A/N: Kesti taas. Opparihommat uuvuttavat totaalisesti ja muutenkin riittää kiirettä. Tässä nyt kuitenkin uusi luku. Toivottavasti ei ole liian lyhyt teidän makuunne ;)


Prologi

Minun muistoni sinusta
Vain kuiskauksia tuulessa
Syviä, pohjattomia, lämpöisiä

Luku 4
Repiviä, tappavia

Istuin nuotion ääressä ja katselin, kun Kisame-san hämmensi jotain, mitä oli kutsunut pupupadaksi. Ruoka tuoksui herkulliselta ja sai mahani möykkäämään turhankin kovaa. En ollut ehtinyt hankkia itselleni ruokaa koko päivänä ja nyt se kostautui ilkeästi. Pataa oli kuitenkin niin paljon, että siitä olisi varmasti riittänyt meille kaikille.

Pieni seurakuntamme oli varsin vaitonainen. Iltaa värittivät vain säännölliset nyyhkäykset turkoositukkaisen tytön suunnasta. Minua oikeastaan säälitti koko tyttö. Hän istui lysyssä ja itki taukoamatta. Hänen hiuksensa näyttivät sotkuisilta ja mustat norot valuivat hänen poskilleen. Kohteeni ja Kisame-san eivät silti osoittaneet minkäänlaista empatiaa häntä kohtaan.

”Shi-kun”, kohteeni sanoi yllättäen. Hän ei ollut puhunut minulle koko päivänä mitään huomautettuaan shampoostani. Hätkähdin hänen ääntään, koska muistin yhä sanojen aiheuttaman viiltävän tuskan. Sillä hetkellä en tuntenut pienintäkään halua puhua hänen kanssaan.
”Niin, Itachi-sama?” sanoin siitä huolimatta kuin välillämme ei olisi tapahtunut mitään.
”Sinun tehtäväsi on huolehtia ja vahtia Safaia-chania siihen saakka, että saamme toimitettua hänet määränpäähämme”, mies selosti. ”Katsokin, että selviydyt siitä hieman paremmin kuin tämänpäiväisestä taistelustasi. On häpeä hävitä pikkutytölle.”
”Kyllä, Itachi-sama”, mutisin ja painoin pääni nöyrästi, vaikka olisin halunnut sylkäistä häntä kasvoihin. Olin tiennyt, että hän iskisi vielä vyön alle.
”Jos selviät siitä, voin ehkä opettaa sinulle jotain”, mies lisäsi. Nyökkäsin lyhyesti.

Koska kohteeni ei jatkanut keskustelua, siirryin Safaia-chanin viereen. Vein käteni hänen päänsä taakse. Turkoosinvihreät silmät katsoivat omiani anovasti. Minun todellakin kävi häntä sääliksi.
”Sinä et ala huutaa, etkä yritä mitään”, kuiskasin hänelle. ”En halua satuttaa sinua, mutta pystyn tekemään loppuelämäsi jokaisesta liikkeestä niin kivuliaita, että toivot olevasi kuollut. Käsitätkö? Vahingoitan sinua pysyvästi, jos yrität jotain, mutta jos et tee mitään, en tee minäkään.”

Tyttö nyökkäsi minulle silmät täynnä kauhua. Hän taisi kunnioittaa minua hieman enemmän kuin aiemmin. No, tosin hän luultavasti kuvitteli minun olevan Akatsukin tuleva jäsen tai jotain sen suuntaista, joten saatoin vaikuttaakin melko pelottavalta hänen silmissään. Hänhän oli vasta teini-ikäinen.

Irrotin suukapulan ja heitin sen maahan. Safaia-chan veti syvään henkeä ja nieleskeli vaikeasti. Oli taatusti kurjaa joutua olemaan kapuloituna koko päivä.
”Minun on..” Hän mutisi lauseen lopun epäselvästi.
”Mitä?” kysyin.
”Päästävä pissalle”, hän kuiskasi ja punastui turkoosinvihreää hiusrajaansa myöten. Käännyin katsomaan miehiä, jotka tuijottivat meitä molempia järkyttyneinä. Voi taivas, eivätkö he olleet ottaneet tällaista asiaa huomioon ennen sieppausta? Olisivat sitten tappaneet tytön!
”No, ehkä voitte lisätä pissaleikit listallenne”, Kisame-san ehdotti toivuttuaan hieman. Minun teki mieli näyttää hänelle säädytön käsimerkki, mutta jätin sen kuitenkin tekemättä.
”Vien hänet vähän matkan päähän”, ilmoitin, vaikka en olisi saanut puhua ilman lupaa. Nousin seisomaan ja kiskoin Safaia-chanin jaloilleen. Tyttö vaikutti uupuneelta, vaikka oli saanut matkustaa koko päivän mukavasti haimiehen olkapäällä.
”Älä päästä häntä köysistä”, kohteeni ilmoitti tylysti, kun katosimme pusikkoon.

Millainen julmuri hän olikaan! Jos joku mies olisi siepannut minut Safaia-chanin ikäisenä ja pakottanut vielä tekemään tarpeeni hänen edessään.. niin, olisin taatusti halunnut kuolla. No, itse asiassa minulle oli tapahtunut vielä pahempaakin, ja sekin sivumennen sanoen oli tuon sydämettömän miehen vika, mutta säälini tyttöä kohtaan kasvoi joka tapauksessa entisestään.

