A/N: Olipas taas hankala luku kirjoittaa. Mutta sain sen kuitenkin tehtyä. Pahoittelen sitä, että tämä luku on ehkä rakenteeltaan hieman katkonainen. Ehkä tässä on vähän liikaa asiaa tungettuna yhteen lukuun. Yritin muotoilla tätä toisenlaiseksi, mutta lopulta päädyin silti tällaiseen kokonaisuuteen.


Prologi

Minun muistoni sinusta
Vain kuiskauksia tuulessa
Syviä, pohjattomia, lämpöisiä
Repiviä, tappavia

Luku 5
Mutta olen vahvempi

Nousin istumaan sängyllä ja hankasin silmiäni kämmenselällä. Tiesin, että niiden ympärillä olivat nyt mustat soikiot, sillä en ollut ehtinyt pestä meikkejäni pois. Niiskaisin nenääni ja jäin tuijottamaan tyhjyyteen vielä pitkäksi aikaa. Vihasin itseäni ja heikkouttani hetki hetkeltä enemmän.

Mitä väliä sillä oli, jos kohteeni oli rakastunut? Tai joku oli rakastunut kohteeseeni? Eihän asia kuulunut minulle millään tavalla. Minun ei tarvinnut välittää siitä. Silti minusta tuntui siltä, että joku oli lyönyt miekan rintani läpi ja väänsi sitä nyt kivuliaasti. Terä tunkeutui sydämeeni asti ja repi sen riekaleiksi. Miksi ihmeessä se silti jaksoi sitkeästi lyödä?

Pakotin itseni ylös ja ryhdyin tutkimaan huonettani. Se oli pieni, mutta siellä oli kaikki tarpeellinen. Sen yhteydessä oli pieni kylpyhuoneen ja wc:n yhdistelmä. Ihana kuumalähde näytti hyvin kutsuvalta, mutta päätin hoitaa tärkeämmät asiat ensin.

Käytyäni vessassa taiteilin ikkunan auki. Istahdin uudestaan sängylle ja kaivelin laukustani kynän ja paperia. Mitä ihmettä minä kirjoittaisin? Entä jos viesti napattaisiin matkalla? Niin, minun täytyisi yrittää käyttää sellaisia sanakäänteitä, että vastaanottaja pystyisi tulkitsemaan ne, muttei kukaan muu.

Pyörittelin kynää kädessäni ja keskityin pitämään ajatukseni tiukasti viestissä. En missään nimessä saisi ajatella nyt mitään muuta, etten romahtaisi uudestaan. Minun oli muistutettava itselleni, että toimeksiantoni oli tärkein asia elämässäni. Minä elin työlleni, en tunteilleni tai millekään muulle turhalle hölynpölylle.

”Olen löytänyt
hänet keskeltä kauniin
ruohomaiseman.
Kotiin en kaivata voi,
sillä ei ole aika.”

Tuijottelin tankaani. Kyllä vain, se kertoi oleellisen. Olin löytänyt kohteeni Ruohomaasta, mutta toimeksiantoni oli vielä pahasti kesken, joten en voinut palata takaisin. Enempää kerrottavaa ei tässä vaiheessa oikeastaan ollut. Deidara vaikutti idiootilta, mutta luultavasti hänen partnerinsa ainakin osaisi tulkita viestin. Täytyihän heidän tajuta, etten voisi lähettää mitään päivänselvää. Viestejä napattiin joskus matkalla.

Etsin yhden savilinnuista ja sidoin viestin sen jalkaan äärimmäisen varovaisesti. En pelännyt Deidaraa, mutta hänen luomuksensa oli oikeastaan aika kaunis. Minulla ei siis ollut mitään syytä rikkoa tai vahingoittaa sitä.

Vein linnun ikkunalle. Minulta meni hetki keksiä, miten sen sai pyrähtämään lentoon, mutta lopulta se räpytteli pois ruohojen keskeltä ja katosi oranssinhehkuiselle taivaalle. Painoin ikkunan kiinni ja huokaisin raskaasti. Olin todella uupunut. Vaikka kaipasin kylpyyn, en olisi oikeastaan jaksanut raahautua sinne asti. Vuoteeseen livahtaminen tuntui huomattavasti mukavammalta ajatukselta. Tosin minun oli myönnettävä, että kylpy lopulta saattaisi rentouttaa minut paremmin kuin levottomat yöunet.

”Kenelle sinä lähetit viestin, Shi-kun?” pehmeä ääni kysyi oven suunnalta. Jähmetyin ensin paikalleni ja sitten kietaisin vaistomaisesti käteni yläruumiini suojaksi. Voi hyvä jumalatar, en ollut vetänyt paitaa takaisin päälleni, koska olin halunnut varoa hiertymiä ja kuvitellut saavani olla yksin.

