Kuun valossa osa 10

Daiya katseli edessään seisovaa Itachin näköistä miestä. Miehellä oli lyhyet ja takaa pystyssä olevat mustat hiukset ja tämä vaikutti muutaman vuoden nuoremmalta kuin Itachi. Nuorukainen saattoi olla samanikäinen kuin hän, ehkä puoli vuotta kuitenkin vanhempi. Kasvoiltaan mies muistutti valtavan paljon Itachia ja se saikin hänen ikävänsä vain kasvamaan entisestään.

“Kuka olet ja miksi olet täällä?”

“Kuka itse olet?”

Mies tuijotti hetken häntä mietteliäänä, mutta päätti kuitenkin vastata ensin.

“Sasuke, ja nyt vastaa kysymykseen.”

“Olen Daiya ja en tiedä miksi Orochimaru minut tänne raahasi. Hän vain kertoi että minusta voisi olla hyötyä, koska hän arvelee minun olevan Itachin nainen.”

Sasuke kohotti toista kulmaansa kuullessaan selityksen ja mietti hetken täysin hiljaa. Mitä ihmettä Orochimarun päässä oikein mahtoi liikkua?

“Oletko sinä sitten Itachin?” Sasuke kysyi luoden pistävän katseensa naiseen.

Daiya ei tiennyt pitäisikö hänen luottaa mieheen ja kertoa tälle vai valehdella. Kummasta olisi enemmän hyötyä? Mitä Sasuke tekisi tiedolla? Hän tunsi tämän silmät jatkuvasti itsessään, ja tämä selvästi vaati vastauksia pikimmiten.

“No kai minä sitten olen, vaikkemme ihan virallisesti olekaan yhdessä.”

“En kyllä käsitä miten sinä tänne olet joutunut, jos kerta Itachin luona olet majaillut.”

“Eikö Orochimaru olekaan leveillyt sillä mitä teki?”

“Olen nukkunut, joten en ole ainakaan kuullut mitään vielä. Mitä hän on mennyt tekemään?” Sasuke kysyi katsoen kiinnostuneena naista.

“Se niljake ampui Itachia! Enkä tiedä onko hän edes elossa...”, Daiya huokaisi surullisen kuuloisena.

Sasuke jäykistyi ja tuijotti epäuskoisena Daiyaa. Orochimaru oli ampunut hänen veljeään ja tämä ei välttämättä ollut elossa? Valtava viha kupli hänen sisällään ja hänen olisi tehnyt mieli tappaa se ukonkäppänä tällä punaisella sekunnilla. Sasuke kuitenkin yritti rauhoitella itseään nähdessään Daiyan säikähtävän hänen vihaista olemustaan. Mutta vaikeaa se kyllä oli.

“Orochimaru saa maksaa vielä tuosta”, Sasuke kuiskasi.

Daiya havahtui omista mietteistään kuullessaan äskeiset sanat. Eikö Sasuke kannattanutkaan sitä käärmettä? Mutta miksi tämä muuten olisi Orochimarun alaisena?

“Etkö olekaan Orochimarun alainen? Oletko muuten sukua Itachille? Olette aivan samannäköisiä.”

“Puhu hiljempaa, seinilläkin on korvat tässä talossa!” Sasuke murahti ja istahti sängylle viittoen Daiyaa tekemään samoin.

“Olen Itachin pikkuveli ja toimin Akatsukin vakoojana, mutta Orochimaru ei tiedä sitä, joten sinun on parempi pitää suusi kiinni tästä asiasta”, Sasuke kuiskasi niin hiljaa, että Daiyan piti pinnistellä kuulonsa äärimmilleen.

“Osaan minä olla hiljaa jos on tarve. Mutta en ymmärrä miksi toimit vakoojana kun voisit ihan hyvin oleilla muiden Akatsukien luona.”

“Ilmeisesti Itachi ei ole kertonut sinulle mitään oleellista tietoa. No, minä kerron sinulle sitten. Akatsuki on ollut aina kaikkein suurin rikollisjärjestö, mutta muutama vuosi sitten Orochimaru perusti oman järjestönsä ja on pikkuhiljaa kerryttänyt valtaansa. Hänestä ei ole ollut vielä suurempaa harmia, mutta päätimme että häntä olisi hyvä pitää silmällä. Minut sitten valittiin tähän rooliin ja parhaani mukaan annan tietoja Itachille. Kovin paljon tärkeitä asioita en ole voinut kertoa, sillä muuten Orochimaru tajuaisi että hänen riveissään on petturi. En tosin tiedä onko sillä enää väliä jäänkö kiinni vai en, Akatsuki ei katso hyvällä Orochimarun viimeisintä tempausta.”

“Aiotko siis kertoa heille missä Orochimaru piileskelee?”