Vein Safaia-chanin kuulomatkan ulkopuolelle. Kun pysähdyimme puskien suojaan, hän katsoi minua todella anovasti.
”Ole kiltti”, hän pyysi.
”Olen pahoillani, en voi”, vastasin. En tiennyt, miksi sympatisoin häntä näin paljon. En yleisesti ottaen välittänyt kenestäkään, mutta en tosiaan halunnut hänelle mitään pahaa. ”Lupaan, etten katso.”
”En minä pysy kyykyssä pystyssä, kun käteni ovat näin!” tyttö älähti itkuisesti. Voi jumalatar, toivoin ettei hän alkaisi taas vetistellä. Oma oloni oli riittävän kamala ilman, että minun tarvitsi kuunnella vielä jonkun toisen itkua.

Katsoin tyttöä suoraan silmiin ja tartuin häntä toisella kädellä leuasta. Olin taatusti täysi idiootti, mutta en voinut itselleni mitään. Olin niin syvällä suossa, että pian hukkuisin silmäkkeeseen.
”Safaia-chan, minä en ole sitä miltä näytän”, huomautin. Miten kiusallista. ”Usko pois, olisi paljon pahempi, jos olisit joutunut tänne Itachi-saman tai Kisame-sanin kanssa.”
”No, en minä halua naistakaan tuijottamaan!” tyttö rääkäisi. Läiskäisin saman tien käden hänen suulleen. Oliko hän todella noin nokkela? En ollut vielä edes selittänyt kunnolla.
”Älä huuda”, varoitin. Siirsin hitaasti käteni syrjään.
”He eivät siis tiedä! Minä näin sen heti!” Safaia-chan selitti matalammalla äänellä saaden kylmän kouran puristamaan vatsaani. ”Tai no en heti, mutta siinä vaiheessa, kun se ällöttävä liimalettinen äijä sai sinut itkemään.. Mitä sinä oikein näet hänessä ja miksi esität poikaa, jos kerran olet noin hänen peräänsä?”
”Se ei kuulu sinulle”, mutisin järkyttyneenä. Tyttö oli totisesti liian terävä, siitä koituisi hänelle vielä harmia tässä seurassa. ”Pidät asian omana tietonasi ja olet kiitollinen siitä, että Itachi-sama määräsi minut huolehtimaan sinusta. Tilanteesi voisi olla huonompikin. Ja vaikka olen nainen, voin silti tehdä sen, mitä uhkasin. Kunnioitat minua ja tottelet jokaista käskyäni. Onko selvä?”
”Emerarudon klaanin perillisen ei tarvitse totella ketään”, Safaia-chan ilmoitti koppavasti, mutta olin silti havaitsevinani pientä pelokkuutta hänen äänessään ja minun oli pakko sanoa, ettei tyttö ehkä sittenkään ollut pajan terävin miekka. Kuka hemmetti myönsi suoraan sieppaajilleen olevansa painonsa arvoinen ryoissa?
”Kuulepas, tuo ei ainakaan auttanut tilannettasi. En tiedä, mitä sinulle on tarkoitus tehdä, mutta suosittelisin pitämään matalampaa profiilia”, sanoin hänelle.
”Sinä hävisit minulle. Olet heikko.”
”Sinä se tässä köysissä olet, ja minä en sitä paitsi ehtinyt edes aloittaa käsittelemistäsi. Ole vain onnellinen, että Kisame-san sattui oikealla hetkellä paikalle”, murahdin häijysti. En pitänyt heitukasta, vaikka hän edelleen säälitti minua. Riuhdoin hänen housunsa alas ja pakotin hänet kyykkyasentoon. Jouduin pitelemään häntä pystyssä, ja koko tilanne olisi taatusti näyttänyt ulkopuolisen silmissä naurettavalta. ”Kuse nyt, niin päästään tästäkin.”

Paluumatkalla tein parhaani mukaan Safaia-chanille selväksi, että hänen oli parempi pysyä vaiti ja totella meistä jokaista. Pohdin samalla, miksi miehet olivat siepanneet hänet. En ollut oikein perillä Ruohomaan politiikasta, mutta taatusti klaanin perillisen sieppaaminen oli anteeksiantamaton rikos. Tietysti se seikka nyt ei olisi pidätellyt minuakaan, mutta en ymmärtänyt, miksi Akatsukin kaltainen rikollisjärjestö sekaantui sellaisiin pikkujuttuihin kuin sieppaukset. Tytön täytyi olla todella monen ryon arvoinen. Ehkä kyseessä oli lunnaiden vaatiminen. Akatsuki tarvitsi tietenkin rahaa toimiakseen, olihan järjestö verottanut minunkin bisneksiäni.

Miehet istuivat syömässä. Noteerasin kaksi kuhmuista lautasta nuotion lähellä odottamassa. Saisin siis ruokaa itsekin, kunhan vain ensin syöttäisin Safaia-chanin. Tyrkkäsin hänet istumaan ja nappasin toisen lautasista. Arvasin, että tilanne oli hänestä nöyryyttävä, mutta ihme kyllä hän suostui syömään kiltisti. Pelkäsin kuitenkin, että hän möläyttäisi jotain typerää ennemmin tai myöhemmin. Ehkä minun pitäisi laittaa suukapula hänelle takaisin.