En kääntynyt ympäri, mutta kurkistin ovelle olkani ylitse. Kohteeni oli avannut ja sulkenut sen äänettömästi ja seisoi nyt huoneeni sisäpuolella. Välillämme oli vain muutama metri. Sydämeni paukutti rintaa vasten kivuliaasti ja hengitykseni oli salpautua. Sain jälleen muistutuksen siitä, kuinka hän oli menneinä aikoina toistuvasti onnistunut yllättämään minut, vaikka siihen pystyivät todella harvat.

”Mene pois”, henkäisin voimattomasti.
”Se on ’mene pois, Itachi-sama’”, mies korjasi minua jälleen. Sisälläni kuohahti, mutten jaksanut silti sanoa mitään. Mitä sekin olisi hyödyttänyt? ”Kenelle sinä lähetit sen viestin?”

Pohdin ankarasti, voisinko valehdella hänelle. Valitettavasti en tiennyt, oliko hän nähnyt savilinnun. Luultavasti hän oli. Ja olin aika varma, että Akatsukin jäsenet tiesivät kyllä toistensa taidoista. Varmasti Itachi tiesi Deidaran käyttävän savilintuja viestimiseen. Nyt olin todellakin pahassa pulassa, ellen keksisi jotain valhetta, joka kuulostaisi uskottavalta.

”Deidaralle”, vastasin rehellisesti. Kurkkuani kuristi kiinnijäämisen pelosta. Ehkäpä kohteeni oli tietoinen siitäkin, että blondin partneri halusi hänet hengiltä. Tämä oli ehdottomasti vaikein toimeksiantoni koskaan.
”Hmmm.” Hänen äänensä oli hiljainen ja pohdiskeleva. Käänsin katseeni takaisin ikkunaan. Tästä ei totisesti hyvä seuraisi. ”Miksi?”

Nielaisin kuuluvasti. Minun olisi parasta keksiä jokin hyvä vastaus. Mutta mitä ihmettä minä voisin väittää? Uskoisiko hän mitään, mitä sanoisin? Kohteeni epäili minua jo valmiiksi jostain. Nyt hänellä oli vain entistä enemmän aihetta epäilyksiinsä.

Lämmin käsi tarttui minua olkapäästä ja sai minut inahtamaan ääneen. Mieleeni välähti kuvien tulva. Kehoni muisti palavasti edellisen kerran, kun hänen kätensä olivat koskeneet paljaaseen ihooni. Ihokarvani nousivat jälleen pystyyn ja hengitykseni kiihtyi huomattavasti. Vielä vähän lisää, ja minä hyperventiloisin. Kuulin sydämenlyönnit korvissani ja tunsin punan nousevan rinnalleni ja kasvoilleni.

Kohteeni käänsi minut ympäri yhdellä nopealla liikkeellä ja rysäytti minut seinää vasten. Tunsin lievää kipua, mutta hädin tuskin tajusin sitä. Puristin käsiä lähes hysteerisesti rintojeni suojaksi. En tiennyt, kumpaa pelkäsin enemmän, paljastumistani naiseksi vai sitä, että hän tunnistaisi vartaloni.

Hän päästi irti minusta, mutta jäi seisomaan vain puolen askeleen päähän. Hänen katseensa valui alas kasvojani. Kaulalle, solisluille, käsien peittämille rinnoille ja alas litteää vatsaa. Kiitin onneani korkeavyötäröllisistä housuista, jotka peittivät alavatsani. Selkeä tuntomerkkini, pitkä arpi, ei ollut näkyvissä.

Kohteeni voimakas käsi väänsi omat käteni alas. Muutuin sävyltäni yhä vain punaisemmaksi ja olin koko ajan vihaisempi. Silti tunsin kosteuden hiipivän alushousujeni läpi. Ei jumalauta! En voinut kiihottua tällaisesta tilanteesta. Helvetti, että olin sairas. Tiedostin liiankin hyvin ranteitani puristavat lämpöiset sormet ja hänen katseensa ylävartalollani. Mitä seuraavaksi? Hän raiskaisi minut kostoksi petollisuudestani? Tai ehkä vain tappaisi? Miksi toivoin ensimmäistä vaihtoehtoa? Tosin eihän se silloin olisi ollut raiskaus, koska kehoni viestitti minulle, että olisin ollut saman tien valmis levittämään jalkani.

Minä olin heikko. Säälittävän heikko suorastaan. Hänen tarvitsi vain koskettaa ja katsoa minua, ja olin jo valmis antautumaan.

Sinä olet rakastunut.

Enkä ole. Tämä on puhdasta himoa, sillä hän on edelleen parhaimman näköinen mies, jonka tiedän. Enkä ole saanut pitkään aikaan.

Voithan sinä aina valehdella itsellesi, mutta totuus ei muutu siitä mihinkään.

