Maalla oli kaunista, oli kesä. Ohra kohosi keltaisena, kaura vihreänä, heinä oli koottu ruokoihin vihreällä niityllä ja siellä käveli haikara pitkin punaisin jaloin ja puhui egyptiä, sillä sen kielen hän oli oppinut äidiltään. Vainioiden ja niittyjen ympärillä oli suuria metsiä ja keskellä metsiä syviä järviä. Niin, oli todella kaunista maalla! Keskellä auringonpaistetta oli vanha kartano, ympärillään syvät kanavat ja muurista veteen saakka kasvoi suuria takkiaislehtiä, jotka olivat niin korkeita, että pienet lapset saattoivat seisoa pystyssä suurimpien alla. Siellä oli yhtä eksyttävää kuin tiheimässä metsässä ja täällä makasi ankka pesässään.



Hänen piti hautoa ilmoille pienet poikasensa, mutta nyt hän oli miltei kyllästynyt siihen siksi, että sitä kesti niin kauan ja hän harvoin sai vieraita. Muut ankat uiskentelivat mieluummin kanavissa kuin juoksivat istumaan takkiaislehden alle ja juttelemaan hänen kanssaan.



Vihdoin risahti munatoisensa jälkeen. Pip, pip! kuului sieltä. Kaikki munankeltuaiset olivat ruvenneet elämään ja pistivät ulos päänsä.



»Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä!» sanoi emo, ja niin ne kiirehtivät, minkä jaksoivat ja katselivat joka taholle vihreiden lehtien alle ja äiti antoi niiden katsella niin paljon kuin halutti, sillä vihreä tekee hyvää silmille.



»Kuinka maailma sentään on suurii» sanoivat kaikki poikaset. Sillä niillä oli nyt kyllä aivan toisella tavalla tilaa kuin silloin, kun ne makasivat munassa.
»Luuletteko te, että tässä on koko maailma!» sanoi äiti. »Se ulottuu kauas toiselle puolelle puutarhan, aina papin maille asti. Mutta siellä en ole koskaan ollut! Olettekhoan te kaikki täällä?» Ja sitten hän kohottautui.



»Ei, kaikki eivät ole luonani! Suurin muna makaa vielä tuolla. Kuinka, kauan se tulee kestämään? Nyt minä olen kyllästynyt tähän! » Ja sitten hän taas asettui hautomaan. »No, kuinka käy?» sanoi muuan vanha ankka, joka tuli vierailulle.



»Tämä yksi muna kestää niin kauan!» sanoi hautova ankka. »Siihen ei tahdo tulla eloa. Mutta katsohan noita toisia! En ole koskaan nähnyt niin kauniita poikasia. Ne muistuttavat kaikki isäänsä. Senkin hunttio, hän ei tule edes tervehtimään minua.»



»Annappas minun katsoa sitä munaa, joka ei tahdo puhjeta! » sanoi vanhus. »Usko pois, että se on kalkkunanmuna. Sillä lailla minuakin kerran petettiin, ja minulla oli suru ja tuska niistä poikasista, sillä ne pelkäävät vettä, sen voin sinulle vakuuttaa. Minä en saanut niitää veteend! Minä hoputin ja komensin, mutta se ei auttanut!



Annappas minun katsoa sitä munaa! Niin, se on kalkkunanmuna. Anna sinä sen olla ja opeta toiset lapset uimaan! »



»Minä haudon sitä kuitenkin vielä hiukan!» sanoi ankka.



»Koska olen hautonut niin kauan, niin voin hautoa loppuunkin.»



»Tee niin hyvin!» sanoi vanha ankka ja sitten hän meni.



Vihdoin halkesi suuri muna. Pip, pip! sanoi poikanen ja vieri maahan. Hän oli suuri ja ruma. Sillä oli pieni punainen töyhtö päässään ja omituinen merkki otsassa. Silmät olivat mustalla kehystetyt ja huokuivat vihreyttä. Ankka katseli häntä.



»Onpa tuo hirveän suuri poikanen!» sanoi hän. »Ei kukaan noista muista ole tuon näköinen. Ei suinkaan tuo toki liene kalkkunanpoikanen. No, sen asian perille me pian pääsemme! Veteen hänen pitää mennä, vaikka minun itseni pitäisi potkia hänet menemään.»



