Tää tulee loppuun


Herätyskellon korvia riipivä ääni herätti minut taas, niin kuin jokaisena muunakin päivänä. Nostin tyynyn pääni päälle ja yritin jatkaa uniani. Toivoin voivani nukkua pois tästä julmasta maailmasta, olin niin väsynyt täällä elämiseen. Ja eihän minulla ollut enää täällä mitään jäljelläkään, vanhempani olivat kuolleet ollessani pieni ja ystäviä minulla ei ollut koskaan ollut.

Mä katon huoneen ovee, kello on jo seiska, mä en haluu lähtee skoleen,
faija huutaa, se pakottaa mut ylös pöytään, en taaskaan haluu syödä yhtään mitään.

Kuullessani karjuntaa alakerrasta, nousin huokaisten turhautuneena. Minut adoptoinut isähahmoni huusi minulle jostakin, kenties olohuoneen sohvalta. Vihasin häntä. Mies oli korviaan myöten juoppo ja suuttuessaan oli jopa lyönyt minua pari kertaa.

Alakertaan päästyäni päätin olla syömättä, kuten monena muunakin aamuna. Kenties toivoin kuihtuvani pois, jos en söisi kovin usein. Vilkaisin sohvalla lojuvaa haisevaa myttyä. Miehestä lähti uskomattoman kuvottava lemu. Tämä ei ollut tainnut vaivautua suihkuun ryyppyjuhliensa päätteeksi. Murahtaen jotakin mies nousi ylös ja nappasi takkinsa ja auton avaimet naulakosta. Kouluni oli liian kaukana, jotta olisin voinut kävellä sinne itse.    

Mä raahaudun, faijan työsuhdeautoon, se heittää mut nykyään joka päivä kouluun,
mä vihaan sitä, se jengi vois painuu vittuun, kun vertaa mustelmii tietoon opittuun.

Tää tulee loppuun, sen sä vielä näät,
tää tulee loppuun, sun on paras ymmärtää,
tää tulee loppuun, tää tulee loppuun,
tää tulee loppuun, sä kamojas keräät.  

Koulualueelle päästyäni vilkuilin hermostuneena ympärilleni etsien tutun oloista jengiä. Onnekseni en nähnyt heitä missään. Hetkellisen huojennuksen laskeutuessa ylleni, jatkoin matkaani nopein askelin. Kammosin kouluun tuloa jopa enemmän kuin surkeaa elämääni.

Mä yritän pysyy piilossa, joudun viettää välitunnin taas kirjastossa,
joku varmaan miettii, mitä mä pelkään, mut tuu itte ottaa aina samalt jengilt selkään,
ne ei tiedä kuka mä oon, ei ne siit piittaa, hiljainen on helppo niittaa,
vitun kiva opetella matematiikkaa, samalla ku välitunnit tuhoo mun fysiikkaa.

Olin jostain merkillisestä syystä päätynyt koulumme pelätyimmän jengin hakkauslistalle, en edelleenkään tiennyt miksi. Heille se tuntui olevan aivan sama ketä he hakkasivat, kunhan uhri näytti tarpeeksi heikolta, kuten minä. Olin aina ollut hintelä, mutta vähäinen syömiseni, sisintäni kalvava viha, murheeni ja ensimmäiset merkit mielenterveydellisistä ongelmista, jotka olin itse huomannut kuullessani vieraan äänen pääkopassani, olivat kuluttaneet minua entisestään.

Käänsin katseeni minua kohti kävelevää jengiä, kaikilla oli mustaa ja niittejä yllään. Normaalisti olisin tuntenut pelkoa, mutta nyt sisälläni kupli suunnaton viha, joka kumpusi hyvin syvältä.

Tavalla tai toisella mä pääsen tästä tilanteesta ylitsepääsemättömästä,
mul on helvetisti vihaa varastossa, tuntuu, että paine kasvaa takaraivossa,
kuka ottaa vastuun jos mun pää hajoo, mun faijaa ei kiinnosta ja mutsii ei oo,
kaikki on lopussa, mä en kestä tätä enää, tää tulee loppuun, en pysty perääntymään.

Seitsemän poikaa lähestyivät uhkaavan näköisinä minua. Hetkessä he olivat sulkeneet minut piirinsä sisäpuolelle. He naureskelivat minulle ja valmistautuivat antamaan minulle jälleen selkäsaunan.

Tää tulee loppumaan tähän, ne lähestyy mua, tulkaa vielä vähän,
mä valitsen niist yhden, lyön epäröimättä, hakkaan sen naamaa välittämättä,
kaks sen kaverii lähtee pois juokseen, joku huutaa vierestä "hei vittu sehän kuolee."

Ennen kuin kukaan ehti tajuta, olin hyökännyt edessäni olevan pojan kimppuun. Hakkasin mistään välittämättä tätä. Valtava viha kupli sisälläni yli äyräiden, olin selvästi padonnut liian kauan tunteita sisälläni. Voiman tuntu suorastaan huokui minuun ja tajusin enää vain yhden asian: halusin murskata tuon minua häiritsevän sittiäisen.

Mä en lopeta, en anna sille anteeks, pitäis vähän miettii kenet ottaa kiusan kohteeks,
ne repii mua pois ja huutaa päin naamaa "mitä sä teet, mikä sua vaivaa",
mä en kuule niitä, kaikki on nyt lopussa, nyt toi tyyppi makaa verilammikossa,
se oli liikaa, sitä jatku liian pitkään, nyt tähän elämään ei auta keinot mitkään.

Tää tulee loppuun, sen sä vielä näät,
tää tulee loppuun, sun on paras ymmärtää,
tää tulee loppuun, tää tulee loppuun,
tää tulee loppuun, sä kamojas keräät.

Nousin vihdoin ylös ja nostin ennen kauniin siniset, nyt veren punaiset silmäni muihin kiusaajiini. Tarkastelin verestä kiilteleviä käsiäni ja hymyilin tyytyväisenä. Yllätyin tuntiessani viiltävän terävät hampaat huuliani vasten. Tarkemmin tutkittuani itseäni, huomasin ympärilläni jonkinlaisen punaisen kehän.

Heilautin asteen tai pari tummentuneita vaaleita hiuksiani pois kasvoiltani ja tuijotin tiiviisti edessäni täriseviä, ennen niin mahtavan oloisia jengiläisiä. Hymyilin pirullisesti ja hyökkäsin heidän kimppuunsa käyttäen uusia voimiani.

Muutamassa sekunnissa kaikki makasivat verilammikoissa jalkojeni juuressa. Tyytyväisenä hymähdin ja poistuin koulualueelta, jotta kukaan ehtisi nähdä minua. Tunsin oloni paremmaksi kuin aikoihin, ja aloin ymmärtää, että tämä puoli minusta oli jutellut minulle jo kuukauden verran. Nyt hoitelisin sen ärsyttävän ukkelin pois päiväjärjestyksestä, ja aloittaisin uuden elämän. Paljon paremman elämän.

-----------------

Okei, tiedän että tästä tuli lyhyt, mutta en vain saanut tästä pidempää! Ja omasta mielestäni tämä toimii ihan hyvin näin lyhyenäkin.

Toivottavasti ketään ei haittaa se että laulun sanat on puhekielellä ja itse tarina kirjakielellä, itse pidän tästä näin.

Kommentoikaa ja kertokaa oma mielipiteenne ^^