”Sinä olet nainen”, kohteeni totesi ja keskeytti syvällisen keskustelun minun ja sisimpäni välillä. ”Miksi valehtelit?”
”En ole missään vaiheessa väittänyt olevani poika. Te teitte ihan itse sen päätelmän”, huomautin ääni väristen. Minulla totisesti oli tänään vaikeuksia pitää ajatukseni kurissa.
”Tiedät, mitä tarkoitan”, hän ärähti matalasti.
”No, hemmetti, jos olisit tiennyt, että olen nainen, olisitko muka suostunut opettamaan minua?” Hyökkäys on paras puolustus, sen olin oppinut jo ajat sitten.
”Se on edelleen Itachi-sama siltä varalta, että unohdit. Ja kyllä olisin saattanut suostuakin. Sukupuoli ei ole välttämättä heikkous. Tunnen naisia, jotka pystyvät pahempiin tekoihin kuin monet miehet”, kohteeni kertoi.
”Useimmat pitävät naisia heikompina”, mutisin puolustuksekseni ja lisäsin äkkiä: ”Itachi-sama.” Minua inhotti käyttää hänen nimeään, varsinkin tällaisessa tilanteessa. Olimme asetelmassa, jossa hänen nimensä muistutti aivan liian intiimeistä asioista. Ja vaikka yritin sulkea ne mielestäni, kehoni muisti ne aivan selkeästi.
”Minä en ole kuten useimmat.”

Luoja, että se oli totta. Minä tiesin sen niin hyvin. En kuitenkaan sanonut mitään, sillä ääneni olisi tuskin sillä hetkellä kantanut. Aloin hiljalleen pelätä, että polveni pettäisivät. Hän nojautui lähemmäs, melkein kiinni kasvoihini. Hengitykseni muuttui entistäkin kiihkeämmäksi. Olisin halunnut juosta karkuun, mutten päässyt minnekään.
”Minulle ei valehdella, Shi, jos se nyt on edes nimesi”, hän kuiskasi vaarallisen hiljaisella äänellä. Uskalsin hädin tuskin hengittää. Minua kuumotti joka puolelta, polveni alkoivat oikeasti mennä veteliksi ja päähäni tulvi erittäin epäterveellisiä mielihaluja koskien hänen suutelemistaan.
”Olen pahoillani”, vingahdin hyvin hengästyneenä.

Kohteeni päästi irti ranteistani, käveli sänkyni luokse ja heitti paidan luokseni. Nappasin sen kiinni lennosta ja painoin rintakehääni vasten. Kosketus tuntui inhottavalta arkojen rintojeni iholla. Samaan aikaan epämääräinen pettymys valui mieleeni. Lopulta minä olin ainoa, joka oli kiihottunut tilanteesta. Kohteeni kasvot eivät heijastelleet pienintäkään kiinnostusta minua kohtaan, vaikka olin paljastunut naiseksi.

”No niin, miksi lähetit Deidara-samalle viestin?” mies halusi edelleen tietää.
”Minulla oli ikävä häntä”, inahdin. Olisin voinut lysähtää pieneksi kasaksi lattialle. Sisälläni kuohui aivan liikaa.

Näin mustien kulmien katoavan otsasuojuksen taakse. Tummat silmät tuijottivat minua arvioivasti. Halusin vajota lattian läpi.
”Kuulin sinun itkevän. Seinät eivät taida olla kovin paksut”, kohteeni totesi yllättäen. Jo kadonnut puna hiipi kasvoilleni uudestaan. Itku oli täysin väärä sana, epätoivoinen ulina olisi voinut kuvata paremmin aiempaa mielentilaani.
”Yhmm”, ynähdin ja painoin katseeni lattiaan. Levinneet meikkini olisivat joka tapauksessa paljastaneet minut, jos äänet eivät olisi.
”Oletko sinä.. Deidara-saman rakastajatar?”

Pääni ponnahti pystyyn ja olin jo aikeissa julistaa, etten koskisi siihen mieheen pitkällä tikullakaan, mikä tosin olisi ollut vale. Tajusin kuitenkin, että oletus olisi täydellinen turva minulle. Jos julistaisin itseni varatuksi, paljastumisen riski pienenisi huomattavasti.

Nyökkäsin lyhyesti. Sydämeni alkoi paukuttaa uudestaan. Ilme kohteeni kasvoilla ei muuttunut lainkaan. Toisaalta ei kai sen olisi pitänytkään. Hänellä ei ollut syytä välittää siitä, kenen kanssa oikein heilastelin.
”Miksi sitten etsit minut?”
”Deidara ei voi opettaa minulle tarpeeksi. Kaipaan häntä, mutta tarvitsen paremman opettajan”, selostin pienellä äänellä.
”Vai niin.” Kohteeni ääni oli nyt pohdiskeleva. ”Luulin oikeasti Deidara-saman pitävän enemmän miehistä.”

En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa siihen. Olin itsekin epäillyt blondia homoksi, ja nyt epäilykseni vahvistuivat entisestään. Täytyi vain toivoa, että kohteeni siitä huolimatta nielisi tarinani.
”No, katso ettei asia vaikuta työskentelyysi millään tavalla”, mies totesi hetken päästä ja suunnisti huoneeni ovelle. Minua kummastutti, että hän nyt puhui minulle melkein kuin ihmiselle. Tähän asti olin vain onnistunut ärsyttämään häntä. Hän oli kohdellut minua suoraan sanottuna kuin paskaa. Tiesin, että Mikoto-san oli opettanut poikansa kunnioittamaan naisia, mutta silti minua kummastutti. Yhtälailla olin edelleen riesa ja hidaste.