Syötettyäni tytön puhdistin vielä levinneet meikit hänen kasvoiltaan. Hän ei sanonut minulle sanaakaan, kun autoin hänet makuulle ja komensin nukkumaan. Jäin itse istumaan hänen ja miesten väliin. Mistä sitäkään tiesi, mitä ajatuksia nuo kaksi saisivat. En antaisi kenenkään tehdä yhdellekään naiselle, saati sitten nuorelle tytölle, samaa mitä minulle oli tapahtunut, jos asia vain oli minun estettävissäni.

Otin oman lautasen ja ryhdyin kiireesti syömään annostani. Ruoka oli päässyt jäähtymään vähän, mutten valittanut, sillä kamala nälkä suorastaan piinasi minua. Nuotion ääressä oli hiljaista. Olin havainnut jo tässä lyhyessä ajassa, ettei Akatsuki-kaksikko juurikaan puhunut turhia keskenään. Silti heidän välillään näytti olevan jonkinlainen side. He olivat enemmän kuin pelkkä työpari. En halunnut ajatella, että kohteellani oli ystäviä, mutta siltä kuitenkin epäilyttävästi näytti.

”Sinunkin pitäisi nukkua”, mies huomautti, kun laskin lautaseni alas. Katsoin häntä kulmieni alta synkästi. Miksi noin huolehtiva ääni nyt? Ihokarvani nousivat ylös hänen sanojensa myötä. Kehoni oli todellakin petollinen. Minun olisi huolehdittava tehtävästäni mahdollisimman nopeasti.
”Ei väsytä”, tuhahdin hänelle ja jäin tuijottamaan räiskyvää tulta.
”Eikö?” Nyt hänen äänestään kuulsi huvittuneisuus. Se oli vain pieni vivahde muuten neutraalissa sävyssä, mutta pystyin erottamaan sen selvästi.
”Ei.” Hemmetti, oli kuin hän olisi aavistellut jotain. Hän halusi selvästi tehdä tahallaan elämästäni hankalaa.
”Hän ei vain uskalla nukkua”, Kisame-san totesi.
”Sitä minäkin veikkaan”, kohteeni vastasi. Tunsin molempien katseet, mutten suostunut itse katsomaan heitä.
”Mitä veikkaat? Onko pojalla jotain salattavaa?” hai jatkoi.
”Sanoisin, että hänellä on paljonkin salaisuuksia”, kohteeni tuumaili. Kaksikon keskustelu vaikutti melkein harjoitellulta esitykseltä ja sai kylmät väreet kulkemaan selkääni vasten. He siis tosiaan epäilivät minua.
”Pitäisikö niistä ottaa selvää?” Kisame-sanin ääni puolestaan kuulosti huolestuttavan julmalta.
”Eiköhän hän laula ne muutenkin aikanaan”, kohteeni tyytyi helpotuksekseni hymähtämään. En ollut vielä valmis ottamaan yhteen Kisame-sanin kanssa. Tai olisin muutoin ollut, mutta toimeksiantoni oli aivan liian pahasti kesken.

Irrotin makuualustani ja levitin sen Safaia-chanin viereen. Tyttö hytisi silmät suljettuina, mutta oli yhä selvästi hereillä. Autoin hänet oman alustani päälle ja jäin itse makaamaan maahan lähelle nuotiota. Oloni oli synkeä. Maan kosteus tunkeutui vaatteiden läpi, vaikka nuotio lämmittikin. Se oli silti pienin murheistani. Rintakehäni tuntui olevan pahasti puristuksissa. Osasyy oli side, jonka olin käärinyt ympärilleni, mutta osa ahdistuksesta oli kuitenkin henkistä. Olin ajanut itseni täysin järjettömään tilanteeseen.

”Hän on liian pehmeä”, Kisame-san huomautti kohteelleni.
”Olet oikeassa”, kohteeni tuhahti halveksuvasti.

Valitettavasti hai todellakin oli oikeassa. Minun ei olisi pitänyt välittää pätkääkään tuosta tuntemattomasta tytöstä. Silti tajusin varsin hyvin, että säälini oli merkki välittämisestä. Kohteeni toi selvästi minusta esiin kaikki heikot kohtani. Toisaalta syy saattoi olla myös tyttö. En tiennyt, mikä hänessä oli, mutta hän muistutti minua jostakusta, jonka olin joskus tuntenut.

Tunsin tytön painautuvan lähelle selkääni. Miehet jatkoivat jutusteluaan minusta hiljaisella äänellä, mutten vaivautunut enää kuuntelemaan. Kaikki, mitä kohteeni minusta sanoi, satutti minua vain lisää. En ymmärtänyt itseäni. Vihasin häntä, mutta tunnuin silti janoavan hänen hyväksyntäänsä. Hän ei ollut kaipaukseni arvoinen.

