaisi olla hyvinkin vaikeaa pidemmällä aikavälillä.

Etsin suojaisen paikan ja kiskoin paitani pääni yli. Kuten olin arvellut, sideharso oli löystynyt. Toisaalta se oli myös hiertänyt vasempaan kylkeeni ikävän näköisen jäljen. Hankauma punotti ja siihen sattui, kun sitä kosketti. Yleensä huolehdin siitä, etten joutunut pitämään sideharsoa ympärilläni jatkuvasti, ainakaan silloin, kun olin liikkeellä. Oikeastaan vain jos tiesin tulevani nähdyksi, esiinnyin poikana. Yksin keskellä erämaata suostuin jopa olemaan oma itseni. Huokaisin, olisi ollut huomattavasti helpompaa vain olla nainen, mutta tällä alalla miehiin luotettiin huomattavasti enemmän. Sanottiin, että naiset olivat liian tunteellisia toimiakseen salamurhaajina, ja se varmasti piti osittain paikkansakin. Olin minäkin surrut ensimmäisiä kohteitani. Neljä ensimmäistä murhaani olivat kummunneet sellaisesta vihasta, etten osannut vieläkään katua niitä. Sen sijaan muutamat niiden jälkeen olivat särkeneet jo valmiiksi rikkonaisen sydämeni. Silti olin jatkanut uralla. En itsekään tiennyt, miksi tein niin, mutta ehkä se oli ollut kohtalon tai kamien johdatusta, sillä ilman omien kykyjeni äärimmilleen kehittämistä, en olisi koskaan tullut riittävän vahvaksi selvitäkseni kohteeni kohtaamisesta.

Ai, nytkö sinä olet riittävän vahva? Mikä se herttainen uni sitten viime yönä oli?

Älä nyt sinäkin aloita.

Sinä olet niin syvällä, niin pulassa. Tässä ei käy hyvin.

Sittenhän me olemme samassa veneessä. Suosittelisin tukemaan minua, jos mielit säilyä hengissä.

Varmin keino säilyä elossa on paljastaa henkilöllisyytesi.

Paskat on.

Tiedät itsekin, että Itachi..

Pää kiinni, en halua kuulla tuota!

Keskityin vimmaisesti kiertämään sideharsoa uudestaan aristavan yläruumiini ympärille. Rintani, vaikka pienet olivatkin, kaipasivat vapautta. Ne olivat arat ja turvoksissa. Ei ollut suositeltavaa litistää niitä moneksi päiväksi kerrallaan. Minä joutuisin totisesti kärsimään. En voinut kuin toivoa meidän pysähtyvän pian jonnekin, missä olisi majatalo, jotta voisin peseytyä kunnolla ja antaa kehoni levätä.

Vedin paidan takaisin päälleni ja hoidin vielä tarpeet, joista olin miehille vihjaissut, ennen kuin palasin leiripaikalle. Ryhdyin saman tien rullaamaan makuualustaani ja kiinnitin rullan laukkuuni. Nuotiomme oli kadonnut minun poissa ollessani, ja miehet olivat valmiina lähtemään liikkeelle. Kun olimme palanneet tielle, kuljin jälleen heidän perässään. Nämä yksitoikkoiset maisemat tympäisivät minua. Lisäksi en keksinyt mitään keinoa päästä lähemmäs kohdettani. Hän ei selvästikään ollut keskustelutuulella.

”Kuinka paljon Deidara kertoi siitä, mitä olemme täällä tekemässä, Shi-kun?” Kisame-san tiedusteli minulta. Siirryin kävelemään hänen vierelleen. Näytimme varmasti huvittavilta rinnakkain, sillä olin häntä reilusti lyhyempi.
”Ei paljon. Kuulin hänen sanovan, että olette suorittamassa Akatsukin tehtävää täälläpäin”, vastasin rehellisesti. Oikeastaan naamiomies, joka ei sivumennen sanoen ollut edes esitellyt itseään, olisi voinut valaista minua hieman paremmin. Kohteeni ja Kisame-san eivät olleet mitään idiootteja. Itse asiassa kohteeni oli luultavasti älykkäin mies, jonka olin koskaan tavannut, eikä hai jäänyt hänelle paljoakaan jälkeen. Monet S-luokan rikolliset olivatkin huipputasoa älykkyydeltään. Siitä kieli jo pelkästään se tosiasia, että he jäivät vain harvoin kiinni.
”Entä olitko hänen oppilaanaan kauan?” hai jatkoi.
”Vajaat pari kuukautta.” Tällä kertaa jouduin turvautumaan valheeseen. Toivottavasti en joutuisi vastuuseen sanoistani. En tiennyt Deidarasta juuri muuta kuin ulkonäön ja sen, että hän oli lainannut minulle muutaman savilinnun, jotka ilmeisesti olivat jollain tasolla eläviä.