En ehtinyt kysyä kohteeltani, miksi hän oikeastaan oli ilmestynyt kyselemättä huoneeseeni, kun hän oli jo poistunut ja sulkenut oven perässään. Lysähdin istumaan seinää vasten. Tästä ei tulisi mitään. Ehkä olisi parempi, että luovuttaisin suosiolla ja lähtisin maanpakoon. Toisaalta tiesin, etten enää kykenisi lähtemään. Olin löytänyt kohteeni, enkä pystyisi jättämään häntä. Miten helvetissä pystyisin tappamaan hänet? Jonkun olisi pitänyt tulla takomaan järkeä paksuun kallooni. Olin todella lähellä menettää itsehillintäni.

Vedin syvään henkeä ja pakotin itseni nousemaan lattialta. Riuhdoin sekä housut että alushousut päältäni, etsin pesuvälineeni sekä pyyhkeeni ja livahdin kylpyhuoneeseen.  Ovessa ei ollut lukkoa, mutta en jaksanut uskoa, että kukaan häiritsisi minua enää.

Peili paljasti ikävästi pesukarhumaisen olemukseni. Näytin keskisormea kuvalleni, mutta se päätti vain vittuilla takaisin. Huokaisin raskaasti ja pulahdin lämpöiseen veteen. Etsin itselleni mukavan asennon ja valuin kaulaani myöten veden alle. Suljin silmäni ja keskityin rentoutumaan. Minun olisi vain unohdettava kaikki pahat ajatukset ja tapahtumat, joihin en voisi vaikuttaa millään tavalla.

Laskin oikean käteni vatsani päälle. Sisälläni kuumotti, eikä se johtunut lämpöisestä vedestä. Oloni oli liiankin levoton. Ihmiskehon petollisuus sai minut usein vihaamaan itseäni entistä enemmän. Miksei tiettyjä asioita vain voinut sulkea pois?

Käteni liukui vatsaani pitkin. Pehmeä arpikudos osui sormiini, mutta ylitin sen enempää pohtimatta. En pitänyt arvesta vieläkään, mutta se oli osa minua ja olin oppinut elämään sen kanssa. Karhea sänki osui sormenpäitäni vasten. Kohta pitäisi taas ajella karvat. Ei menisi pitkään, kun ne alkaisivat kutittaa inhottavasti, jos en hoitaisi asiaa.

Vajosin leukaani myöten veteen, kun päästin omat sormeni tutkailemaan kaikkein pyhintäni. Raskas huokaisu karkasi huuliltani. Vajosin omaan haavemaailmaani, jossa ei tunnettu minkäänlaisia rajoituksia tai häpeää. Siellä kaikki oli sallittua, oli se miten rivoa tahansa. Kukaan ei tullut sanomaan minulle, etten olisi saanut tehdä sitä tai tätä, koska tämä maailma oli olemassa vain pääni sisällä. Se oli täynnä toteutumattomia kuvitelmia, joista osaa en edes halunnut todellisuudessa koettaa. Toiset taas kutkuttivat mielikuvitusta niin paljon, että sopivan ihmisen kanssa olisin saattanut niitä kokeillakin, mutta koska sopivaa ihmistä ei yksinkertaisesti ollut, tyydyin mielikuvitukseni riettaaseen maailmaan.

Minä todella tarvitsin tätä. Hieroin sormillani nopeaan tahtiin ja annoin kehoni elää omaa elämäänsä. Tunsin, kuinka hengitykseni kiihtyi ja vatsa kipristeli mukavasti. Koukistin varpaitani, jännitin jalkani ja lopulta huohotin hiljaa. Selkäni osui kipeästi altaan reunaan, mutten välittänyt, sillä huumaava tunne humahti pääni läpi ja sai minut voihkaisemaan ääneen.

Annoin käteni jäädä lepäämään reidelleni ja odotin hengitykseni tasaantuvan. Tämä ehkä auttaisi väliaikaisesti tyydyttämään levottomaksi käyneen ruumiini. Suloinen raukeus levisi lihaksiini ja teki oloni hieman uneliaaksi, vaikka nälkä kurnikin yhä vaativampana vatsassani. Valitettavasti sitäkään tarvetta en voinut täysin sivuuttaa, en edes nyt, kun suru pyrki koko ajan rutistamaan mieleni reunoja.

Kuulin hiljaisen koputuksen kylpyhuoneen ovelta. Ärtymys vei saman tien rentouden mennessään. Minä kaipasin rauhaa, en jatkuvaa häirintää. Jos tulija olisi kohteeni, hoitelisin hänet tasan nyt enkä myöhemmin.
”Niin?” ärähdin yrittäen pitää ääneni kuitenkin vakaana.