”Sinulla on kylmä”, hiljainen kuiskaus kuului takaani.
”Ei sillä ole väliä”, vastasin mahdollisimman hiljaa, mutta kohteeni vilkaisi silti suuntaani. Hänellä oli selvästikin tarkka kuulo tai sitten hän vain tarkkaili minua herkeämättä. Sanoistani huolimatta tyttö liimautui entistä tiiviimmin selkääni vasten. Ehkä hänellä itsellään oli myös kylmä.

En muistanut, milloin olin viimeksi ollut näin lähellä jotakuta. Ja nyt en laskenut mukaan satunnaista seksiä, sillä se ei ollut läheisyyttä. Jos ei tuntenut mitään seksikumppaniaan kohtaan, kyse oli oikeastaan vain masturboinnista toisen avulla, ei mistään sen kummemmasta. Siitä oli läheisyys ja lämpö kaukana. Se oli puhdasta tarpeiden tyydytystä.

Tällainen läheisyys tuntui omituiselta. Toisen ihmisen hengitys niskassa, kehon lämpö selkää vasten. Se tuntui yhtä aikaa turvalliselta ja pelottavalta. Turvalliselta, koska en ollut yksin. Oikeastihan minulla ei ollut ketään, mutta tuolla kyseisellä hetkellä pystyin kuvittelemaan, että oli. Pelottavalta siksi, että tajusin, miten paljon olin kaivannut toista ihmistä lähelleni. Välittäviä kosketuksia, hiljaista läsnäoloa, ystävyyttä ja ehkä jotain muutakin, mutta sitä en ollut valmis myöntämään edes itselleni.

Tahtomattakin suljin silmäni. Olin yllättävän väsynyt päivän koettelemusten jälkeen. Lisäksi tuntui kummallisen hyvältä olla näin lähellä toista ihmistä.

*

Aamu valkeni koleana. Minua paleli suunnattomasti, ja vaatteeni tuntuivat epämiellyttävän kosteilta, kun nousin istumaan. Oloni oli vielä epämiellyttävämpi kuin edellisenä iltana, mutta tällä kertaa tunne oli enemmän fyysinen kuin psyykkinen. En voisi nukkua montaa yötä paljaalla maalla vilustumatta.

Miehet olivat jo pakkaamassa tavaroitaan. He olivat selvästi virkumpia kuin minä, mikä oli saavutus sinällään. Minulla ei ollut koskaan pienintäkään vaikeutta herätä ajoissa, sillä uneni olivat levottomia, eivätkä tehneet öistäni missään nimessä miellyttäviä.

Kun käännyin, turkoosinvihreät silmät tuijottivat minua jälleen anovasti. Pahus, olivatko kaikki heränneet ennen minua? Mikä minua vaivasi? Tällainen ei ollut minun tapaistani. Tosin oli ehkä vain hyvä, jos vaikuttaisin toivottomalta tapaukselta, sillä silloin kohteeni saattaisi lakata epäilemästä minua.. vaikken tiennytkään, mistä hän tarkalleen ottaen minua mahtoi epäillä.

Autoin Safaia-chanin ylös ja rullasin makuualustani jälleen. Minua hämmästytti, ettei kukaan ollut perässämme. Jos tyttö oli se, joka väitti olevansa, hänen katoamisensa oli taatusti jo huomattu. Luultavasti häntä kaivattiin ja peräämme oli lähetetty joukko jäljittäjäninjoja. Miksi siis kukaan ei ollut vielä ilmestynyt paikalle?

”Sinä talutat häntä, Shi-kun”, kohteeni ilmoitti minulle tylysti.
”Meiltä menee koko päivä kävelemiseen, jos he kulkevat kahdestaan”, Kisame-san valitti.
”No, he molemmat yrittävät esittää ninjoja. Täytyyhän heidän kyetä kulkemaan vähintäänkin yhtä nopeasti kuin me pystymme”, kohteeni tuhahti.

Minun teki mieli huomauttaa, että kaksikko oli koko ajan kävellyt varsin leppoisaan tahtiin. Turhaa kiirettä ei ollut totisesti pidetty. Oli siis aivan turha valittaa minun tai Safaia-chanin hitaudesta. Kukaan ei ollut vaivautunut testaamaan, miten nopeita olimme. Ja omalta kohdaltani pystyin vannomaan, että pärjäisin varmasti kaksikolle paitsi juoksussa myös taistelunopeudessa.. tosin jälkimmäisessä vain Kisame-sanille, mutten silti taatusti jäisi pahasti jälkeen kohteestanikaan.

”Päästäkää minut irti, niin pystyn kulkemaan nopeammin!” Safaia-chan huudahti.
”Ole hiljaa!” sähähdin hänelle. Molemmat miehet vilkaisivat tyttöä, mutta jatkoivat sitten väliaikaisen leirimme purkamista. Olikohan heistä kivaakin keskustella muista kuin nämä eivät olisi edes paikalla tai olisivat kuuroja? Jostain syystä minusta tuntui, että he testasivat ärtymistasoani.

Heitin laukun olkani ylitse ja tartuin Safaia-chania käsivarresta, kun lähdimme liikkeelle. Miehet lähtivät tällä kertaa liikkeelle yllättävän nopeasti, mikä vahvisti käsitystäni siitä, että joku oli jo lähetetty peräämme. He halusivat selvästi hoitaa tehtävänsä nopeasti ja häipyä paikalta. Se hieman hämmästytti minua, sillä en epäillyt lainkaan heidän kykyään panna matalaksi puoli ninjakylää. Ilmeisesti he kuitenkin halusivat välttää taistelun. Oliko tarkoitus kenties salata, että Akatsuki oli asialla?