Kisame-san nyökkäili itsekseen. Kohteeni ei edes vilkaissut suuntaani, mutta tiesin hänen kuulleen joka sanan. Luultavasti kysymykset olivat tulleet häneltä. Jostain syystä hän ei vain välittänyt keskustella kanssani juuri ollenkaan. Se minun täytyisi muuttaa. En kokenut Kisame-sania järin miellyttäväksi seuraksi, enkä sitä paitsi voisi saada häneltä tarvitsemiani tietoja.

”Sitten varmaan tiedätkin, etteivät Akatsukin tehtävät ole mitään lastenleikkiä”, haimies tokaisi.
”Tiedän, Kisame-san”, vastasin.
”Emme ole vielä suorittaneet tehtäväämme, ja sinun ilmestymisesi on jotain, mitä emme ottaneet lukuun. Koska Itachi-sama on päättänyt kouluttaa sinua, en kylläkään ymmärrä miksi.. sinähän olet pelkkä kakara, joudumme raahaamaan sinut mukaamme. Pysyttele syrjässä ja vaiti. Emme halua, että pilaat tehtävän”, haimies opasti minua.
”Selvä.” Juuri niin kuin toivoin. He näköjään halusivat tarjota minulle tilaisuuden tarkkailuun, ja se sopi minulle paremmin kuin hyvin.

Kuljimme hetken hiljaisuuden vallitessa. Tuuleni oli hieman parantunut. Pienikin edistysaskel oli hyvästä.
”Minkä ikäinen sinä muuten olet, Shi-kun?” hai tiedusteli yllättäen. Olin luullut keskustelun loppuneen.
”Yhdeksäntoista”, sanoin, vaikkei se ollutkaan totta. En halunnut heidän tietävän, että olin kohdettani vanhempi. Olin niin lyhyt, että kävin helposti nuoremmasta.
”Valehtelet jälleen, Shi-kun”, pehmeän varoittava ääni kuiskasi ja aiheutti minulle kylmiä väreitä. Noinko helposti kohteeni näki lävitseni? ”Olet korkeintaan 17.”

Olisin voinut huokaista helpotuksesta, mutta en tehnyt sitä, sillä se olisi ollut epäilyttävää. Sen sijaan loihdin kasvoilleni hämmästyneen hymyn.
”Olet oikeassa, Itachi-sama”, sanoin mahdollisimman reippaasti. ”Olen pahoillani. Halusin kai vaikuttaa teidän silmissänne vanhemmalta kuin olenkaan.”
”En suosittele valehtelemaan Itachi-samalle”, Kisame-san huomautti minulle. Nyökkäsin lyhyesti. Varoitus oli varmasti aiheellinen, mutta en siitä huolimatta voisi ryhtyä puhumaan totta.

Miehet hiljenivät jälleen. Kuljin vaitonaisena Kisamen vierellä. Olisin mieluusti jatkanut keskustelemista, jos en muusta syystä niin luottamuksen luomisesta, mutta katsoin paremmaksi noudattaa kohteeni sanelemia sääntöjä. Ehkä se oli varmempi tapa saavuttaa hänen luottamuksensa.

Kuljimme pitkän aikaa. Jossain vaiheessa jätimme tien ja siirryimme vaeltamaan pitkin aaltoilevia ruohoniittyjä. Nälkä alkoi hiljalleen kurnia vatsassani, mutten valittanut. Järjestäisin itselleni tavalla tai toisella kunnollisen illallisen. Tarvitsisin kunnon ruokaa, jotta jaksaisin miesten seurassa vaeltamisen. Toisekseen ruuasta saattaisin saada energiaa, jonka turvin valvoa siihen saakka, että kaksikko nukahtaisi. En halunnut heidän enää todistavan yöllistä, pääni sisäistä elämää.. varsinkaan nyt, kun se oli menossa varsin ei-toivottuun suuntaan.