Seuraavana päivänä oli herttainen, ihana ilma, aurinko paistoi kaikkiin vihreihin takkiaisiin. Ankkaemo koko perheineen tuli esiin kanavan luona. Loiskis! hän hyppäsi veteen. »Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä» hän sanoi ja poikanen toisensa perästä polskahti veteen. Vesi läikähti niiden päiden yli. Mutta ne pääsivät samassa taas ylös ja pysyivät niin kauniisti pinnalla. Jalat kävivät itsestään ja kaikki ne olivat vesillä, yksinpä ruma, punatöyhtöinen poikanenkin oli mukana !



»Ei, se ei ole mikään kalkkuna !» sanoi hän. »Kas, kuinka kauniisti se käyttää jalkojaan, kuinka suorana se pitää itseään! Se on minun oma poikaseni. Oikeastaanse on aika kaunis, kun sitä oikein katselee. Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! Tulkaa nyt minun kanssani, niin minä vien teidät maailmalle ja esittelen teidät ankkatarhassa. Mutta pysytelkää aina minun likelläni, ettei kukaan astu teidän päällenne, ja varokaa kissaa!»



Ja sitten he tulivat ankkatairhaan. Siellä oli hirveä melu, sillä siellä oli kaksi perhettä, jotka tappelivat ankeriaanpäästä ja sitten kissa sai sen.



»Kas, niin käy maailmassa! » sanoi ankkaemo ja nuoli nokkaansa, sillä hänkin olisi mielellään ottanut ankeriaanpään. »Käyttäkää nyt jalkojanne! » hän sanoi. »Katsokaa, että osaatte pitää, kiirettä ja niiatkaa kauloillanne vanhemmille ankoille tuolla. He on etevimpiä kaikista täällä. He ovat espanjalaista rotua, sen tähden he ovat lihavia, ja te näette, että heillä on punaiset rievut jalan ympärillä. Se on jotakin erinomaisen kaunista ja suurin kunnianosoitus, minkä ankka voi saada. Se merkitsee sitä, ettei tahdota hukata häntä ja että sekä eläinten että ihmisten täytyy tuntea hänet. Pitäkää kiirettä - ei jalat yhteen!



Hyvin kasvatettu poikanen panee jalat kauas toisistaan niinkuin isä ja äiti. Kas noin! Niiatkaa nyt kauloillanne ja sanokaa: kaa!»



Ja sen he tekivät. Mutta toiset ankat ympärillä katselivat niitä ja sanoivat aivan ääneen: »Kas noin, nyt me saamme tuon joukon lisää! Ikäänkuin ei meitä olisi tärpeeksi. Ja hyi, miltä tuo yksi poikanen näyttää!



Häntä me emme kärsi!» Ja heti lensi yksi ankka esiin ja puri sitä niskaani.



»Antaa hänen olla! » sanoi äiti, »eihän hän tee kenellekään mitään!»



»Niin, mutta hän on liian suuri ja erikoinen!» sanoi se ankka, joka oli purrut, »ja sen tähden häntä pitää kurittaa!»

Punatöyhtöinen poikanen katsoi ankkaa suruissaan.


»Emännällä on kauniita lapsia!» sanoi vanha ankka, jolla oli riepu jalan ympärillä. »Kaikki ovat kauniita, paitsi, tuo yksi, se ei ole onnistunut! Soisinpa, että te voisitte tehdä sen uudelleen.»



»Se ei käy päinsä, teidän armonne!» sanoi ankkaemo. »Hän ei ole kaunis, mutta hän on erinomaisen hyväluontoinen ja ui yhtä kauniisti kuin kuka hyvänsä noista muista, niin, minä uskallan sanoa enemmänkin. Arvelen; että hän kehittyy kauniiksi, tai että hän aikaa myöten käy vähän pienemmäksi. Hän on maannut munassa liian kauan ja sentähden hän ei ole saanut oikeaa muotoa. Ja sitten hän nyppi häntä niskaan ja oikoi hänen vartaloaan. »Sitäpaitsi hän on urosankka», sanoi hän, »ja silloin se ei merkitse niin paljon. Minä luulen, että hänestä tulee voimakas, hän kyllä pitää puoliansa!»



»Toiset poikaset ovat herttaiset!» sanoi vanhus. »Olkaa nyt kuin kotonanne ja jos löydätte ankeriaanpään, niin voitte tuoda sen minulle.»



Ja sitten he olivat kuin kotonaan.



