Kuun valossa osa 6


Daiya juoksi innoissaan kapeaa katua pitkin puistoa kohti. Hän oli odottanut koko viikon koulun loppumista. Nyt oli lauantai ja hän toivoi tapaavansa ystävänsä puistossa, vaikka eivät he olleet mitään sopineet keskenään.

7-vuotias tyttö kirmasi märkää nurmikkoa pitkin ja heittäytyi kiikkuun istumaan. Hänen odottamansa henkilö ei ollut paikalla. Se tieto masensi häntä hiukan, mutta hän päätti ihan muuten vain keinua hetken. Daiya keinutti itselleen yhä kovemmat vauhdit. Tuuli tuntui ihanalta kasvoilla, ja tytön violetti mekko huojui edes takaisin tuulen mukana.

Tyttö sulki silmänsä nauttien olostaan. Hän niin toivoi että osaisi lentää, ja olikin vakavissaan päättänyt joskus oppia moisen taidon. Avatessaan silmänsä hän huomasi itseään vanhemman pojan seisovan vähän matkan päässä. Innoissaan hän irrotti kätensä kiikun naruista vilkuttaen pojalle molemmin käsin. Samassa hän tajusi lentävänsä ilmassa. Murto-osan ajan se tuntui hauskalta, mutta sitten pelko iski. Maa lähestyi liian nopeasti. Yllättäen hän kuitenkin tunsi tömähtävänsä pehmeään esteeseen. Mustat pitkät hiukset omaava poika oli napannut hänet kiinni lennosta.

“Hei taas!”

“No hei pikku prinsessa. Sinun pitää olla varovaisempi, ettet loukkaa itseäsi. Entä jos en olisi ehtinyt ottaa sinua kiinni?”

“Kyllä sinä aina kerkeät, olethan enkeli. Enkelit valvovat suojattejaan jatkuvasti, niin äiti aina sanoo”, Daiya hihkaisi hymyillen leveästi.

Poika katsoi hieman ihmeissään tyttöä sylissään, mutta ei kuitenkaan viitsinyt oikaista tämän käsityksiä. Tytöllä kun oli niin herttaisia ajatuksia. Sen sijaan hän lähti kävelemään kauniin kukkivan koivun luokse.

Pian hän olikin puun tykönä ja istahti maahan pitäen edelleen Daiyaa sylissään. Hän poimi maasta voikukan ja laittoi sen tytön korvan taakse. Daiyan kasvoille kohosi heti kaunis hymy. Poika niin piti tytön hymystä ja iloisuudesta.

“Kuule, kerroitko vanhemmillesi minne menet?”

“Sanoin meneväni puistoon katsomaan enkeliä.”

‘Eli he eivät tiedä, että Daiya on minun kanssani, he luulevat minun edelleen olevan hänen mielikuvitusystävänsä’, poika ajatteli.

“Kuinka vanha olet?“

“Neljä vuotta sinua vanhempi.”

Daiya ryhtyi sormillaan laskemaan pojan ikää. Muutaman uusinta kerran jälkeen, hän uskoi saaneensa oikean iän.

“Olet siis 11-vuotias?”

“Juuri niin, mistä moinen kysymys mieleesi putkahti?”

“En minä tiedä”, tyttö sanoi raapien päätään mietteliäänä.

“Pistähän silmäsi kiinni”, tummat silmät omaava poika sanoi.

Daiya laittoi kiltisti silmänsä kiinni. Mutta kuullessaan rapinaa, hän kurkkasi vähän silmäluomensa alta. Nähdessään pojan toruvan ilmeen, Daiya sulki nopeasti silmänsä.

Daiya tunsi pojan siirtävän hänen pitkiä hiuksiaan olkapäille ja kaulalla jotakin viileää. Malttamattomana hän odotti lupaa silmien avaamiseen.

“Nyt voit katsoa.”

Innoissaan Daiya avasi silmänsä ja ihasteli kaulallaan riippuvaa kaulakorua. Muodoltaan koru oli melkein pyöreä, toinen reuna taas muistutti pisaraa kaarevalla muodollaan. Korun reunat välkkyivät hopeana, samoin korun takapuoli. Edestä koru oli kauniin valkea ja siinä oli yksi musta piste.

”Mitä tämä esittää?”

”Sitä kutsutaan Yiniksi, minulla on Yang”, poika sanoi osoittaen samanlaista korua kaulassaan, paitsi että valkea osuus oli musta.

”Korulla on monta merkitystä, mutta tärkeimmät niistä ovat ne että Ying ja Yang ovat toisistaan riippuvaisia ja heitä ei voi koskaan erottaa toisistaan.”

”Eli me olemme aina ystäviä!”

”Juuri niin. Hymyilehän nyt nätisti, niin otan meistä valokuvan.”

Daiya katsoi kun poika kurotti kameran kädenmitan päähän heistä ja loihti kasvoilleen kauneimman hymynsä. Hän halusi loistaa kauneimmillaan kuvassa uusi koru kaulassaan.