Yhtäkkiä miehet pysähtyivät, ja minä seisahduin myös. Kisame-san kääntyi katsomaan minua.
”Pysy tässä, haemme sinut myöhemmin”, hän ilmoitti. Nyökkäsin lyhyesti. Maisema ei näyttänyt enää samalta kuin aiemmin. Horisontissa erottui järvenranta ja metsää. Miehet olivat taatusti suuntaamassa sinne. He jättivät minut tarkoituksella niin kauas, etten voisi tarkkailla heitä. Tosin minun ei olisi pitänyt olla yllättynyt siitä. Heidän täytyi olla hyvin älykkäitä. Luultavasti he epäilivät motiivejani, eivätkä halunneet ottaa turhia riskejä.

Jäin seisomaan paikoilleni, kun miehet jatkoivat eteenpäin. En edes yrittänyt seurata heitä siinä vaiheessa, sillä se olisi ollut idioottimaista. Oli parempi odottaa, että he ehtisivät rantaan asti.. ehkä pitäisi jopa odotella taistelun alkamista. Silloin heillä olisi vähemmän aikaa seurata ympäristöään. Halusin joka tapauksessa päästä todistamaan heidän kykyjään, mutta vakoilu oli syytä hoitaa taidolla ja tyylikkyydellä.

Koska minulla oli odotusaikaa, heittäydyin ruohikkoon selälleni ja pidin lepotauon. Aioin valvoa illalla mahdollisimman myöhään, joten lepo tässä vaiheessa ei ollut pahitteeksi, vaikken aikonutkaan nukkua. Katselin sinistä taivasta, jonka poikki purjehti pari untuvaista pilveä. Ne näyttivät ihanan vapailta. Olisin totisesti halunnut olla kuin nuo pilvet. Ne saivat liihotella pitkin taivasta, kunnes kasvoivat tarpeeksi suuriksi ja raskaiksi. Silloin ne kuolivat satamalla vetenä maahan ja syntyivät jonain päivänä vesihöyrystä uudestaan. Ne elivät sykleittäin ja olivat aina yhtä vapaita maallisista huolista.

Hyvä on, myönsin itsellenikin, että vertauskuvani ontui jossain määrin, mutta silti sisälläni poltti suunnaton vapauden kaipuu. Halusin vapautuksen tästä kehosta ja omista huolistani. Halusin vapauttaa itseni ajatuksistani ja tunteistani, jotka korvensivat sisimpäni karrelle. Minun oli helvetin paha olla itseni kanssa. Valitettavasti juuri minä olin ainoa ihminen, josta en voinut mitenkään päästä eroon. Ja pelkäsin, ettei edes kuolema lopettaisi olemustani. Mitä jos minusta tulisi katkera kami tai jokin paha henki, joka viekoittelisi viattomia kuolemaan? Kuulosti aivan minulta. En halunnut päätyä sellaiseksi. Minä halusin vain haihtua pois. Olisinpa ollut ateisti, tämä olisi ollut silloin helpompaa. Halusin epätoivoisesti kuolla, mutta samaan aikaan pelkäsin, että kuoleman jälkeen oli tarjolla jotain vielä pahempaa kuin sielua riipivä elämä.

Ehkä elämä ei riipisi niin, jos uskaltaisit elää sitä.

Minähän elän. Täydemmin kuin moni muu. Kuinka moni voi sanoa kokeneensa sellaisen adrenaliinihyöyn kuin minä tappaessani muita?

Jokainen ninja luultavasti. Eikä se ole elämää, se on kuolemaa. Hidasta itsensä tappamista henkisesti.

Se on minun elämääni.

Voisi olla toisinkin.

Ei voisi. Kohtalo tarkoitti tämän paskan minun osakseni.

Kyllä vain voisi. Antaisit vain itsellesi luvan rakastaa. Elämä rakentuu rakkaudelle, kuolema vihalle. Päästä irti vihastasi ja avaa ovi rakkaudelle.

Sinä olet aina vain rasittavampi.

Ehkä, mutta vain siksi, että minä olen oikeassa ja sinä väärässä.

Elämä on tarjonnut minulle pelkkää paskaa, joten minulla on täysi syy vihata kaikkea.

Sinä et vain avaa silmiäsi hyville asioille.