Mutta sitä poikasraukkaa, joka viimeksi oli lähtenyt munasta ja joka oli niin ruman näköinen, purivat, tönivät ja pilkkasivat sekä ankat että kanat. »Hän on liian suuri! » sanoivat ne kaikki, ja kalkkunakukko, joka oli syntynyt kainjunukset jalassa ja joka sentähden luuli olevansa keisari, pullisteli kuin laiva täysissä purjeissa, astui suoraan häntä kohti ja sitten se kukersi ja kävi aivan punaiseksi päästään. Poikasraukka tuskin tiesi, missä uskaltaisi seisoa tai kulkea, se oli kovin suruissaan siitä, että oli niin ruma ja koko ankkatarhan pilkkana.



Niin kävi ensimmäisenä päivänä ja sitten vain paheni pahenemistaan. Kaikki ahdistivat poikasraukkaa, yksinpä hänen sisaruksensakin olivat pahoja häntä kohtaan ja he sanoivat aina: »Kunpa kissa ottaisi sinut, senkin ilkeä kummitus! » Ja äiti sanoi: »Olisitpa kaukana täältä!» ja ankat purivat häntä ja kanat nokkivat häntä ja palvelustyttö, jonka oli määrää antaa eläimille ruokaa, potkaisi häntä.



Silloin hän juoksi ja lensi aidan yli. Pienet linnut lensivät peloissaan pensaista ilmaan. Ne tekevät sen siitä syystä, että minä olen niin ruma! ajatteli poikanen ja sulki silmänsä, mutta juoksi kuitenkin eteenpäin punainen tupsu hulmuten. Sitten se tuli suurelle suolle, missä villisorsat asuivat. Siellä se, makasi koko yön, se oli niin väsynyt ja suruissaan.
Aamulla lensivät villisorsat ylös ja ne katselivat uutta toveria. »Mikä sinä olet miehiäsi?» kysyivät ne, ja poikanen kääntelehti joka taholle ja tervehti niin hyvin kuin taisi.



»Sinä olet herttaisen ruma!» sanoivat villisorsat, »mutta se on meille samantekevää, kunhan et nai meidän perheestämme.»



Tuo raukka, hän totisesti ei ajatellut naimista, kunhan häneIlä vain oli lupa maata kaislikossa ja särpiä vähän suovettä.



Siellä hän makasi kokonaista kaksi päivää. Silloin tuli kaksi villihanhea tai oikeammin villiä uroshanhea, sillä no olivat molemmat koiraksia. Siitä ei ollut pitkäkään aika, kun he olivat lähteneet pesästä ja sentähden, he olivat niin ollakseen.



»Kuuleppa, toveri! » sanoivat he, »sinä olet niin ruma, että minä oikein pidän sinusta. Tahdotko lähteä mukaan ja ruveta muuttolinnuksi? Aivan tässä likellä toisessa suossa on muutamia suloisia, herttaisia villihanhia, kaikki neitosia, jotka osaavat sanoa: 'Kaa!' Sinulla saattaa olla menestystä, niin ruma kuin oletkin! »
»Pif, paf !» kuului ylhäältä ja molemmat villi hanhet putosivat kuolleina alas kaislikkoon ja vesi kävi verenpunaiseksi. »Pif, paf!» kuului taas ja kokonaisia villihanhilaumoja lensi ylös kaisIikosta ja sitten pamahti taas.



Oli suuri metsästys. Metsästäjät olivat suon ympärillä, niin, muutamat istuivat ylhäällä puunoksillakin, jotka ojentuivat kauas kaislojen yli. Sininen sauhu kulki pilvenä tummien puiden sekaan ja riippui kaukana veden päällä. Metsästyskoirat tulivat liejuun, loiskis, loiskis ! Kaislat ja ruovot häälyivät joka puolelle, poikasraukka pelkäsi kauheasti, se käänteli päätään saadakseen sen siiven alle ja samassa seisoi sen vieressä hirvittävän suuri koira. Kieli roikkui kidasta ja silmät loistivat hirveän



Se katsoi poikasta ilkeästi. Se avasi kitansa aivan poikasta kohti, näytti terävät hampaat - ja loiskis! Se meni eikä ottanutkaan sitä.



»Oi, Jumalan kiitos, huokasi poikanen, »minä olen niin ruma, ettei koirakaan viitsi purra minua!»