Ovi avautui hitaasti ja sisälle asteli ujonoloinen punapäinen tyttö. Oliko kaikilla täällä punaiset hiukset vai oliko haahka lähettänyt oman sukulaisensa luokseni?
”Itachi-sama ilmoitti, ettet ehkä halua syödä illallista muiden seurassa, koska olet hieman.. tuota.. huonovointinen. Toin sinulle annoksen huoneeseesi, Shi-san”, tyttö mutisi katsomatta minuun.
”Vai niin. Kiitos vain”, tuhahdin. Kohteeni ei siis halunnut minua ruokailemaan samaan tilaan muiden kanssa. En voinut ymmärtää miksi. Ehkä hän oli edelleen loukkaantunut minulle huijauksestani, eikä vain halunnut katsella minua. Ehkä asiaan oli jokin toinen syy. En oikeastaan juuri nyt halunnut ajatella koko miestä.

Tajusin, ettei tyttö ollut lähtenyt ovensuusta minnekään. Hän seisoi yhä paikoillaan ja tuijotteli paljaita varpaitaan. Hänen täytyi olla jo lähes täysikäinen, vaikka hän vaikutti pieneltä ja ujolta. Vilkaisin häntä uudemman kerran. Miksi ihmeessä hän oli pukeutunut kapeaolkaimiseen todella lyhyeen mustaan mekkoon. Ei kai vain..?

Kirosin tämän klaanin johtajan alimpaan helvettiin. Tyttöhän oli selvästi peloissaan, hyvä ettei tärissyt paikoillaan. Millaisiin tekoihin tämä oli aiemmin pakotettu vai oliko tämä ensimmäinen kerta? Sen akan täytyi olla todella sairas.

”Ha-haluatko, että tu-tulen sinne vai o-odotanko mi-minä tä-tässä?” tyttö kysyi. Hänen äänensä tärisi jokaisen sanan kohdalla. Sairasta. Juuri tasan sitä tämä oli.
”Odota huoneen puolella”, tokaisin järkyttyneenä. Tyttö nyökkäsi katsomatta minuun ja livahti pois oviaukosta. Mitä ihmettä minä nyt tekisin?

Peseydyin nopeasti ja kietaisin pyyhkeen ympärilleni. En halunnut pukea päälleni samoja vaatteita, joissa olin viettänyt jo aivan liian monta päivää, joten kasasin ne mytyksi syliini ja astuin huoneen puolelle itsekin. Ilma tuntui nyt viileältä ihoani vasten.

Punapäinen tyttö istui sängyn reunalla ja tärisi edelleen. Hän ei nostanut katsettaan minun tullessa paikalle. Pudotin likaiset vaatteet lattialle ja menin etsimään laukustani uusia.
”Minun puolestani voit mennä”, ilmoitin suoraan.
”Ei! Hän rankaisee minua, jos en hoida tehtävääni!” tyttö kiljaisi. Olin juuri saanut vaatteet nostettua laukusta ja paita putosi käsistäni.
”Mitä?”
”Akai-sama vaati minua palvelemaan sinua kaikin mahdollisin tavoin, jos petän hänen luottamuksensa…”

Vihasin sitä akkaa koko ajan vain enemmän. Pukeuduin nopeasti tytön selän takana ja kiersin hänen eteensä. Tartuin häntä leuasta ja pakotin hänet katsomaan minua.
”Näytänkö siltä, että tarvitsen naista?” kysyin.

Pelokkaat silmät kohtasivat omani. Katse valui alas vartaloani ja osui kohoumiin paidallani. Sinivihreät silmät laajenivat hämmentyneinä.
”Hän rankaisee minua silti, jos en tee, kuten on käsketty”, tyttö mutisi kuitenkin alistuneena.

Huokaisin ärtyneenä. Kävelin pienen pöydän luokse ja ryhdyin syömään minulle tuotua illallista. Tyttö istui lattialle minua vastapäätä. Ojensin hänelle leipäni, johon hän tarttui tärisevin käsin.
”Syö se”, kehotin. ”Voit olla täällä yön, jos se nyt on aivan välttämätöntä, mutta älä mainitse kellekään sanallakaan, mitä näet tai kuulet.”

Tyttö nyökäytti päätään kerran ja kävi ahnaasti kiinni leipäänsä. Eikö häntä edes ruokittu kunnolla? Tässä paikassa oli jotain pahasti vialla. Sen siitä sai, kun päästi naisen johtoon. Toisaalta en voinut tietää, vaikka tällainen ’vieraanvaraisuus’ olisi ollut aivan yleinen käytäntö Ruohomaassa. Siitä huolimatta olisin suonut, että miesvieraiden palvelijoiksi olisi edes valittu vapaaehtoisia naisia eikä pelokkaita tyttösiä. Kuka ihme sai iloa tärisevästä ja itkuisesta tytöstä?