Ponnahdin kiukkuisena pystyyn. Ajatteleminen ei ollut millään muotoa terveellistä, ainakaan henkisesti. Miksi minä olin tällainen? Missä vaiheessa minusta tuli sekopäiden numero uno? Pääni oli sekaisin kuin.. kuin.. Konohan keskusta puolenpäivän aikaan! Pieni ääni sisälläni puhui rakkaudesta, välittämisestä ja muusta hölynpölystä, joka ei ollut todellakaan tarkoitettu minua varten. Valitettavasti tuo ääni oli viime päivinä ollut huomattavasti kovempi kuin moneen vuoteen.

Tiedostin varsin hyvin, etten itse alitajuisesti hyväksynyt omia toimintatapojani. Minussa oli jäljellä vielä pieni osa sitä tyttöä, joka olin joskus ollut. Se osa pyrki koko ajan kasvamaan suuremmaksi ja pakottamaan minut vanhaan elämäntyyliini, joka oli ollut huomattavasti sosiaalisesti hyväksytympi. Mutta se elämäntyyli oli antanut minulle lahjaksi vain rakkaideni kuoleman, jota en ollut pystynyt estämään. Olin ollut sinisilmäinen ja minua oli petetty raskaimman kautta. En voinut enää palata menneeseen. Minä olin menettänyt kaiken kohteeni takia. Hän oli tappanut jokaisen! Jopa Saikon, jopa suloisen pikkusiskoni. Miksi helvetissä hän oli jättänyt minut eloon? Hän ei ollut mitään muuta kuin sairas paskiainen, joka halusi kiduttaa läheisiään. Kiduttaa minua ja Sasukea. Hän totisesti ansaitsi kuolemansa.

Sisäinen ääneni hiljeni. Niin, edes se ei pystynyt kiistämään tosiasioita. Kyyristyin heinien sekaan ja jäin tähyilemään järven suuntaan. Ketään ei näkynyt, eikä tuuli tuonut ääniä korviini. Lähdin etenemään hitaasti ja äärimmäisen hiljaa. Akatsukin tuleva uhri oli taatusti taitava taistelija, joten minulla ei ollut tulipalokiirettä. Taistelu ei loppuisi ihan heti.

Pääsin melkein järvelle asti, kun aistin jonkun kello yhdentoista suunnassa. Kyykistyin niin, ettei minua voinut nähdä korkeiden korsien seasta. Jos henkilö oli ninja, tämä kuitenkin tietäisi, missä olin. Yritin aistieni varassa kerätä hänestä tietoa, mutta silmäni eivät erottaneet häntä, nenääni ei tullut tuttuja tuoksuja, eivätkä korvani kuulleet ylimääräisiä ääniä; vain laineiden lyönnit rantaan ja tuulen suhinan ruohoaavikolla.

Harkitsin hetken ajan, miten toimia. En tiennyt vastustajastani käytännössä mitään, en edes tiennyt, oliko hän vihollinen vai kenties siviili. Mikä olisi varmin tapa toimia? Jos osuisin neuloillani oikeisiin kohtiin, voisin tainnuttaa hänet tappamatta häntä. Hän ei edes kärsisi erityisiä vahinkoja. Sellainen kuitenkin olisi saattanut antaa minusta melkeinpä liiankin pehmeän kuvan kohteelleni. Toisaalta minä olin hänen silmissään oppilas. En voisi esitellä tappamisen taidetta sen kaikessa kauneudessa, jos halusin edelleen vaikuttaa aloittelijalta. Ehkä minun pitäisi vahingoittaa vihollistani lievästi ja päästää hänet sitten karkuun.

Tosin siinäkin oli riskinsä, sillä tämä oli taatusti nähnyt Akatsukin kaavut. Ei olisi hyvä jättää todistajia, sillä silloin saisimme peräämme Ruohomaan ninjat nopeammin kuin oli suotavaa. Jos tappaisin viholliseni, meidän peräämme ei lähdettäisi, ennen kuin hänet löydettäisiin.

Ääh, miksi jouduin tällaiseen valintatilanteeseen? Ihmishenki oli minulle oikeastaan yhdentekevä, mutta minun oli valittava oman paljastumiseni ja Akatsukin paljastumisen riskien väliltä. Kumpikin vaihtoehto oli huono minun kannaltani. Pahus, mikä soppa. Minun olisi pitänyt miettiä tarkemmin ennen liikkeelle lähtöä.