Ja sitten se makasi aivan hiljaa, haulien viuhuessa kaisloissa ja laukaus pamahti toisensa jälkeen.



Vasta myöhään päivällä hiljeni, mutta poikasraukka ei vieläkään uskaltanut nousta, se odotti vielä monta tuntia, ennenkuin katseli ympärilleen, ja sitten se kiiruhti suosta pois minkä jaksoi. Se juoksi vainioiden ja niittyjen poikki tuuli , niin, että oli vaikea päästä paikaltaan.



Illemmalla se saapui köyhälle pienelle talonpoikaismökille. Se oli niin kurja, ettei se itsekään tietänyt, mille puolelle kaatuisi, ja niin se jäi seisomaan. Tuuli humisi poikasen ympärillä, niin että sen täytyi istuutua pyrstölleen, pitääkseen vastaan. Ja pahemmaksi ja pahemmaksi kävi. Silloin hän huomasi, että mökin ovi oli irtaantunut toiselta saranaltaan ja riippui niin vinossa, että hän saattoi raosta livahtaa huoneeseen, ja sen hän tekikin.



Täällä asui vanha vaimo kissansa ja kanansa kansaa. Ja kissa, jota hän kutsui Kissimirriksensä, osasi kyömistää selkää ja kehrätä. Niinikään se kipinöitsi, mutta silloin sitä täytyi silittää vastakarvaan. Kanalla oli aivan pienet, matalat jalat ja sentähden sitä kutsuttiin Lyhytkoiveksi. Se muni ja vaimo piti siitä kuin omasta lapsestaan.



Aamulla huomattiin heti vieras poikanen ja kissa rupesi kehrään ja kana kaakattamaan.



»Mitä ihmettä!» sanoi vaimo ja katseli ympärilleen, mutta hän ei nähnyt hyvin ja sitten hän luuli, että poikanen oli lihava ankka, joka oli eksynyt. »Sehän on mainio saalis!» sanoi hän, »nyt minä saan ankanmunia, jollei se vain ole urosankka. Siitä täytyy saada selvä.»



Ja sitten otettiin ankanpoikanen kokeelle kolmen viikon ajaksi, mutta munia ei kuulunut. Ja kissa Sai oli herra talossa ja kana Sakura oli rouva ja aina ne sanoivat: »Me olemme maailma!” » Sillä he luulivat, että he olivat puoli siitä ja lisäksi paras osa. Poikasesta näytti, että saattoi olla toista mieltä, mutta sitä ei kana sietänyt.



»Osaatko munia? » kysyi hän.



»En! »



»No, pidä sitten suusi kiinni!»



Ja kissa sanoi:



»Osaatko kyömistää selkää, kehrätä ja kipinöidä?



»En! »



»No, sitten ei sinulla saa olla mitään mielipidettä, kun järkevät ihmiset puhuvat.»



Ja poikanen, Gaaraksi ristitty, kyyrötti nurkassa ja oli pahalla tuulella. Silloin se tuli ajatelleeksi raikasta ilmaa ja auringonpaistetta. Sille tuli niin ihmeellinen halu liukua veden päällä. Viimein se ei enää voinut pidättää, itseään, sen täytyi sanoa se kanalle.



»Mikä sinua vaivaa? » kysyi tämä. »Sinulla ei ole mitään tekemistä, sentähden saat päähäsi oikkuja. Muni taikka kehrää, niin ne menevät ohitse!



»Mutta on niin ihanaa liukua veden päällä!» sanoi poikanen, »niin ihanaa saada vettä päänsä yli ja sukeltaa pohjaan.»



»On sekin huvia», sanoi kana. »Sinä olet tullut hulluksi. Kysy kissalta, hän on viisain kaikista, jotka minä tunnen, liukuuko hän mielellään veden pinnalla tai sukeltaako pohjaan. Itsestäni en tahdo puhuakaan. Kysy vaikka isäntäväeltämmekin, vanhalta vaimolta. Viisaampaa kuin hän ei ole maailmassa! Luuletko sinä, että häntä haluttaa liukua veden päällä ja saada vettä päänsä yli?»



»Te ette ymmärrä minua!» sanoi poikanen punainen töyhtö yrmeästi pystyssä.