Safaia-chan pysytteli helposti mukanani, eikä meillä ollut pienintäkään ongelmaa seurata miehiä. Tyttö ei edes yrittänyt vastustella.
”Miksi he sieppasivat sinut?” kysyi häneltä. Oletin, etteivät miehet pystyneet kuulemaan meitä tässä vauhdissa. Varsinkaan, kun he olivat reilut kaksikymmentä metriä meidän edellämme. Minun olisi ollut helppo napata typykkä mukaani ja suunnata jonnekin muualle. Tosin luultavasti he olisivat löytäneet meidät helposti, ja olisin saanut tuntea töppäilyni nahoissani.
”Etkö sinä muka tiedä?” Safaia-chan älähti. ”Kuljet heidän mukanaan, etkä tiedä yksinkertaisintakaan asiaa!”

Purin hampaitani yhteen. Tyttö totisesti oli ärsyttävä, mutta myös valitettavan oikeassa. Vaikutin kaikkien silmissä epäilyttävältä.
”Minä vain teen, mitä käsketään”, ärähdin.
”Sitten olet idiootti”, hän ilmoitti suoraan. Hän oli yllättävän rohkea ollakseen siepattu. Tai sitten minä en vain ollut tarpeeksi pelottava. Silti en edes harkinnut satuttavani häntä. Minulla oli taatusti päässä vikaa. Kuka tahansa muu olisi saanut maksaa siitä, että julkesi kutsua minua idiootiksi.

Jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa. Kaivelin muististani tietoja Ruohomaasta. Ne eivät olleet koskaan koskettaneet minua oleellisesti, joten yleissivistyksessäni oli aukko. Tosin minusta tuntui, ettei oikein kukaan tiennyt Ruohomaasta juuri mitään.
”Meillä ei ole täällä piilotettua ninjakylää”, Safaia kertoi yllättäen.
”Yhmm?” ynähdin ja jäin odottamaan jatkoa. Kummallista, että hän avautui minulle nyt suosiolla.
”Klaanit elävät omien sääntöjensä mukaan eristyksissä toisistaan, mutta sotivat silloin tällöin toisiaan vastaan. Emerarudon klaani on yksi vahvimmista ja isäni on sen johtaja. Monet horjuttaisivat mieluusti meidän valta-asemaamme”, tyttö jatkoi.

Kuulosti siltä, että vanhan ajan säännöt olivat yhä voimassa tässä maassa. Muistin historialliset kuvaukset ninjaklaanien välisistä sodista sekä siitä, miten siviilit palkkasivat klaaneja taistelemaan puolestaan. Tuohon aikaan oma klaanini oli ollut toinen vahvimmista. Puistelin nopeasti päätäni. En saanut ajatella asiaa, sillä muistot vain tekivät kipeää. Kaikki olivat poissa, eikä muisteleminen tuonut heitä takaisin.

”Luultavasti Rubin klaani, se on toiseksi vahvin, on palkannut Akatsukin sieppaamaan minut vahvistaakseen omaa asemaansa”, Safaia-chan kertoi minulle. Nyökäytin päätäni. Ajatus kuulosti uskottavalta, jos Ruohomaassa klaanit yhä kamppailivat keskenään.
”Mikset sinä sitten yhtään vastustele? Minä yrittäisin karata sinun asemassasi”, huomautin. Safaia-chan tuntui tulevan mukanamme turhankin helposti.
”Se ei periaatteessa kuulu sinulle, mutta.. minä tavallaan halusinkin päästä Rubin klaanin luokse. Isäni ei tosin tiedä sitä”, tyttö mutisi. ”Vastustelin aluksi, koska en tiennyt, mitä Akatsuki halusi minusta, mutta nyt näen, että olemme menossa Rubin klaanin maille. Olikin minun etuni mukaista tulla siepatuksi.”
”Minkä ikäinen sinä olet?” kysyin nopeasti.
”Seitsemäntoista, mutta luulit minua taatusti nuoremmaksi. Sinäkin näytät ikäistäsi nuoremmalta, joten olisi sinun pitänyt tajuta”, tyttö naureskeli.

Safaia-chan onnistui totisesti aiheuttamaan minulle kylmiä väreitä. Hän näki lävitseni turhan helposti, enkä voinut olla miettimättä, näkivätkö muutkin. Ajatus ei tuntunut lainkaan miellyttävältä. Halusin mieluummin säilyttää salaisuuteni ja viedä ne lopulta mukanani hautaani.

Värähdin tahtomattani. Värähdystä seurasi äänekäs aivastus. Pyyhkäisin ärtyneenä nenääni. Minua paleli edelleen. Tarvitsin totisesti lämpöisen nukkumapaikan itselleni. Kunnollisen vuoteen ja kuuman kylvyn. Kyllä vain. Harmi, ettei ollut ketään vastaanottamassa tilausta.