“Sitä täytyy vielä harkita, ja minun täytyy saada tietää Itachin vointi ja keskustella hänen kanssaan ennen kuin suunnittelen yhtään tämän enempää”, Sasuke vastasi nousten seisomaan ja käveli huoneessa edestakaisin synkkä ilme kasvoillaan.

Nyt kun Daiya katseli tarkemmin Sasukea, hän huomasi tämän olevan ilmeiltään synkemmän oloinen kuin Itachi. Ja puhetyyliltäänkin Sasuke oli hivenen koppavampi ja jäätävämmän oloinen. Näemmä veljeksillä oli suurin eroavaisuus luonteenpiirteissään.

Yllättäen Sasuke jähmettyi aloilleen ja käänsi katseensa oveen päin. Ilmeisesti tämä oli kuullut jotakin, mitä hän itse ei ollut. Oveen koputettiin huolimattomasti ja se avattiin ilman Uchinan lupaa. Daiya irvisti nähdessään Orochimarun ovella ja ihmetteli mitä mies täällä teki.

“Vai tänne vieraamme kerkesi livahtaa, ei kai hänestä ole vaivaa?”

“Ei ole Orochimaru-sama, mutta jos on varmistan ettei ole toista kertaa”, Sasuke vastasi kasvoillaan jäätävän välinpitämätön ilme.

Daiya ymmärsi kyllä että Sasuke sanoi noin siksi että Orochimaru oli paikalla, mutta miehen sanat olivat silti karmivat. Miten Sasuke pystyi vaihtamaan persoonallisuuttaan noin nopeasti?

“Tapasin Hachin. Olet näemmä jälleen menettänyt itsehillintäsi.”

“Juoksiko Hachi heti lavertelemaan?” Sasuke hymähti nostaen toista kulmaansa kysyvästi.

“Ei toki, tunnistin vain kättesi jäljen”, mies vastasi keltaiset silmät välkähtäen.

“Oliko teillä jotakin asiaa minulle, Orochimaru-sama?” Uchiha kysäisi ohjaten keskustelun muihin aiheisiin.

“Ilmoitan vain, että lähden hoitamaan tärkeää asiaa. Pidähän silmällä muita alaisiani, etteivät he vain saa päähänsä rikkoa käskyjäni.”

“Selvä on Orochimaru-sama.”

Mies sulki oven kuultuaan myöntyvän vastauksen ja tämän askelten vaimennuttua kuulumattomiin, Daiya kysyi:

“Eikö sinua inhota puhua tuolle omahyväiselle paskiaiselle noin kunnioittavasti?”

“No arvaa kahdesti! Olen lopen kyllästynyt mielistelemään häntä. Valitettavasti minun on vain pakko tehdä niin vielä jonkin aikaa”, Uchiha huokaisi ja rojahti istumaan huoneen ainoalle tuolille.

“Missä me muuten oikeastaan olemme?”

“Hylätyssä mielisairaalassa”, Sasuke vastasi haroen pikimustia hiuksiaan.

“Sopii hyvin tuolle saastalle, vielä kun saisi hänet lukittua tänne.”

Sasuke naurahti Daiyan letkautukselle kaivoi taskustaan kärsineen valokuvan. Hän uppoutui katselemaan kuvaa, eikä huomannut kun Daiya hiipi hänen selkänsä taakse nähdäkseen kuvan.

“Onko tuo kuva perheestäsi?”

Sasuke vilkaisi olkansa yli naista ja nyökkäsi.

“Tämä on otettu silloin kun vanhempamme vielä olivat elossa.”

“Otan osaa, en tiennyt tuosta ollenkaan. Saanko kysyä miten he kuolivat?”

Sasuke katseli kuvaa hetken hiljaa ja Daiya arveli ettei saisi vastausta kysymykseensä. Kuitenkin mies yllättäen vastasi.

“Heidät tapettiin.”

Daiya järkyttyi kuulemastaan eikä pystynyt sanomaan mitään lohdullista. Mitä hän muka voisi sanoa? Ei hän voinut mitenkään ymmärtää toisen tuskaa, koska hänen vanhempansa olivat elossa.

Sasuke katseli kuvaa haikeana. Miksi heidän vanhempansa tosiaan oli tapettu? Mitä tappaja oli siitä hyötynyt?  Hän aikoi vielä joku päivä saada sen selville. Kuitenkin asia jonka hän tiesi, oli se että Itachi syytti tapahtumasta itseään. Ja se häntä suretti kaikkein eniten.