”Palveletko sinä usein vieraita?” kysyin, sillä halusin päästä kuviosta selville. S alkaisi pian jakaa omia rangaistuksiaan tämän klaanin johtajalle, jos tämä osoittautuisi yhtä sydämettömäksi kuin ne kolme miestä vuosia sitten. Miten ihmeessä Safaia-chan saattoi kunnioittaa sitä vanhaa kurppaa?
”En”, kuului hätäinen vastaus. ”Minä olen yleensä keittiön puolella, mutta nyt Akai-sama sanoi, että tarvitaan todella nuori tyttö, koska pikkupojalle ei voi antaa vanhaa akkaa. Mutta sinähän olet tyttö itsekin.. En oikein ymmärrä.”
”Ei sinun tarvitsekaan”, sanoin, koska en yksinkertaisesti jaksanut selittää asiaa tarkemmin.

Söimme aterian puoliksi hiljaisuuden vallitessa. Oli Kisame-sanin vika, että viaton tyttö oli joutunut luokseni peloissaan. Miksi ihmeessä hain oli pitänyt vihjailla minun olevan puutteessa? Ehkä olinkin, mutten niin pahasti, että olisin raiskannut itseäni muutamaa vuotta nuoremman tytön. Ei naisissa vikaa ollut, mutta vapaaehtoisuus oli aina äärimmäisen tärkeää.

Kun lautanen kiilsi tyhjyyttään, nousin pöydän äärestä ja etsin rasvapurkkini uudestaan. En ehtinyt kuin kiskoa paidan päältäni ja avata purkin, kun tyttö pyysi lupaa saada hoitaa hiertymäni. Katsoin häntä jokseenkin kummastuneena, mutta ojensin purkin hänelle kuitenkin. Helpompihan hänen oli ne rasvata kuin minun. Minua kadutti hieman, etten ollut koskaan opiskellut lääkintäjutsuja, koska yksin liikkuessa ne olisivat voineet olla tarpeen.

Hennot sormet sivelivät pahanhajuista voidetta iholleni. Tunne sai minut värähtämään. Jo toista kertaa tänään minuun koskettiin. Edellinen ote oli tosin ollut väkivaltainen, tämä taas hellä.  Olin viime aikoina ollut pelottavan lähellä muita ihmisiä ja se oli omiaan hämmentämään mieltäni. En ollut tottunut tällaiseen, sillä olin elänyt hyvin pitkälti omissa oloissani. Totta kai seksiin liittyi kosketuksia, mutta olin edelleen sitä mieltä, että satunnainen seksi oli jotain etäistä ja tunteetonta. En tosin tuntenut tätä tyttöäkään kohtaan mitään, mutta silti tässä hetkessä oli jotain poikkeuksellista.

”Sinun pitäisi olla varovaisempi. Iho on hiertynyt melkein rikki ja haavaumat voivat tulehtua herkästi”, tyttö huomautti. Nyt hänen äänessään oli jo itsevarmuutta. Ehkä hän oli tottunut hoitamaan muiden vammoja.
”Olet oikeassa”, myönsin. En oikeastaan tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Emme luultavasti viettäisi tässä paikassa niin paljon aikaa, että hiertymäni ehtisivät parantua. Ja en missään nimessä voinut litistää rintojani uudestaan, ennen kuin olisin terve. Tai voisin, mutta se olisi riski, enkä halunnut päätyä heikkoon kuntoon silkan typeryyden takia.

Siinä tapauksessa joutuisin myöntämään sukupuoleni myös Kisame-sanille. Suoraan sanottuna minua ei huvittanut kuulla hain kommenttia asiasta. Se oli taatusti jotain, minkä saattoi luokitella äärimmäisen hävyttömäksi ja loukkaavaksi, eikä kohteeni edes sallinut minun loukkaavan haita takaisin. Minun olisi kaiketi vain nieltävä kaikki osakseni osuva pilkka ja kostaa myöhemmin raskaimman kautta.

Kiskoin paidan uudestaan päälleni sillä välin, kun tyttö kiersi purkin kannen takaisin paikoilleen. Tungin tavarani laukkuuni ja nostin laukun lattialle. Valtasin sängyn oikean puolen ja vedin peiton päälleni. Tyttö jäi seisomaan epävarmana sängyn viereen.
”Tule nukkumaan. Meidän ei tarvitse tehdä mitään muuta, mutta kaikki luulevat, että olet hoitanut tehtäväsi”, huokaisin. Olisin mieluusti viettänyt edes yhden yön omassa rauhassani, mutta ilmeisesti minulla ei ollut vaihtoehtoja.

Tyttö kapusi sängyn vasemmalle puolelle ja jäi makaamaan selkä minuun päin. Heivasin puolet peitosta hänelle ja käänsin lopulta oman selkäni hänen selkäänsä vasten. En vieläkään voinut uskoa, miten kummallisiin tilanteisiin olin joutunut viimeisten päivien aikana. Elämässäni ei ollut varmaankaan viimeisten vuosien aikana tapahtunut yhtä paljon. Ja se oli pelottavaa.

