Kuun valossa osa 9

Kisame asteli rauhattomasti edestakaisin valkoisin tapetein koristettua käytävää. Aina ohittaessaan leikkaussalin oven, hän vilkaisi oven päällä olevaa valoa. Aina vain valo loisti punaisena. Murahtaen hermostuneena hai pysähtyi jo varmasti sadannen kerran ja vihdoinkin istahti raskaasti huokaisten pienelle vihreälle sohvalle. Kisame hautasi kasvonsa käsiinsä ja pidätteli kyyneleiden tuloa. Kaikki oli hänen syytänsä.

Hänen takiaan hänen paras ystävänsä, Itachi oli juuri parhaillaan teho-osastolla taistelemassa hengestään. Jos hän vain olisi osannut toimia tilanteessa paremmin, tätä ei olisi tapahtunut. Tai hänen olisi pitänyt havaita Itachin paikalle ilmaantuminen ja tämän aikeet. Mieluummin hän olisi itse ottanut osuman tai jopa kuollut, kunhan Itachiin ei sattuisi. Hänellä ei ollut ketään kenestä pitää huolta toisin kuin Itachilla. Uchihalla oli kovaa kyytiä tulossa kaunis morsian elämäänsä ja olihan tällä pikkuvelikin.

Joten miksi näin piti tapahtua? Elämä oli niin samperin epäreilua.

Kisame kohotti katseensa kuullessaan nopeita askelia ja pyyhki karanneen kyyneleen kämmenselkäänsä. Käytävää pitkin juoksi koko Akatsukin jengi.

“Mitä vittua on tapahtunut?”

“Miten Itachi voi?”

“Kuka teki ja mitä?

“Missä Daiya on?”

“Älkää puhuko kaikki yhtä aikaa, ei Kisame pysty muuten vastaamaan”, Kakuzu tokaisi saaden muut hiljentymään.

Kisame katsahti jokaista vuoron perään, ennen kuin selitti näille tämän hetken tilanteen. Kuultuaan tapahtuneesta, kaikki olivat hetken täysin hiljaa ja kääntyivät katsomaan punaista valoa.

“Vitun punainen väri, se häikäisee silmiä, sammuisi jo!” Hidan valitti hiljaa hieroen toista silmäänsä.

Normaalisti joku olisi heittänyt Hidanille jonkinlaisen vastakommentin, mutta nyt kukaan ei tehnyt niin. Hidan puhui kerrankin asiaa, kaikki toivoivat valon sammuvan pian.

“Meidän pitäisi etsiä Daiya, Itachi ei ilahdu jos kuulee että annoimme Orochimarun viedä hänet”, Deidara ilmoitti viimein vilkaisten muita.

“Ajattelitko kenties lähteä etsimään, ja löydettyäsi panna häntä nyt kun Itachi ei ole tielläsi”, Hidan pamautti.

“Ajattele ihan miten haluat!” Blondi huudahti ristien kätensä rinnalleen vihaisen oloisena.

“Tämä ei ole oikea hetki tapella!” Sasori nuhteli ja mulkaisi Hidania.

“Me emme voi tietää minne se limanuljaska Daiyan vei, mutta me löydämme kyllä hänet. Kuitenkin minusta olisi nyt tärkeintä odottaa, että Itachin tila saadaan vakaaksi”, Tobi sanoi odottaen muiden mielipiteitä.

“Niin ja Itachi on ainut jolla on tuoreimmat uutiset Orochimarun piilopaikasta ja liikkeistä, hänhän se tapaa aina pikku agenttimme. Hitsi vie kun hän ei ehtinyt kertoa tietojaan meille!” Sasori mutisi turhautuneena.

“Ei auta kuin odottaa niitä, ja voi olla ettei hän edes saanut mitään kovin tärkeää tietoa, jos urkkijamme juoruaa liikaa, hän on itse pulassa eikä voi enää välittää tietoja meille”, Kisame huokaisi turhautuneena ja teki tilaa Zetsulle, joka halusi myös istumaan sohvalle.