Itachi käveli mietteissään kohti Daiyan huonetta. Hän pohdiskeli eilistä kovasti. Hän oli mitä ilmeisimmin vihdoinkin onnistunut herättämään tunteita tytössä. Hän oli tähdännyt siihen siitä saakka kun oli tytön tänne tuonut. Mutta vielä olisi paljon tehtävää, tilanne ei ollut vielä siinä pisteessä, missä hän sen halusi olevan.
Varovasti Itachi avasi oven ja järkyttyi näkemästään. Deidara oli hiipinyt ennen häntä huoneeseen ja oli kontillaan nukkuvan Daiyan päällä. Hiljaa hän hiipi blondin taakse kiskaisi lujasti vaaleita hiuksia.

”AUUH! Jätä hiuspehkoni rauhaan!”

Daiya havahtui hereille ja melkein kiljaisi nähdessään iljettävät kasvot yläpuolellaan. Kasvot kuitenkin leijuivat yhä ylemmäs. Daiyan hierottua hetken silmiään, hän havaitsi Itachin tukistamassa blondia, ja paraikaa tämä retuutti miestä ulos huoneesta.

“Mitä minun täytyy tehdä sinulle, jotta jätät Daiyan rauhaan?” Itachi tiedusteli hyytävällä äänellä.

“Päästä nyt vain irti! Ja et voi tehdä yhtikäs mitään!”

“Väärä vastaus”, Itachi totesi nykäisten tukon hiuksia miehen päästä.

“Auh! Minun hiukseni, kauniit hiukseni! Tätä sinä vielä kadut, Uchiha!” Deidara karjaisi kadoten toiseen käytävään ja omaan huoneeseensa, ainakin oven pamauksesta päätellen.

Itachi tuhahti blondin uhkaukselle ja kääntyi Daiyan puoleen. Hänen sydämensä heitti volttia näkymän vuoksi. Daiyalla oli päällään vain toppi, jonka toinen sanka oli valunut olkapään yli, ja peitto oli valahtanut liian alas tytön noustessa istumaan. Hän näki mustat alushousut tämän yllä. Näkymän kruunasi takkuiset ja pörröiset mustat hiukset ja kaulalla kimmeltävä valkoinen kaulakoru.

Daiya katsoi vielä aamu-unisilla silmillään Itachia ja mietti miksi mies tuijotti häntä tutkivalla katseella ja tämän kasvoja koristi heikosti havaittava puna. Katsoessaan itseään, hän tajusi olevansa puolialasti miehen edessä. Kiireesti hän nosti peiton suojakseen.

“Mmm.. kiitos jälleen avustasi, mutta… mitä sinä täällä teet?”

“Tulin vain katsomaan joko olet hereillä, ja hyvä että tulin. Deidara käy yhä röyhkeämmäksi.” Itachi mutisi.

“En keksi kuin yhden ratkaisun asiaan. Sinun täytyy muuttaa minun huoneeseeni.”

“Mitä! Si-sinun huoneeseesi, ei käy!”

“Ei ole muuta vaihtoehtoa. Se on ainut paikka jonne hän ei uskalla tulla. Meillä ei kellään ole ilman lupaa mitään asiaa toistemme huoneisiin, ellei kyseessä ole hätätilanne. Pakkaa vähäiset tavarasi, me teemme muuton nyt heti.”

“Saisinko edes pukeutua ensin rauhassa?” Daiya kysyi pienoinen sarkasmi äänessään.

Itachi näytti kuin puulla päähän lyödyltä. Ilmeisesti tämä oli ehtinyt unohtaa hänen olevan vähillä vaatteilla.

“Toki, odotan huoneesi ulkopuolella.”

Itachin mentyä, Daiya puki nopeasti valkoisen t-paidan ja farkut yllensä. Seuraavaksi hän keräsi vähäisen omaisuutensa yhteen kasaan. Hän olisi halunnut jäädä huoneeseen, mutta häntä pelotti se että Deidara todellakin tulisi taas uudestaan. Mutta mitä siitäkin tulisi kun hän joutuisi jakamaan huoneen miehen kanssa? Hän tarvitsi omaa rauhaa. Hän ei voisi myöskään vaihtaa vaatteita koskaan rauhassa. Toisaalta oli jännittävää nähdä Itachin huone. Ehkä hän voisi vähän tutkia sitä, kun mies ei olisi paikalla. Ja hän oli ihan vahingossa saanut Itachin sukunimenkin selville! Nyt hänen ei tarvitsisi kysyä sitä.

Daiya nappasi tavaransa mukaan ja astui ulos huoneesta. Itachi nojaili seinään mutta lähti heti kävelemään eteenpäin Daiyan ilmestyttyä. Hän johdatti tytön muutaman käytävän päässä olevalle ovelle ja avasi sen päästäen tytön ensin huoneeseen.

Huone oli samanlainen kuin edellinenkin, mitä nyt naiselliset asiat kuten peilipöytä puuttui. Verhot olivat mustat ja lattialla oleva matto oli nuhjaantuneen näköinen. Huoneessa oli vaatekaappi ja yksi sänky.