Itachi löhösi mukavasti pehmeässä nojatuolissa viltti päällään ja luki päivän uusimpia uutisia sanomalehdestä. Välillä hän vilkuili huvittuneena pikkuveljeään joka oli eläytynyt liiankin hyvin pleikkari peliinsä. Sasuken ilme oli hyvin keskittynyt ja välillä tämä väänteli kasvojaan tietämättään hyvinkin hullunkurisesti. Paheksuen hän kuunteli satunnaisia kirosanoja, joita nuoremman pojan suusta pääsi karkaamaan.

“Itachi-kulta?”

“Niin äiti?”

“Voisitko käydä kaupassa, ajattelin leipoa tänään, mutta sokeri on loppunut.”

“Onko ihan pakko? Siellä sataakin..”

“Äiti, mitä kakkua aiot tehdä?” Sasuke kysyi laittaen pelin paussille ja kääntyen katsomaan mustahiuksista äitiään.

“Tiikerikakkua, sehän on teidän molempien lempikakkua”, Mikoto  vastasi hymyillen kauniisti pojilleen.

“Nam.. Itachi! Mene kauppaan, ole kiltti!” Sasuke aneli veljeltään luoden tälle suloisimman koiranpentuilmeensä.

Itachi katseli huvittuneena veljensä suloista ilmettä. Sasuke kyllä osasi manipuloida häntä taitavasti, sillä hän ei millään pystynyt vastustamaan tämän katsetta.

“Äh, hyvä on.”

Sasuke hymyili innoissaan ja tyytyväisenä, kunnes käänsi huomionsa takaisin pelinsä pariin.

“Ole sitten varovainen, siellä on jo pimeää. Ja älä vilustuta itseäsi”, Mikoto huolehti Itachin pukiessa takkia päälleen.

Itachi vain hymähti kuuluvasti, merkiksi siitä että oli kuullut äitinsä sanat ja astui ulos sateeseen. Hänen huonoksi onnekseen alkoi vielä ukkostaakin. Itachi ei ollut koskaan pitänyt ukkosesta. Nopeasti hän avasi sateenvarjon ja lähti rivakasti astelemaan kohti kauppaa. Matkaa ei ollut kuin muutama kilometri ja ne taittuivat nopeasti. Päästessään kauppaan hän nappasi hyllystä sokeria ja paineli kassalle. Hetken pengottuaan kolikoita lompakostaan, hän sai maksettua ostoksensa ja tunki sokeripaketin kassiin sateelta turvaan.

‘Miten näin lyhyeen matkaan voi saada kulutettua 20 minuuttia?’ Itachi pähkäili saapuessaan viimein kotiovensa taakse. Hän pyyhki kenkänsä ovimattoon ja astui sisälle. Heti niin tehtyään, Itachi tiesi jonkin olevan vialla. Koska kaikki olivat kotona, sisällä olisi pitänyt kuulua jos jonkinlaisia ääniä. Nyt oli hiirenhiljaista ja pilkkopimeää.

Itachi hiipi hiljaa eteenpäin ja ohitti tyhjän keittiön. Mikoton olisi pitänyt hyöriä siellä valmistautumassa leipomaan. Missä hän oli? Entä hänen isänsä ja veljensä? Saapuessaan olohuoneeseen, häntä kohtasi suuri järkytys. Hänen isänsä ja äitinsä makasivat lattialla tummissa verilammikoissa lähellä toisiaan.

Kauhuissaan Itachi otti muutaman horjuvan askeleen vanhempiaan kohti ja tipahti polvilleen näiden viereen. Hän olisi halunnut tarkistaa näiden pulssin, mutta näiden ilmeet olivat jo jähmettyneet kauhistuneeseen ilmeeseen, joten oli selvää etteivät he voineet olla elossa.

Miksi hän oli lähtenyt kauppaan pelkän sokerin takia? Jos hän ei olisi lähtenyt, hän olisi voinut ehkä estää tätä tapahtumasta. Tai ainakin hän olisi voinut suojella heitä. Itachi tunsi kuumien kyyneleiden pyrkivän kasvoilleen. Salamannopeasti hän nousi ylös kuullessaan rasahduksen sivultaan. Kääntyessään katsomaan, hän näki itseään pidemmän miehen seisomassa ikkunan lähellä. Juuri sopivasti salama välähti paljastaen nousseen paidanhelman alta kylkeen tatuoidun irvokkaan kolmipäisen käärmeen.

“Mi-miksi sinä tapoit heidät!” Itachi huudahti itkun ja vihan sekaisella äänellään.

Mies vain tuijotti häntä hetken mitään sanomatta ja poistui ikkunan kautta. Miehen mentyä Itachi havahtui. Missä Sasuke oli? Oliko tämäkin.. kuollut? Itachi huhuili veljeään kulkiessaan huoneesta toiseen huolen ja hädän kasvaessa jatkuvasti. Sasuken olisi pakko olla hengissä. Hän ei halunnut jäädä yksin. Ensin Daiya unohti hänet ja nyt hänen perheensä oli hajalla. Ilman Sasukea, hänellä ei olisi enää mitään.