”Sinä olet tulossa kipeäksi”, Safaia-chan huomautti. Tyydyin tuhahtamaan. Pieni nuha ei merkinnyt vielä mitään. Sitä paitsi minä sairastin harvoin.
”Tarvitsen vain kunnon yöunet ja kylvyn”, vastasin. Tunsin tytön kohauttavan olkapäitään.

Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Pysyttelimme miesten perässä, mutta emme yrittäneet kuroa välimatkaa umpeen. Se oli yhteinen ääneen lausumaton sopimus. Kumpikaan meistä ei pitänyt kaksikosta, eikä halunnut viettää miesten seurassa yhtään enempää aikaa kuin oli pakko.

”Mitä sinä oikein näet hänessä?” Safaia-chan kysyi, kun päivä oli hiljalleen valunut eteenpäin, emmekä olleet pysähtyneet kertaakaan. Oloni oli muuttunut vain epämukavammaksi ja olisin halunnut pitää edes pienen tauon. Edes kusitauon. Helvetti, kohteeni testasi aivan varmasti rajojani. Kukaan ei näyttänyt seuraavan meitä, joten pieni tauko ei olisi tappanut ketään.

”En yhtään mitään”, ärähdin tytölle ja puristin häntä tiukemmin käsivarresta.
”Minä en pidä pitkistä hiuksista miehillä, vaikka onhan hän muuten ihan hyvännäköinen”, Safaia-chan jatkoi. Kuvitteliko hän, että meistä oli tullut ystäviä? Se, että hän oli kertonut omista asioistaan minulle, ei tarkoittanut, että minun tarvitsisi avautua hänelle yhtään mistään.

Kieltäydyin vastaamasta. Minulla oli tarpeeksi vaikeaa muutenkin. En todellakaan alkaisi analysoida menneisyyttäni teinitytön kanssa. Minun asiani eivät kuuluneet kellekään, enkä halunnut puhua niistä. Mutta miksi tuntui niin hyvältä, kun joku kerrankin oli kiinnostunut niistä? Ääh, olin varmasti tulossa hulluksi.

Olet vain saanut esimakua siitä, mitä oikea elämä voisi olla.

Ole sinä hiljaa. Kukaan ei kysynyt sinulta mitään!

Tarvitset ystäviä ja rakkautta. Ei kukaan voi elää koko elämäänsä yksin.

Ystävyys ja rakkaus ovat vain tuottaneet minulle tuskaa, enkä tarvitse sitä yhtään lisää.

Olet pelkuri. Säälittävä. Luuseri.

Sitten olen. Ainakin olen elossa.

Etkä ole. Sinä olet kuollut.. tai ainakin kuolemaisillasi. Ikävään ja kaipaukseen nimittäin.

”Pää kiinni!”
”Mitä? En minä sanonut mitään”, Safaia-chan kivahti. Puna hiipi pitkin kaulaani. Tajusin, että pinnani oli totisesti katkeamaisillani, jos karjuin jo itselleni ääneen. Tämä ei ollut ollenkaan hyvä asia. Olin ylistressaantunut.
”Ei mitään”, mutisin nolona. Minun olisi totisesti oltava varuillani.

Tunsin vihreiden silmien vilkuilevan minua kummissaan, mutta typykkä ei onneksi kysellyt enempiä. Näin kohteeni ja Kisame-sanin pysähtyneen keskelle ruohoaroa. Tässä maassa jokainen paikka näytti totisesti samalta. Toivoin, ettemme viipyisi täällä enää kauan, sillä minä kaipasin metsien suojaan. En tiennyt mistä se johtui, mutta joka tapauksessa avoimet paikat tietyllä tavalla kammottivat minua. Pystyin viettämään aikaani sellaisessa, mutten tehnyt sitä mielelläni.

Kävelimme miesten luokse. Minua hengästytti lievästi. Kuntoni suorastaan tuntui romahtaneen, vaikkei se voinut mitenkään olla mahdollista. Kohteeni vilkaisi minua mustien kulmiensa alta, mutta käänsin katseeni toisaalle. Minulla ei ollut mitään selitettävää hänelle.

”He tulevat kohta. Pidä huolta, ettei Safaia-chan yritä karata tai tehdä mitään muutakaan”, kohteeni määräsi. Nyökkäsin lyhyesti ja otin tytöstä paremman otteen. Olin melko varma, ettei hän yrittäisi mitään. Hän selvästikin halusi olla täällä, vaikken oikeastaan ymmärtänyt miksi. Kaipa hänellä oli syynsä, eivätkä ne kuuluneet minulle.

Odotimme pitkään. Seurasin auringonkulkua taivaan halki. Ensin siis juoksimme koko päivän vain päästäksemme odottamaan. Siinä ei tuntunut olevan järkeä. Toisaalta missään ei ollut. Minua palelsi, vaikka aurinko paistoi. Minulla oli huono olo, koska en ollut syönyt mitään. Ja kaiken lisäksi olisin tarvinnut kusitauon, mutta missään ei ollut suojaista paikkaa. En voinut kyykistyä ruohojen sekaan paljastamatta itseäni. Jälleen kerran kyselin itseltäni, miksi oikein olin ryhtynyt tähän.

Horisonttiin ilmestyi lopulta kaksi hahmoa. Molemmat paljastuivat nuoriksi miehiksi, kun he tulivat lähemmäs. He näyttivät minusta epäilyttäviltä ja valmistauduin puolustamaan itseäni siitä huolimatta, että kumpikaan ei tehnyt uhkaavia eleitä.