“Missä minä nukun?” Daiya kysyi luoden violettien silmiensä katseen Itachin tummiin.

“Sängyssä tietenkin.”

“Niin mutta, missä sinä sitten nukut?”

“Sängyssä”, mies vastasi kuin asia olisi maailma helpoin ymmärtää, eikä mitään ongelmaa olisi.

“Nukummeko me.. vierekkäin?”

“Ööh.. juu”, Itachi sanoi ja katsoi toinen kulma koholla tyttöä, ja sammalla ihmetteli, kuinka hidasjärkinen tyttö oikein oli.

“Ei onnistu!”

“No miksi ihmeessä ei?”

“Vain pariskunnat nukkuvat samassa sängyssä!” Daiya huusi naama punaisena.

“Jos asia vaivaa sinua noin paljon, voimme kyllä minun puolestani leikkiä avioparia, tule nyt mennään aamiaiselle”, Uchiha sanoi sillä äänensävyllä että keskustelu oli päättynyt.

Erittäin harmistuneena Daiya seurasi miestä keittiöön ja istahti pöytään. Hän mulkoili häntä vastapäätä istuvaa Kisamea. Tämä näytti aivan liian kiinnostuneelta heistä kahdesta.

“Mitä tuijotat?”

“Mistä moinen nyrpistely?” Kisame virnuili.

“Ei kuulu sinulle!”

“Olet muuten harvinaisen kaunis tänään.”

Daiya kohotti kulmaansa ja katsoi kummissaan haita, kunnes tajusi toisen äänessä piilevän sarkasmin. Hän myös muisti että hänen hiuksensa näyttivät aivan variksenpelättimeltä.

“Sinä senkin! Teen sinusta purkkiruokaa kissoille!”

“Noh, noh, eipäs mennä henkilökohtaisuuksiin. Älä huoli, kyllä sinä olet oikeasti kaunis. Kun kynttilät on sammutettu, kaikki naiset ovat kauniita”, Kisame virnisteli vahingoniloisena jo selvästi suuttuneelle tytölle.

“Nyt riitti!”

Daiya nappasi haarukan pöydältä ja hyökkäsi haita kohti. Kisame otti nopeasti jalat alleen ja katosi keittiöstä olohuoneeseen. Daiya seurasi perässä ja ajoi Kisamen loukkuun sohvan taakse.

“Mistä sinä nyt suutuit? Minähän vain kerroin totuuden..”

“Turpa kiinni kännikala!”

“Miten niin kännikala?”

“Heräsin viimeyönä kauheaan janoon ja näin kun tulit ulkoa täysin tillintallin! Juoppo!”

“Saahan sitä nyt vähän hauskaa pitää vapaa aikanaan..”

“Kisame… olitko sinä eilen juomassa?” Itachin samettisen pehmeä ääni kuului molempien takaa.

“O-olin, onko siinä jokin ongelma?” Kisame änkytti.

Kisame oli hyvin tietoinen tuon äänensävyn oikeasta merkityksestä. Itachi kuulosti liiankin ystävälliseltä, eli tämä oli vihainen hänelle.

“Jos et sattunut muistamaan, meillä on tänään tehtävä.”

Haimies kalpeni silmissä ja painoi päänsä alas. Miten hän oli voinut unohtaa? Kisame nosti katseensa Itachin puoleen.

“Lupaan olla koko tämän viikon juomatta.”

“Hyvä, juot muutenkin aivan liian usein”, Uchiha sanoi ja poistui takaisin keittiöön.

Daiyan vielä katsellessa Itachiin päin, Kisame livahti sohvan takaa ja otti pari askelta käytäville päin.

“Hei! Älä yritä karata, pelkuri!”

“En ole pelkuri, mutta tiedän milloin on oikea aika vetäytyä”, Kisame huikkasi ennen kuin katosi omaan huoneeseensa.

Päästyään huoneeseensa Kisame asteli sängyllensä istumaan. Daiya luuli varmasti voittaneensa hänet, mutta tosiasia perääntymiseen oli se, että hän ei voisi ottaa yhteen tytön kanssa. Jos hän vahingossakaan vääntäisi edes hiuksen tämän päästä, Itachi olisi kuin takiainen hänen kimpussaan. Hän oli kyllä huomannut, kuinka Itachi katseli tytön perään, ja oli aivan varma että Uchihalla oli tunteita Daiyaa kohtaan.

Kisame kaivoi lipastostaan purkin ja sirotteli sen sisältöä pieneen akvaarioon yöpöydällään.

“Tulkaa isin pikku mussukat syömään”, Kisame leperteli pikku kaloilleen ja silitteli keltaisen kalan selkäevää.

---------------

Toivottavasti teillä oli lukiessanne yhtä hauskaa kuin minulla kirjoittaessani!

Kisamen lause: "Kun kynttilät on sammutettu, kaikki naiset ovat kauniita", ei ole oma keksimäni. Se on jonkin runoilijan, mutta en millään muista kenen. Ja tuohon koru juttuun katsoin tiedot wikipediasta, kun en ulkoa nuita muistanut ^^

Kommenttejä? :D