*

Nak-nak-nak.

Nak-nak-nak.

Pakottauduin avaamaan silmäni, vaikka tunsin oloni äärimmäisen väsyneeksi. Raivostuttava nakutus ei lakannut, joten ääni ei voinut olla unta.

Minulta kesti hetken tajuta ympäristöni, mutta hetken päästä hahmotin jo, missä olin. Nakutus vain jatkui edelleen. Nousin istumaan sängyllä ja skannasin huonetta uupuneilla silmilläni.

Nak-nak-nak.

Pääni käännähti ikkunan suuntaan. Erotin juuri ja juuri vaalean savihahmon lasin takana tummaa maata ja taivasta vasten. Ärtyneenä nousin ja menin avaamaan ikkunan. Lintu pyrähti sisälle ja laskeutui avoimelle kämmenelleni. Painoin ikkunan kiinni, sillä yöilma pyrki turhankin viileänä sisälle. Miksi minua paleli taas? Tämä alkoi käydä kovin epämukavaksi. Sivuutin kuitenkin huonon oloni, sillä näin, että linnun jalkaan oli kiinnitetty pieni paperikäärö. Irrotin sen varovaisesti. Lintu jähmettyi liikkumattomaksi kuin ei olisi koskaan lentää osannutkaan. Laskin sen pöydälle kädestäni, ennen kuin kiersin pikkuruisen käärön auki.

”Hukata saa et
tehtävääsi tärkeää.
Tapaan sinut taas,
kun polkumme kohdata
saa pysähdyspaikassa.”

Tuijotin kaunista käsialaa pitkän aikaa. Deidara oli vastannut runolla, joka oli samalla hyvin selkeä viesti. Valitettavasti en erityisemmin pitänyt sen sisällöstä, vaikka käsiala miellytti minua suuresti. Kauniisti kirjoittavissa miehissä oli jotain erityistä. En tiennyt, mistä se johtui, mutta tyylitelty teksti veti aina minua suunnattomasti puoleensa. Ehkä osasyy oli siinä, että omat kirjaimeni olivat aina varsinaisia harakanvarpaita.

Joka tapauksessa en pitänyt siitä, että Deidara oli tulossa tapaamaan minua seuraavaan pysähdyspaikkaamme. Se tarkoitti ilman muuta sitä, että minun olisi pidettävä kiirettä tietojen hankkimisessa, enkä ollut vielä edes keksinyt sopivaa suunnitelmaa sitä varten. Minun olisi parasta keksiä jotain ja pian. Epäilin vain, että kohteeni luottamus oli yhtä vaikeasti saavutettava kuin omani. Sitä paitsi olin juuri romahtanut hänen luottamuslistallaan jumbosijalle.

Ruttasin runon ja tungin sen housujeni taskun pohjalle. En halunnut tavata Deidaraa vielä. En kuitenkaan uskonut, että mielipiteeni ilmaisusta olisi ollut minkäänlaista hyötyä. Sen olin oppinut tässä lyhyessä ajassa jo, että Akatsukit tekivät oman päänsä mukaan. Muiden mielipiteillä ei ollut yksinkertaisesti minkäänlaista merkitystä.

Ehkä voisin sen sijaan yrittää saada kohteeni ja Kisame-sanin lähtemään jonnekin muualle kuin sinne, minne näiden oli seuraavaksi tarkoitus vaeltaa. Tosin epäilin, että heihin minulla oli vielä vähemmän vaikutusvaltaa kuin Deidaraan. Olin umpikujassa. Minun ei olisi missään nimessä pitänyt sotkeutua Akatsukin asioihin, ei varsinkaan, kun kohteeni oli mukana sopassa.

Tiesin jo, ettei tämä tarina voinut loppua hyvin. Joku kärsisi, ja valitettavasti minulla oli tunne, että kärsijä tulisin olemaan juurikin minä itse. Olisi ollut kaikista viisainta tehdä nyt saman tien loppu kaikesta. Ottaisin vain veitsen käteeni ja viiltäisin ranteeni auki tai ehkä kurkkuni. Kipu kestäisi jonkin aikaa, mutta sitä seuraisi vapaus. Sellainen vapaus, jota en eläessäni voisi koskaan saada, sillä olin aina sidottu menneisyyteeni. Olin säälittävä pikkupaskiainen vailla tulevaisuutta, menneisyyteni vanki.

Haluamasi on nenäsi edessä ja sinä mietit itsesi tappamista? Et voi olla tosissasi!

Miksen? Loppuisi tämäkin piina.

Hankkisit lääkityksen tai ehkäpä sinun olisi syytä vierailla piponkutistajalla. Tuo ei ole tervettä.

Paraskin puhumaan. Sama pää meillä on.

Niin, mutta minä olen ainoa, joka on huolissaan sen tilasta. Sinun pitäisi tarttua tilaisuuteen, eikä angstata nurkassa.

Mihin helvetin tilaisuuteen?