Miehet silmäilivät ensin Safaia-chania, sitten meitä muita. He keskustelivat lyhyesti keskenään, ennen kuin kääntyivät kohteeni ja Kisame-sanin puoleen.
”Tyttö näyttää hyväkuntoiselta, voitte luovuttaa hänet meille”, toinen heistä sanoi.
”En asioi kloonien kanssa”, kohteeni ilmoitti suoraan. ”Viekää meidät johtajanne puheille. Haluamme ryomme suoraan häneltä.”
”Se ei ollut osa sopimusta”, toinen miehistä yritti.
”Voimme myös pitää tytön itse. Keksin kyllä hänelle monia käyttötarkoituksia”, Kisame-san nauroi. Tiesin hänen virnistelevän jälleen. ”Oppipoikamme on ainakin pahasti puutteessa, eikä taatusti epäröi, jos joutuu vielä vähänkin aikaa katselemaan typykkää.. ja mitä minuun tulee, en panisi ajatusta pahaksi itsekään.”

Kloonit kalpenivat varsin tehokkaasti. Safaia-chanin täytyi olla tällekin klaanille hyvin tärkeä henkilö. Ehkä he halusivat itse vaatia tytöstä lunnaita. Ja varmasti tytön oma klaani halusi tämän vahingoittumattomana takaisin. Syyt saattoivat kuitenkin olla moninaisemmat kuin osasin kuvitellakaan.

”Hyvä on, seuratkaa”, toinen miehistä ilmoitti. Lähdimme jälleen liikkeelle. Tällä kertaa maa alkoi hiljalleen kohota. Pian edessämme näkyikin matala kukkula, joka oli viheriöivän ruohon peitossa, kuten kaikki muukin täällä.

Kukkulalta lähti tunneli maan alle. En tosin heti huomannut sitä, sillä se oli suojattu jonkinlaisella chakra-sinetillä. Varsin kekseliästä, sillä kylän rakentaminen tähän maastoon olisi saattanut olla uhkarohkeaa. Tosin täytyihän tässäkin maassa olla siviilejä, ja tuskin he sentään asuivat kukkuloiden sisällä.

Tunneli oli valaistu soihduin. Kuljimme hyvässä järjestyksessä sitä pitkin. Kloonit menivät ensimmäisenä, seuraavina minä ja Safaia-chan ja viimeisenä Akatsukit. Näytti melkein siltä kuin kaikki olisivat halunneet varmistaa, ettemme me kaksi pääsisi karkuun. Silti kumpikaan meistä ei ollut halukas yrittämään epätoivoista pakoa. Tai ehkä minä olin, mutten voinut paeta itseäni, joten oli turha tehdä asian eteen mitään.

Meidät vietiin suureen huoneeseen. Huoneen perällä istui vanhempi naishenkilö. Näytti melkein siltä kuin tämä olisi osannut odottaa meitä. Tämän punertavat hiukset näyttivät sädehtivän soihtujen valossa. Hän oli itse asiassa todella kaunis. Katselin häntä oikein mielelläni, mutta puristin silti lujaa Safaia-chanin käsivartta. En päästäisi tyttöä naisen luokse, ennen kuin kohteeni oli saanut rahansa.

”Itachi-sama”, nainen sanoi lämpöisesti. Hänen poskensa punoittivat hieman ja huulilla karehti hymy, josta ei voinut erehtyä. Sisälläni kiehahti yllättäen. Jouduin puremaan hampaani yhteen ja puristin vapaan käteni nyrkkiin. ”Kuinka hauska tavata taas.”
”Ilo on minun puolellani, Rubi Akai-sama”, mies vastasi äärimmäisen kohteliaasti. Vilkaisin häntä syrjäsilmällä. Mitä noiden kahden välillä oikein oli?
”Ei tarvitse olla noin muodollinen. Se on pelkkä Akai sinulle.. aina”, nainen naurahti heleästi. Liian heleästi, jos minulta kysyttiin. Kuinka hän kehtasi? Sievä tai ei, olisin voinut katkoa hänen kaulansa. Oliko Itachi mennyt naimaan tuota vanhaa kurppaa? Siltä ainakin vaikutti.

Haa, sanoithan sinä sen! Arvasin, että nimi lipsahtaa sinulta vielä joskus!

Purin alahuultani kovaa. Sisäinen ääneni oli oikeassa. Mutta kyseessä oli silti ollut pelkkä lipsahdus. Minulla ei ollut mitään syytä ajatella kohteeni nimeä. Se mies ei vain ansainnut tulla kutsutuksi nimeltä. Hän ansaitsi ainoastaan kuoleman.. pitkitetyn ja tuskallisen kuoleman. Tiesin jo tasan tarkkaan, mitä tekisin hänelle. Kyllä vain, hän vielä katuisi sitä, että oli mennyt sohaisemaan tuota akkaa.