Muut istuivat jäljellä oleville muutamille penkeille, ja ne joille ei tuoleja riittänyt, valuivat lattialle istumaan. Aika tuntui matelevan ennätysmäisen hitaasti. He eivät paljon puhuneet, vilkuilivat vain punaisena palavaa valoa ja vaihtelivat hermostuksissaan asentojaan. Yhtäkkiä Kisame ponkaisi seisomaan säikäyttäen muut pahanpäiväisesti.

“Mikä vittu sinulle tuli?”

“Valo sammui.”

Kaikki nousivat ylös ja tuijottivat herkeämättä ovea. Lopulta ovi aukesi ja huoneesta asteli hoitajia. Yksi lääkäreistä asteli kansio mukanaan heitä kohti.

“Oletteko te Uchiha Itachin lähiomaisia?”

“Lähimpiä mitä voi olla”, Kisame vastasi.

“Hyvä on, Itachin tila on nyt vakaa, ja hengenvaaraa ei ole. Hänellä kävi tuuri, sillä luoti osui sydämen alapuolelle kylkeen, eikä puhkaissut keuhkoa tai tehnyt suurempia vahinkoja ja hänet tuotiin nopeasti hoidettavaksi. Verta hän menetti paljon ja hän on tällä hetkellä tajuton. Voitte silti mennä katsomaan häntä, mikäli ette häiritse häntä millään lailla”, oranssit silmät ja mustat lyhyet hiukset omannut lääkäri kertoi ja jatkoi sitten matkaansa.

Kaikki hiipivät hiljaa huoneeseen ja asettuivat vuoteen ympärille. Näky oli sydäntäriipivä. Itachi oli kalmankalpea ja tähän oli kiinnitetty monenmoisia laitteita, silmiinpistävimmät näistä olivat varmuuden vuoksi laitettu hengityslaite ja sydänääniä mittaava kone. Itachi näytti kaikista hyvin hauraalta ja heikolta maatessaan hiljaa paikoillaan. He olivat tottuneet näkemään Uchihan vahvana ja määrätietoisena miehenä, eivät tällaisena.

“Nyt kun Itachin tila on vakaa, meidän pitäisi yrittää etsiä Daiya”, Deidara muistutti hiljaa.

“Tehdään niin. No eikä tehdä, jätetään tyttö omilleen. Ole hiljaa!” Zetzu ärisi itselleen ja poistui huoneesta muiden valuessa perässä.

“Tuletko Kisame?” Tobi kysyi luoden katseensa haihin.

“Jos ette laita pahaksenne, jään tänne.”

Tobi vain hymähti hyväksyvästi ja jätti hain kahden kesken Itachin kanssa. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain laitteista kuuluva piipitys.

“Kyllä sinä paranet, ystäväni”, Kisame kuiskasi puristaen hennosti Uchihan kalpeaa kättä.


Daiya räpytteli silmiään tiuhaan tahtiin, jotta näkisi ympärilleen. Se kuvottava käärmemies oli lyönyt häntä niskaan vieden häneltä tajun, jotta hän ei tietäisi minne hänet raahattaisiin. Daiya hieroi vielä kipeää niskaansa ja katseli ympärilleen.

Paikka johon hänet oli laitettu, oli hyvin ankea. Ainut suhteellisen ehjä huonekalu oli sänky, jolla hän oli maannut. Huoneen seinät olivat tympeän harmaat ja likatahrojen peitossa. Lattialla lojui laudanpätkiä ja kaikkea mahdollista roskaa, hän ei edes tahtonut tietää, mitä muuta huoneessa mahdollisesti oli.

Minne ihmeeseen hänet oli tuotu? Ja mitä tässä huoneessa oli joskus tehty? Hän oli nimittäin aivan varma, että huoneen nurkassa olevat tummat läikät olivat kuivunutta verta. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkärankaansa hänen kuullessaan raapivia ääniä. Ei voinut olla totta, seinien välissä kulki rottia!

Viimeistään nyt Daiya halusi mitä pikimmiten huoneesta ulos. Kunhan Itachi tulisi.. Miten hän oli saattanut unohtaa Itachin? Täällä hän vain voivotteli omia ongelmiaan, kun mies saattoi tehdä kuolemaa jollei ollut jo kuollut. Ei! Se ei voinut olla mahdollista, ei missään nimessä.