Yhtäkkiä tunsin jotain kiertyvän nilkkojen ympärille. Vilkaisin pikaisesti alaspäin. Mitä helvettiä? Ruohohan eli! Se punoutui nilkkoihini nauliten minut paikoilleen. Tempaisin kunain käteeni, mutten ehtinyt leikata ruohoja poikki, kun kimppuuni jo käytiin yläpuolelta. Joku hyppäsi päälleni ja kaatoi minut selälleen maahan. Ehdin juuri ja juuri pysäyttää iskevän kunain omallani.

Tyttö oli pukeutunut kokovihreään asuun ja hänen hiuksensa ja silmänsäkin säihkyivät turkoosinvihreän sävyisinä. Oli pakko myöntää, että tuollainen kokonaisuus naamioitui maastoon varsin hyvin. Hän yritti epätoivoisesti painaa kunaita kurkkuani kohti istuessaan vatsani päällä. Painoin omalla veitselläni vastaan hampaat irvessä. Hänellä oli kyllä voimaa, mutta minulla oli ehkä himpun verran enemmän. Olin silti ikävästi altavastaajan asemassa liian pitkän miettimistaukoni takia.

Tunsin, kuinka ruoho kiertyi koko ajan tiiviimmin jalkojeni ympärille. Tytön täytyi kuulua johonkin Ruohomaan pääklaaneista. Tämä jutsu oli minulle täysin tuntematon, kenties jopa verirajoitteiseen perustuva. Joka tapauksessa se vaikeutti tilannettani kiitettävästi.

”Sinä et ole Akatsuki!” tyttö henkäisi, mutta painoi edelleen kunaita kohti kurkkuani. Pohdin, voisinko pidellä omaani vain yhdellä kädellä ja napata muutaman neulan toisella. Luultavasti en. Katanani painoi selkärankaani ikävästi ja jalkani olivat luultavasti jo peittyneet kokonaan vihreään luonnonköyteen. Miten pelkkä ruoho saattoi puristaa noin ilkeästi?
”Kappas vain, sinulla on jopa silmät päässäsi”, ärähdin tytölle.
”Mitä teet täällä? Et ole Ruohomaan ninjoja. Missä otsasuojasi on? Mikä on maasi?” tyttö tivasi.
”Ei kuulu sinulle”, ähkäisin ja työnsin käsilläni mahdollisimman kovaa. Hän pinnisteli vastaan.
”Minun on tapettava sinut, ellet kerro kuka olet”, typykkä ilmoitti. Hän oli taatusti minua nuorempi, paljon, ehkä jopa kymmenen vuotta. Ja toisekseen en voinut vastata hänelle, sillä siinä tapauksessa joutuisin ainakin tappamaan hänet. Päästäni oli luvattu kiitettävä palkkio, joten taatusti useimmat maat olivat tietoisia olemassa olostani.
”Sinusta ei ole tappamaan edes kärpästä. Et ole vielä pilannut sieluasi, joten en suosittele nytkään yrittämään”, tuhahdin hänelle. Vaikka tyttö oli vahva, hänestä paistoi kokemattomuudesta johtuva epävarmuus. Hän ei ollut vielä kypsä tullakseen todelliseksi ninjaksi, armottomaksi tappajaksi. Ehkä hänen ei edes pitäisi valita sitä polkua. Olisi ollut sääli menettää tuollainen viattomuus.
”Sinä et tiedä minusta mitään!” tyttö kiljaisi. Hänen hermostuneisuutensa paljasti minun osuneen oikeaan. Mikä avuton rääpäle. Juuri samanlainen kuin minä olin ollut joskus.

Mutta mitä tekisin hänen kanssaan? Pieni ääni päässäni huuteli, että minun ei pitäisi tappaa häntä. Kerrankin halusin kuunnella sisäistä ääntäni. Jokin tytössä oli niin herkkää, että minä.. Mikä minua vaivasi? Hän oli vihollinen, hän uhkasi minua kunailla. Hän oli valmis ainakin yrittämään minun tappamistani, ja minä muka vakavissani pohdin jättäväni hänet henkiin.