”Ja Safaia-sama. Sinä se vain kaunistut. Kuinka isäsi voi?” nainen jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Nyt hänen katseensa oli liimaantunut turkoosinvihreähiuksiseen tyttöön.
”Oikein hyvin, Akai-sama”, Safaia-chan vastasi ja kumarsi kurpalle sen verran, mitä otteessani pystyi.
”Mukava kuulla. Hän ei vain taida ilahtua tästä käänteestä”, nainen hymisi.
”En usko. Mutta olen kiitollinen, että järjestit jonkun hakemaan minut”, Safaia-chan vastasi kohteliaasti.
”Mitä vain Run takia.”

Olin täysin pihalla, mutta oikeastaan minua ei edes kiinnostanut. Halusin pois tästä huoneesta. Nälkä oli unohtunut jonnekin. Minun vain piti päästä vessaan ja sen jälkeen voisin haudata itseni elävältä. Elämä totisesti potki minua päähän. Oli potkinut siitä asti, kun Deidara ja naamiokaveri olivat ilmestyneet kotiini.

”Oletan, että haluatte rahanne”, nainen jatkoi jälleen kohteeni suuntaan. ”Mutta toivoisin, että nauttisitte ensin ainakin yhden yön vieraanvaraisuudestani. Matkustaminen on niin kovin epämukavaa. Muhkuraista maata, kylmiä öitä. Voin tarjota lämpimän aterian, kylvyn ja vuoteen. Ja varmasti seuralaisiakin on tarjolla, jos vain haluatte.”
”Kloppi voisi tarvita sellaista”, Kisame-san naurahti.

Punapään katse pysähtyi ensimmäistä kertaa minuun. Tuijotin vihaisesti takaisin. Yrittäköön vain tyrkyttää minulle huoriaan.
”Hmmm, katsotaan mitä voin järjestää”, nainen totesi. ”Otatte siis tarjouksen vastaan?”
”Mielihyvin, Akai”, kohteeni vastasi. Mikä tuo kohtelias sävy oli? Miksi hän näytti viihtyvän naisen seurassa? Hänellä ei ollut mitään oikeutta!
”Hienoa!” nainen huudahti aivan liian iloisesti. ”Näyttäkää heille vierashuoneet!” hän komensi kahta kloonia, jotka olivat yhä paikalla. Missä oikeat ihmiset olivat?
”Itachi-sama, mitä minä teen hänelle?” kysyin kiireesti ja viittasin Safaia-chaniin. Kohteeni katse pysähtyi minuun. Hän jäi tuijottamaan minua hetkeksi kuin olisi vasta nyt tajunnut minunkin olevan paikalla. Ärtymykseni kasvoi entisestään. Kastraatio. Se oli nyt päätetty.
”Voit päästää hänet irti ja antaa mennä”, mies ilmoitti ja käänsi minulle selkänsä. Käänsi minulle selkänsä! Helvetti, että vihasin häntä!

Irrotin kuitenkin Safaia-chanin köydet. Yllättäen tyttö kapsahti kaulaani ja rutisti minut itseään vasten. Vastasin hänen halaukseensa hyvin hämmentyneenä.
”Toimisit ennen kuin on liian myöhäistä. Akai-sama ottaa aina haluamansa”, hän kuiskasi korvaani hyvin hiljaa ja päästi irti. Hän käveli kiltisti punapäisen kurpan luokse. En enää vilkaissutkaan häntä, vaan laahustin Akatsukien perässä uuteen tunnelimaiseen käytävään.

Kuljimme jälleen pitkän matkan. Lopulta kloonit päästivät ensin Kisame-sanin yhteen vierashuoneista, kohteeni sai seuraavan ja minä viimeisen. Pujahdin sinne suorastaan helpottuneena. Nyt saisin romahtaa rauhassa omaan tuskaani. Heitin laukkuni pehmeälle vuoteelle ja pysähdyin hetkeksi katselemaan ympärilleni.

Katseeni jumittui pyöreään ikkunaan, jonka edessä näytti heiluvan ruohoa. Jos vain saisin sen auki, voisin lähettää Deidaralle viestin. Miehet halusivat taatusti kuulla edistymisestäni. Jostain syystä viestin lähettäminen tuntui äärimmäisen raskaalta ajatukselta.

Avasin laukkuni ja vedin pienemmän laukun sen sisältä esiin. Kiskoin paidan pääni ylitse ja ryhdyin kiertämään sidettä auki. Rullasin sen samalla ja heivasin lopulta pienempään laukkuun. Istahdin sängylle ja jäin tutkimaan vartaloani. Vasemmalla puolella hiertymät näyttivät todella ilkeiltä. Kaivoin pienemmästä laukusta rasvapurkin ja ryhdyin sivelemään varovaisesti jälkiin rusehtavaa, pahanhajuista voidetta. Rintani tykyttivät arkoina. Toivoin, että kylpy olisi tiedossa pian.

Sain purkin kannen kiinni, ennen kuin se iski. Yhtäkkiä vain rintakehäni puristui kasaan ja jouduin haukkomaan henkeä. Olin odottanut monenlaista, mutten tätä. Ajatus oli liian musertava. Käperryin keräksi sängylle ja vedin tyynyn rintaani vasten. Hautasin kasvoni siihen ja toivoin tukehtuvani kuoliaaksi, mutta sen sijaan untuvatyyny ainoastaan hautasi nyyhkytykseni.

Halusin tappaa sen punapäisen lutkan.