Daiya nyyhkäisi hiljaa, hänen oli niin ikävä miestä. Hän kaipasi Itachin lämpöistä kosketusta ja pehmeää ääntä ja tämän tuoksua. Miksi juuri kun heillä oli mennyt hyvin, tällaista tapahtui?

Daiya havahtui mietteistään kuullessaan oven narahtavan. Hän käänsi katseensa oveen ja näki ovensuussa virnuilevan Orochimarun.

“Sinä iljettävä raato!”

“Neiti on hyvä ja siistii kielenkäyttöänsä, tai minä teen sen. Eikö sinua ole opetettu puhumaan kunnioittavasti ja kohteliaasti itseäsi vanhemmille?”

“Et ansaitse kunnioitusta! Sinä ammuit Itachia!”

“Se oli valitettava vahinko kuten tiedät, Kisame oli kohteeni”, mies sanoi tutkiskellen arvioivasti keltaisilla silmillään naista.

“Ihan sama, ammuit silti! Ja ei sinun olisi tarvinnut yrittää ampua Kisamea!”

“Alat olla raivostuttava, rauhoitu tai katkaisen kielesi.”

Daiya sulki suunsa, mutta mulkoili pahantahtoisesti miestä. Hän ei ollut niin tyhmä, että ei ottaisi varoitusta tosissaan. Tuo mies nimittäin varmasti toteuttaisi uhkauksensa, sen näki tämän vaarallisesti tuikkivista silmistä.

“Noin on paljon parempi. Jos puhut minulle, pidä äänensävysi kurissa ja käyttäydy asiallisesti. Nyt, onko sinulla joitakin kysymyksiä kenties?”

Daiya oli pakahtua kiukkuunsa ja vihaansa jota tunsi miestä kohtaan. Hänenkö pitäisi käyttäytyä kohteliaasti tuota lieroa kohtaan? Ajatus tuntui vastenmieliseltä, mutta näytti siltä, ettei muita vaihtoehtoja ollut.

“Missä minä olen ja miksi kidnappasit minut?”

“Ensimmäiseen en jaksa vastata, saat keksiä sen ihan itse. Mutta otin sinut siksi, että sinusta on minulle hyötyä.”

“Mitä hyötyä?”

“Koska saatat olla Itachin nainen, olet hyödyllinen.”

Daiya kurtisti kulmiaan. Mies osasi pelata tätä peliä liian hyvin. Orochimaru kertoi jotakin, muttei kaikkea, ja näin ollen paljon jäi arvailujen varaan. Mitä väliä sillä oli kenen nainen hän oli? Havitteliko mies hänen avullaan jotakin Itachilta?

“Miksi tämä huone on näin kamala, mitä täällä on tehty?”

Orochimaru naurahti huvittuneena ja suuntasi katseensa nurkkaan, jossa tummat läiskät täplittivät seinää ja lattiaa.

“Edellinen huoneen asukki teloitettiin täällä, koska hän ei ollut täysin uskollinen minulle”, mies vastasi ja virnisti mielipuolisesti.

Daiya tuijotti kauhistuneena edessään virnistelevää miestä. Orochimaru oli mielipuoli! Ei kukaan voinut nauttia tappamisesta noin paljon. Mies ei edes näyttänyt katuvan millään laillaan tekojaan, tämä vain näytti nauttivan saadessaan kertoa moista! Olisi ollut parempi olla kysymättä moista…

“Haluan pois tästä huoneesta, täällä on rottiakin.”

“Kaikin mokomin saat poistua täältä, tosin en vastaa seurauksista. Olen kieltänyt miehiäni tappamasta sinua, vielä. Asia muuttuu, mikäli osoittautuu ettet olekaan hyödyllinen. Kuitenkin mieheni saattavat tehdä jotakin muuta”, Orochimaru huikkasi olkansa yli ja katosi oven luota.

Daiya katseli pelokkaansa ovea. Huoneessa ilmeisesti olisi turvallisempaa, mutta eihän hän voinut pysyä täällä loputtomiin! Ja eihän sitä tiennyt toisiko kukaan tänne edes ruokaa, ehkä hänen pitäisi itse huolehtia itsestään. Hermostuneena Daiya nousi sängyltä ja harppoi ovelle kurkistaen käytävään. Käytävä oli autio ja yhtä tylsän värinen kuin hänen takanaan oleva huone.