Olin juuri työntämässä hetkellisen mieleni heikkouden pois ja valmistautumassa tyrkkäämään tytön päältäni, kun kuulin tutun äänen yläpuoleltani:
”Itachi-sama, Shi-kun näyttää löytäneen hänet.. tai hän löysi Shi-kunin. Miten nyt asian tahtoo ilmaista. Ja asetelmasta voisi päätellä, että he ovat molemmat kiinnostuneita sitomis- sekä veitsileikeistä”, Kisame-san irvaili ja tarkkaili meitä terävät hampaat luultavasti virneessä. Hänen kaapunsa korkea kaulus oli kiinni, joten en nähnyt hänen kasvojaan kunnolla. Joka tapauksessa olisin sillä hetkellä halunnut tähdätä kunaini hain sydämeen pelkästään siitä syystä, että hän kehtasi todistaa nöyryytystäni. Nyt näyttäisi siltä, että olin hävinnyt taistelun turkoosihiuksiselle typykälle, vaikka todellisuudessa en ollut vielä edes ehtinyt aloittaa mitään.

Kuulin toisten askelien lähestyvän rauhallisina. Jumalattareni, kohteeni ivaisi minua vielä kuolemansa jälkeenkin tästä hyvästä.
”Sanoinhan, että poika on naisen tarpeessa. En tosin olisi uskonut, että hän pitää dominoista”, Kisame-san jatkoi. Hai tarttui tyttöä niskasta ja nosti tämän yhdellä liikkeellä päältäni. ”Pahoittelen. Ehkä voitte jatkaa leikkejänne toiste.”

En vaivautunut vastaamaan. Sen sijaan nousin istumaan ja ryhdyin katkomaan ruohoja jalkojeni ympäriltä. Ne olivat tavallista sitkeämpää lajia ja hommaan meni kiitettävästi aikaa. Sillä välin sain kuunnella tytön kirkumista, kun Kisame-san sitoi hänen kätensä. Möykkä vaimeni huomattavasti, kun tämän suu kapuloitiin.

Sain juuri ruohot katkottua, kun minut jo repäistiin väkivalloin pystyyn. Huomasin tuijottavani punaisina palaviin silmiin. Tämä oli selvästi niitä päiviä, joina ei olisi pitänyt herätä ollenkaan.
”Sanoiko Kisame-sama sinulle jotain paikoillasi pysymisestä? Käskikö hän sinun mahdollisesti odottaa?” kylmä ääni tiedusteli minulta. Jouduin seisomaan varpaillani, kun kohteeni retuutti minua paidan rintamuksesta.
”Kyllä, Itachi-sama”, mutisin ja yritin näyttää mahdollisimman nololta. Toisaalta se ei ollut vaikeaa, sillä minua oikeasti hävetti asetelma, josta miehet olivat yllättäneet minut. Ei siinä mitään, että jäi nätin tytön alle, mutten halunnut hävitä kenellekään.. ja juuri siltä tuo tilanne oli näyttänyt.
”Onko tämä se paikka, jossa sinun käskettiin odottaa?” hän jatkoi. Ääni oli hyytävän kylmä, siitä tihkui julmuus ja viha, vaikka hän puhui rauhallisesti.
”Ei, Itachi-sama”, vastasin.
”Miksi sitten olet täällä?”
”Minua pitkästytti, Itachi-sama.” Nielaisin vaikeasti. En pitänyt tästäkään asetelmasta. Pystyin haistamaan hänet liian hyvin. Hänen kasvonsa olivat niin lähellä, että olisin helposti pystynyt painamaan huuleni hänen huuliaan vasten, jos typerä kaavun kaulus ei olisi ollut tiellä. Ehkä oli ihan hyväkin, että se oli siinä. Olin viime aikoina kärsinyt niin vakavista mielenhäiriöistä, että olisin jopa vahingossa saattanut tehdä jotain äärimmäisen typerää.
”Sinua pitkästytti”, hän toisti hitaasti. Hän irrotti otteensa paidastani, ja minä putosin maahan takamukselleni. ”Katsokin, ettei sinua pitkästytä toiste, kun saat selkeän käskyn, Shi-kun.”

Kohteeni kääntyi ympäri ja lähti kävelemään tulosuuntaani. Kisame-san oli heilauttanut olkapäälleen tytön, joka yritti yhä huutaa suukapulastaan huolimatta. Kampesin itseni pystyyn ja lähdin kiireesti miesten perään. En tainnut juuri nyt olla kovin suuressa suosiossa, mutta olin kuitenkin selvinnyt melko vähällä. Kohteeni ei sentään ollut käyttänyt sharinganejaan minuun. Hän oli kuitenkin hyvin vihainen. Se oli helppo käsittää.