Tiedät tasan tarkkaan itsekin. Sinun tarvitsee vain kertoa, kuka olet ja..

Selvä sitten. Tämä keskustelu loppui tähän.

Eikun oikeasti. Vain siten voit saada hänen luottamuksensa, hän kertoo sinulle kaiken..

Hetkinen. Siinä oli totisesti jo järkeäkin. Alitajuntani oli kerrankin tuonut esille viisaan pointin.  Oli tasan yksi täysin varma keino saavuttaa kohteeni luottamus. Olettaen siis, että hän yhä välitti siitä tytöstä, jonka oli jättänyt keskelle metsää samana yönä, jona oli surmannut kaikki muut. Tosin saattoihan olla, että hän oli vain halunnut aiheuttaa tytölle kuolemaa suurempaa kärsimystä, ei pelastaa tätä. Siihen teoriaan olin uskonut vuosia, koska en vain voinut antaa itseni uskoa toisin.

Oli kaksi mahdollisuutta, jos kertoisin totuuden. Joko kohteeni alkaisi luottaa minuun tai sitten hän tappaisi minut. Kumpikaan vaihtoehto ei ollut huono. Mutta toisaalta en halunnut kertoa. Pelkäsin, että kertomisen jälkeen minuun sattuisi vielä lisää. Ja jo nyt tuska repi sisimpääni liian raastavana. En kestäisi sitä, että pääsisin uudestaan hänen lähelleen ja menettäisin hänet taas.

Kyllä vain. Kaikesta hulluudestani huolimatta minulla oli myös itsesuojeluvaisto ja juuri nyt se huitoi ja huusi äärimmäisen kovaan ääneen varoituksia. Ei ollut viisasta kertoa totuutta. Minun täytyi jotenkin muuten kaivaa totuus ulos kohteestani. Keksisin jotain. Ainakin pyrkisin esittämään nopeaa ja innokasta oppilasta jatkossa. En väittäisi hänelle vastaan, vaan olisin nöyrän kuuliainen. Ehkä hän sitten alkaisi pitää minusta. Lisäksi saattaisi olla hyvä yrittää ystävystyä Kisame-sanin kanssa, niin ärsyttävä kuin hai olikin, sillä tälläkin saattoi olla jotain tärkeää tietoa.

”Miten niin et?!” huuto kantautui vihaisena jostain. Keskityin kuuntelemaan tarkemmin. Se oli selvästi seinän vaimentama. Sen täytyi siis tulla jommastakummasta naapurihuoneesta.

”Saatan olla sinua vanhempi, mutta olen edelleen kaunis! Sinä et tiedä, mitä menetät! Etkä sinä viimeksi ollut tuollainen!”

Tunnistin äänen. Se kuului Rubi Akaille, punapäiselle harpulle, joka oli melkein sulanut tuoliinsa katsellessaan kohdettani. En kuullut, mitä keskustelun toinen osapuoli vastasi hänelle, mutta pystyin kyllä kuvittelemaan tämän puhuvan tyynen rauhallisella ja hiljaisella äänellä.

”Jaa, että vika ei ole minussa? No, ei totisesti olekaan! Se on sinussa. Et tajua omaa parastasi! Kukaan, ei kukaan, loukkaa Rubin klaanin johtajaa tällä tavoin! Te lähdette täältä aamulla, eikä teistä enää kukaan ole tervetullut Ruohomaahan. Jos näen edes vilauksen sinusta, olet kuollut!”

Virnistin itsekseni liiankin tyytyväisesti. Eipä tainnut Akai-sama sittenkään saada aina haluamaansa. Valitettavasti naisen sanoista pystyi päättelemään, että edellisellä kerralla oli käynyt toisin. En tiennyt, miksi kohteeni ei ollut nyt suostunut naisen vaatimuksiin, mutta punapään raivoisa kirkuminen sai minut suorastaan loistavalle tuulelle. Olin saanut kostoni. Kieltäydyin vain ajattelemasta sitä tosiseikkaa, että koston oli toteuttanut kohteeni.

”En ymmärrä, mikä sinua riivaa Uchiha Itachi. Pidin sinua viisaana miehenä, en minään typeränä pikkupoikana. Olisit saanut sellaisen yön, jota et olisi unohtanut koskaan, mutta sinä typerys kieltäydyt siitä. Pidäkin huolta, ettemme enää koskaan tapaa!”

Käytävästä kajahti oven pamaus ja sen perässä kopisevat askeleet naisen poistuessa paikalta. Ryömin itse takaisin sänkyyni. Mitä ilmeisimmin aamun lähtö tulisi olemaan hyvin aikainen ja pikainen, joten minun olisi parasta nukkua niin paljon kuin suinkin ehtisin ennen sitä.

A/N2: Joo, tiedän.. se oli aika kamala. En voi mitään sille, että muutamat kohdat suorastaan nolottavat itseäni :D Ja myönnän myös suoraan, etteivät tanka-runot ole edelleenkään se minun vahvin lajini x)