»No, jollemme me ymmärrä sinua, niin kuka sitten ymmärtäisi! Ethän toki väittäne olevasi viisaampi kuin kissa ja vaimo, minusta puhumattakaan! Älä sinä, ole olevinasi, lapsi, ja kiitä Luojaasi kaikesta hyvästä, mitä sinulle on tehty! Etkö ole joutunut lämpöiseen huoneeseen ja eikö sinulla ole seuraa, jolta voit jotakin oppia, mutta sinä horiset eikä ole hauska seurustella kanssasi! Minua voit uskoa, tarkoitan parastasi, sanon sinulle epämiellyttäviä totuuksia ja siitä tunnetaan tosi ystävät. Pidä nyt vain huolta siitä, että munit ja opit kehräämään tai kipinöitsemään.»



»Minä luulen, että lähden kauas maailmalle! » sanoi poikanen.



»Niin, tee se!» sanoi kana.



Ja niin poikanen läksi. Se liukui veden päällä, se sukelsi pohjaan, mutta kaikki eläimet halveksivat sitä sen rumuuden tähden.



Nyt tuli syksy, lehdet metsässä kävivät keltaisiksi ja ruskeiksi, tuuli tarttui niihin niin, että ne tanssivat pitkin maita ja ylhäällä ilmassa näytti kylmältä. Pilvet riippuivat raskaina, täynnä rakeita ja lumihiutaleita ja aidalla istui korppi ja huusi viluissaan: »Ai, ai!» Niin, ihan palelee, kun sitä ajattelee. Ankanpoikaraukan todella ei ollut hyvä olla.



Eräänä iltana -- aurinko laski niin kauniisti - tuli kokonainen parvi kauniita suuria lintuja esiin pensaista.



Ankanpoikanen ei koskaan, ollut nähnyt niin kauniita, ne olivat aivan hohtavan valkoiset ja niillä oli pitkat, joustavat kaulat. Ne olivat joutsenia, ne päästivät varsin kummallisen äänen, levittivät mahtavat, pitkät siipensä ja lensivät kylmiltä seuduilta pois lämpimämpiin maihin, avonaisille järville. Ne kohosivat niin korkealle, niin korkealle, että ruman, pienen ankanpoikasen mieli kävi kummalliseksi. Se kieppui ympäri vedessä kuin pyörä, ojensi kaulansa korkealle ilmaan niitä kohden ja päästi äänen, niin kovan ja kummallisen, että itsekin säikähti sitä. Oi, se ei saattanut unohtaa noita kauniita lintuja, noita onnellisia lintuja ja niin pian kuin se ei enää nähnyt niitä, sukelsi se pohjaan asti ja kun se taas kohosi ylös, oli se ikäänkuin suunniltaan. Se ei tietänyt, mikä lintujen nimi oli, ei, minne ne lensivät, mutta kuitenkin se piti niistä tavalla, jolla se ei koskaan ollut pitänyt mistään. Se ei ensinkään kadehtinut niitä, kuinka sen olisi johtunut mieleenkään toivoa itselleen sellaista kauneutta; se olisi ollut iloinen, jos sorsat vain olisivat Sietäneet sitä joukossaan -- tuo ruma eläinraukka!



Ja talvi kävi niin kylmäksi, niin kylmäksi. Ankanpoikasen täytyi uiskennella vedessä estääkseen sitä kokonaan jäätymästä umpeen. Mutta joka yö kävi aukko, jossa se ui, ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Se jäätyi niin, että jääkuori ritisi. Ankanpoikasen täytyi aina liikuttaa jalkojaan, jottei vesi sulkeutuisi. Vihdoin se väsyi, makasi aivan hiljaa ja jäätyi kiinni.



Varhain aamulla tuli talonpoika, hän näki poikasen, meni ja löi puukengällään jään kappaleiksi ja kantoi sen sitten kotiin vaimolleen. Siellä se saatettiin virkoamaan.



Lapset tahtoivat leikitellä sen kanssa, mutta, ankanpoikanen luuli, että ne tahtoivat tehdä sille pahaa ja syöksyi kauhuissaan suoraan maitovatiin, niin että maito läikähti huoneeseen. Vaimo huusi ja hosui käsillään ilmaan ja silloin se lensi kaukaloon, jossa voi oli, ja sitten jauhotynnyriin ja ylös taas. No, kyllä se oli näköinen! Vaimo huusi ja hosui sitä hiilipihdeilla ja lapset juoksivat kumoon toisensa saadakseen kiinni ankanpojan ja he nauroivat ja he huusivat. Hyvä oli, että ovi oli auki, ulos se karkasi pensaiden väliin vastasataneeseen lumeen. Siellä se makasi kuin horroksissa.