Daiya lähti varuillaan kulkemaan suoraa käytävää pitkin. Käytäville oli asennettu muutamia lyhtyjä, ilmeisesti paikan valot olivat menneet rikki jo aikoja sitten. Siitä hän pystyi päättelemään, että hän oli jossakin kauan sitten hylätyssä paikassa. Hän kulki muutamien ovien ohi, muttei uskaltanut koittaa olisivatko ne auki.

Daiya kurkisti seuraavan kulman takaa, olisiko käytävällä ketään. Jälleen tyhjä käytävä, oliko täällä ketään? Ja mihin se käärme oli niin nopeasti kadonnut?
Huokaisten hän jatkoi matkaansa. Oli todella pelottavaa kulkea vain soihduin valaistuja käytäviä pitkin. Ikkunoita oli hyvin vähän ja nekin harvat jotka hän löysi, olivat hyvin korkealla. Miksi hänen oli pitänyt poistua huoneesta? Jos hän kohtaisi ongelmia, hän ei varmasti löytäisi enää takaisin! Miksi hän oli niin tyhmä ja ajattelematon aina silloin kun virheitä ei saisi tehdä?

Daiya tömähti jotakuta vasten ja kaatui istualleen kovalle lattialle. Kääntäessään pelokkaan katseensa ylöspäin, hän havaitsi kolme miestä edessään. Pikaisesti vilkaistuaan näiden taakse, hän tajusi näiden putkahtaneen toisesta käytävästä hänen kanssaan samaan käytävään.

“Kas kas, tässä siis on se tyttönen josta Orochimaru-sama kertoi. Näyttää oikein sievältä.”

“Huoh, sinä se et sitten koskaan ajattele kuin naisia ja seksiä.”

“Kerrohan Kabuto, miten muka voisin olla ajattelematta kun täällä perhanan paikassa ei ole yhtään naisia! Hulluksihan tässä tulee.”

“Mitäs olet niin epäluotettava noissa saapumisajoissasi. Senhän takia Orochimaru-sama eväsi kulkulupasi viikoksi. Ajattelisit joskus mitä teet.”

“Pää kiinni Kimimaro!”

Daiya nousi varovasti ylös maasta ja peruutti muutaman askeleen kauemmaksi miehistä. Kabutoksi nimetyllä miehellä oli silmälasit ja tämän hiukset olivat harmaat. Tämä näytti kiltiltä, mutta ulkonäkö saattoi pettää.

Kimimarolla taas oli valkoiset hiukset ja punaisia merkkejä kasvoissaan, lähinnä otsassa ja silmien alla. Kummallisen näköisiä tyyppejä molemmat hiustensa takia. Olivatko värit muka luonnolliset? Kolmannella miehellä oli tummanvioletit lyhyet, pystyt hiukset ja koko oikea käsi peittyi tribal-tatuointiin. Miehellä oli myös muutama lävistys korvissaan. Ällöttävän oloinen mies kerta kaikkiaan, ja ehkä jopa hänelle itselleen se vaarallisin, jos tämä kerta haikaili uutta panoa.

“Kabuto, mitä jos jätettäisiin nuo kahden kesken? Minulla on parempaakin tekemistä kuin katsella tuon idiootin kuolaamista.”

“Erittäin hyvä idea.”

“En ole mikään idiootti, saamarin älykääpiöt!”

Kabuto ja Kimimaro olivat jo uppoutuneet keskustelemaan keskenään, eivätkä huomioineet ollenkaan räyhäävää toveriaan vaan katosivat seuraavan kulman taakse. Violetit hiukset omaava mies manasi tovereitaan hetken ennen kuin käänsi nälkäiset silmänsä edessään olevan kaunottaren puoleen.

“No niin söpöläinen, jospa me siirtyisimme makuuhuoneen puolelle.”

“Tuollaisen juntin kanssa en ole menossa yhtään minnekään! Hanki kunnon ulkonäkö. Ja etkös muka ole kiinnostunut miehistä?” Daiya piikitteli uhkarohkeasti.

“No en helvetissä, mistä muka tuollaista sait mieleesi!” Mies karjaisi.

“No kun sinulla on vain yksi lävistys oikeassa korvassasi, ja se on varma homouden merkki.”