”Shi-kun”, hän tokaisi yllättäen katsomatta minuun. ”Sinuna vaihtaisin shampoota ja saippuaa. Tuo vadelman löyhkä on sietämätön.”

Vedin tahtomattakin syvään henkeä. Isku sattui kovempaa kuin katana, joka oli kerran viiltänyt vatsani auki. Kyyneleet kihosivat silmiini, enkä edes pystynyt estämään niitä. Onneksi kuljin miesten takana, eikä kumpikaan heistä nähnyt säälittävää tilaani. Sitä pääsi ainoastaan todistamaan turkoosihiuksinen tyttö, joka tuijotti minua kulmat kurtussa Kisame-sanin olkapäällä roikkuessaan.

*

Hänen kätensä liukuvat pitkin vartaloani tutkien jokaisen sopukan yhdessä hänen huuliensa kanssa. Olen taivaissa, en ole aiemmin kokenut mitään tällaista. Hän sytyttää minut tuleen.

”Rakastan sinun makuasi”, hän kuiskaa ja suukottelee minua joka puolelta. ”Rakastan sitä, miten kehosi kaartuu, kun teen näin.” Hänen huulensa liukuvat alemmas ja löytävät herkimmän kohtani. Voihkaisen ja selkäni taipuu kaarelle. Hengitän todella raskaasti. Ei mikään voi tuntua näin hyvältä.
”Itachi”, voihkin ja puristan makuualustaani. Minä olen tulessa, en hallitse itseäni. Haluan lisää ja lisää, enemmän, haluan kaiken, minkä hän voi minulle antaa. Voi luoja, voi jumalatar, minä en kestä tätä. Kaikki tuntuu liian ihanalta, liian hyvältä, liian polttavalta. Minä räjähdän.
”Rakastan.. ääntäsi.. kun.. se.. toistelee.. nimeäni”, hän kuiskaa nuolaisujen välissä. Silmissäni sumenee. Vartaloni kaartuu kummallisesti ja tärisee kauttaaltaan. Hengitykseni kulkee katkonaisena, hyvä jos edes muistan hengittää. Polte sisälläni räjähtää ilmiliekkeihin, ja minun on purtava nyrkkiäni, etten huutaisi ääneen nautinnosta.

Rojahdan makuualustalle haukkoen henkeäni voimattomana. En jaksa edes avata silmiäni. Hän tulee vierelleni ja vetää minut syliinsä. Tunnen hänen kuuman hengityksensä lähellä korvaani ja hänen kovuutensa pakaroitani vasten.
”Ja rakastan sitä, miten tuoksut aina vadelmille. Älä koskaan lakkaa tuoksumasta tuolta”, hän kuiskaa korvaani.

*

Purin huuleni melkein verille. Miten muutama sana saattoikaan satuttaa näin paljon? Itsepäiset kyyneleet pyrkivät koko ajan poskilleni. Pyyhkäisin kasvojani äkäisesti hihallani. Vai piti kohteeni nykyisin vadelman tuoksua sietämättömänä löyhkänä? En taatusti vaihtaisi pesuaineitani. Ihan hänen kiusakseen tuoksuisin vadelmalta yhä enemmän.

Paha olo velloi sisälläni, mutta yritin saada sen kuriin laahustaessani miesten perässä. En todellakaan halunnut heidän tajuavan sen hetkistä mielentilaani. Milloin minusta oli tullut näin heikko? Vihasin itseäni yhä enemmän. Kohteellani oli selvästi aivan liian suuri vaikutus minuun, koska hän sai minut yhä tällä tavoin pois tolaltani.

Nyt oli aika kasvaa vahvemmaksi. Minä olin ollut vuosia tällaisen tunteellisuuden yläpuolella. Pystyisin siihen edelleenkin. Mikään ei voinut satuttaa minua.  En antaisi edes kohteelleni sitä etuoikeutta.  Olin salamurhaajaninja, joten minulla ei voinut olla minkäänlaisia tunteita. Ja koska minulla ei ollut tunteita, ei minua sattunut henkisesti mikään paha, mitä minulle sanottiin. Niin, päätin sillä hetkellä kovettaa itseni, kasata sydämeni ympärille entistä korkeamman muurin.

Entä jos et pysty siihen?