Mutta kävisi liian surulliseksi kertoa kaikesta siitä hädästä ja kurjuudesta, jota sen täytyi kestää kovana talvena. Se makasi suossa kaislojen keskellä, kun aurinko taas alkoi paistaa Iämpöisesti. Leivoset lauloivat, oli kaunis kevät.



Silloin se yht'äkkiä nosti siipensä, ne humisivat voimakkaammin kuin ennen ja kantoivat häntä lujasti eteenpäin. Ja ennenkuin hän tiesikään, oli hän suuressa puutarhassa, jossa omenapuut kukkivat, jossa sireenit tuoksuivat keinuttaen pitkiä, vihreitä oksiaati kiemurtelevia kanavia kohti. Oi, täällä oli niin kaunistab niin keväisen raikasta! Ja suoraan vastaan tuli tiheiköstä esiin kolme kaunista valkeaa joutsenta. Ne pöyhistivät sulkansa ja liukuivat kevyesti vettää pitkin.



Ankanpoikanen tunsi mahtavat eläimet ja hänet valtasi kumma surumielisyys.



»Minä lennän noiden kuninkaallisten lintujen luo ja ne tulevat nokkimaan minut kuoliaaksi sentähden, että minä, joka olen niin ruma, uskallan lähestyä niitä. Mutta se on yhdentekevää! Parempi joutua niiden surmattavaksi kuin sorsien nypittäväksi, kanojen nokittavaksi, palvelustytön potkittavaksi, joka hoitaa kanatarhaa, ja kokea kovaa talvella. Ja se lensi veteen ja ui komeita joutsenia kohden. Nämä näkivät sen ja viillättivät höyheniään pöyhistellen sitä vastaan. -- Surmatkaa minut vain! sanoi eläinraukka ja taivutti päänsä veden pintaan niin että töyhtö heilahti ja odotti kuolemaa. Mutta mitä se näkikään kirkkaassa vedessä? Se näki allansa oman kuvansa, mutta se ei enää ollutkaan kömpelö, tummanharmaa lintu, ruma ja ilkeä, se oli itsekin joutsen. Punatöyhtöisen kauniin joutsenen.



Ei tee mitään, vaikka onkin syntynyt ankkatarhassa, kunhan vain on ollut joutsenen munassa!



Se oikein iloita kaikesta hädästä ja vastuksesta, mitä se oli kokenut, nyt se oikein ymmärsi arvioida onnensa, kaiken kauneuden, mikä sitä odotti. Ja suuret joutsenet uivat sen ympärillä ja sivelivät sitä nokallaan. Hän tunsi olonsa hyväksi.



Puutarhaan tuli muutania pieniä lapsia, ne heittivät leipää ja jyviä veteen ja pienin huusi:



»Tuolla on uusi!» Ja toisetkin lapset riemuitsivat:



»Niin, tänne on tullut uusi!» Ja he taputtivat käsiään ja tanssivat rannalla, juoksivat hakemaan isää ja äitiä ja veteen viskattiin leipää ja leivoksia ja kaikki he sanoivat: »Uusi on kaunein! Niin nuori ja niin kaunis! Ihana punainen töytökin sillä on!» Ja vanhat joutsenet kumarsivat sitä.



Silloin se tunsi käyvänsä aivan ujoksi ja pisti pään siipien alle, se ei itsekään tietänyt, mikä hänelle tuli, se oli ylen onnellinen, mutta ei ensinkään ylpeä, sillä hyvä sydän ei käy ensinkään ylpeäksi. Se muisteli, miten sitä oli ahdistettu ja halveksittu, ja nyt se kuuli kaikkein sanovan, että se oli kaunein kaikista noista kauniista linnuista. Ja sireenit kumartuivat oksineen aivan veteen sen luo ja aurinko paistöi lämpöisesti ja leppeästi. Silloin humisivat sen sulat, notkea kaula kohosi ja sydämestään se riemuitsi:



»Näin suurta onnea en osannut uneksiakaan, kun olin ruma ankanpoikanen!»


____-______-_____-______-______-__-______---_---


Syyttäkää konetta jos on virheitä.

Kommentoikaa jos haluatte.