“Saatanan narttu! Opetan sinut tavoille!”

Mies syöksähti eteenpäin, mutta Daiya väisti täpärästi miehen kädet ja pinkaisi pakoon. Hädissään hän juoksi pitkin käytäviä ristiin rastiin. Miehen askeleet saavuttivat häntä vähitellen. Daiya kääntyi jälleen yhdestä kulmauksesta ja kaatui rähmälleen. Samantien hän tunsi miehen painon päällään ja tämän huohotuksen niskassaan.

“Hehee, sainpas sinut kiinni!”

“Pidä ne likaiset näppisi erossa minusta!”

“Et näemmä aio olla vapaaehtoinen, joten meidän täytyy leikkiä sitten sitomisleikkejä.”

Daiya rimpuili ja yritti kaikin voimin päästä eroon miehestä. Mies oli kuitenkin häntä vahvempi ja väänsi kipeästi hänen kätensä hänen selkänsä taakse. Daiya inahti yllättävästä kivusta ja vilkaisi takanaan virnistelevää miestä. Miehen toinen käsi siirtyi hyväilemään hänen kasvojaan ja huuliaan. Sormien koskiessa Daiyan täyteläisiä huulia, hän puraisi kaikin voimin etusormea.

“Saatanan huora!” Mies karjaisi ja vedettyään vertavuotavan kätensä pois naisen ulottuvilta, hän läimäisi tätä kasvoihin.

Daiya tunsi poskellaan polttavaa kipua, mutta ei välittänyt siitä vaan jatkoi kiemurteluaan. Mies kuitenkin tajusi hänen aikeensa ja piteli tiukasti häntä aloillaan.

“Hachi, mitä oikein luulet tekeväsi?” Vaarallisen pehmeä ääni kysyi keskeyttäen miehen puuhat.

Violetit hiukset omannut mies käänsi katseensa vieressä olevaan oveen, joka oli juuri avautunut. Tunnistettuaan ovensuussa norkoilevan, ärtyneen miehen Hachi kalpeni muutaman asteen.

“Mi-minä vain yritän saada tämän.. tämän nartun rauhoittumaan.”

“Ja et sitten voinut tehdä sitä hiljaa? Herätit minut. Tiedät että valvoin koko viime yön ja nimenomaan ilmoitin ennen nukkumaan menoani, että tässä osassa taloa on parempi olla hiljaa.

“O-olen pahoillani, minä..”

“Olet typerys, kyllä minä sen tiedän!” Nuoren oloinen mies murahti ja nosti Hachin rinnuksista ylös roikottaen tätä ylhäällä niin että tämä oli tukehtua.

“Ja nyt häivyt silmistäni, heti!” Mustat hiukset omannut mies karjaisi ja paiskasi tämän vastakkaiseen seinään.

Kuului ällöttävä rusahdus miehen osuessa seinään. Daiya irvisti, miehellä oli varmasti murtunut jokin luu. Kuitenkin tämä nousi ylös ja hoippuen katosi paikalta. Daiya käänsi katseensa toiseen mieheen ja oli saada sydänkohtauksen. Mies oli hyvin komea ja.. aivan Itachin näköinen jos hiuksia ei laskettu mukaan!

“Aiotko seistä siinä koko päivän? Ala tulla sisälle siitä.”

Pelokkaana mutta erittäin uteliaana Daiya ohitti itseään vain hivenen pidemmän miehen ja astui sisään huoneeseen.

------------------

Taas Daiya sai yhden ihailijan lisää, miten mä aina päädyn moiseen xD
Mulla oli vaikeuksia tämän osan kanssa ja varmasti tulee olemaan parin seuraavankin kanssa ku yritän miettiä mitä kaikkea Daiyalle vois tapahtua..

Hachi=ampiainen (japanilaisilla on mielenkiintosia nimiä)

Ja nyt annan teille arvoituksen, saatte palkinnoksi suklaata ja ison halin. Eli mitä olen piilottanut tähän lauseeseen:

“Vitun punainen väri, se häikäisee silmiä, sammuisi jo!” Hidan valitti hiljaa hieroen toista silmäänsä

En sitte tiiä onko toi liian helppo vai vaikee xD