Itachi pysähtyi kuullessaan omasta huoneestaan nyyhkäisyn. Hän avasi oven varovasti ja etsi katseellaan veljeään. Uusi nyyhkäys. Se kuului sängyn alta. Itachi polvistui sängyn viereen ja kurkisti päiväpeitteen reunojen alle. Sasuke itki vuolaasti ja tärisi pienenä keränä pölypallojen keskellä.

“T-tule tänne, S-sasuke” , Itachi kuiskasi kyyneleiden vihdoin vieriessä hänen poskilleen.

Sasuke ryömi pois sängyn alta ja painautui veljensä lämpöiseen syliin itkien tämän rintaa vasten. Itachi puristi Sasuken tiukasti itseään vasten ja yritti kuiskailla rauhoittavia sanoja tämän korvaan, vaikka hän tiesikin ettei se auttanut kumpaakaan.

“Miten sinä selvisit?” Itachi kysyi silitellen pienempänsä hiuksia.

“Lä-lähdin hakemaan paitaani kaapistasi, ä-äiti oli vahingossa laittanut sen s-sinne. Kuullessani laukauksia, minä.. minä en tohtinut mennä alas.”

“Luojan kiitos, että olet siinä”, Itachi sanoi suukottaen veljeään otsaan ja rutisti tämän entistä tiiviimmin itseään vasten.

“Minä lupaan etsiä sen miehen ja kostan hänelle.”

He istuivat kauan lattialla sylikkäin itkien ja lohduttaen toisiaan.


Itachi heräsi vähitellen painajaisesta jota oli nähnyt. Uni olisi voinut jatkua pidempäänkin, mutta hän aisti että hänen vierellään oli joku. Ja tämä joku hyväili hänen kasvojaan. Unisesti hän avasi silmänsä ja ymmärrettyään, kuka häneen koski, hänen silmänsä levisivät inhosta ja järkytyksestä.

“Heräsithän sinä vihdoin, Itachi.”

“Pidä ne saastaiset kätesi erossa minusta. Tiedä kenen perseessä olet niitä uittanut”, Itachi kuiskasi. Hänen kurkkunsa oli kuiva, joten hän ei saanut kovempaa ääntä itsestään aikaiseksi.

“Jos et olisi noin huonossa kunnossa, saisit maksaa hävyttömästä kielenkäytöstäsi. Ja olen aina ollut siinä uskossa, että sinut on opetettu hyville tavoille. Ja olet ainoa johon haluan tällä hetkellä upottaa sormeni, ja jotain muutakin..” Orochimaru liversi hymyillen irstasta hymyään.

“Voi luoja..” Itachi voihkaisi epätoivoisena.

“Mitäpä jos huokailisit ‘voi luojan’ sijasta minun nimeäni?”

“Älä luulekaan!”

“Sehän nähdään.”

Orochimaru siirtyi tuolilta istumaan sängyn reunalle. Hän silitteli nuorempansa poskea ja hiuksia kasvoillaan nälkäinen ilme. Hän kumartui Itachin kasvojen lähelle ja tuntiessaan Itachin katkonaisen hengityksen kasvoillaan, hän innostui entistä enemmän.

“Olen odottanut tätä niin kauan.”

Orochimaru yritti liittää heidän huulensa yhteen, mutta Itachi käänsi päänsä sivulle ja vanhemman miehen huulet osuivat hänen leualleen. Turhautuneena Orochimaru käänsi Uchihan pään suoraan ja suuteli tätä.

Itachia raivostutti oma avuttomuutensa ja se että Orochimaru käytti hänen heikkoa tilaansa hyödykseen. Ei voinut ilta paremmin alkaa, juuri kun hän heräsi tajuttomuudestaan, Orochimaru oli hänen kimpussaan! Kipulääkkeetkin tekivät hänen olonsa sekavaksi ja se ei auttanut hänen tilaansa ollenkaan.

Kuvotuksen tunne pyyhkäisi Itachin yli hänen tuntiessa miehen kielen suussaan. Orochimarulla oli vähän pidempi kieli kuin normaaleilla ihmisillä ja Itachista oli muutenkin vastenmielistä suudella miestä, ja varsinkin Orochimarua. Itachi tunsi miehen käden hyväilevän rintalihaksiaan terveeltä puolelta kehoa. Miten ihmeessä hän pääsisi äijän käppänästä eroon?

Uchihan rukouksiin päätettiin vastata oven avautuessa. Pitkän oloinen mies seisoi hetken typertyneenä aloillaan, kunnes sai äänensä kuuluville.

“Sinä saastainen paskiainen! Jätä Itachi rauhaan!” Kisame karjaisi hyökäten miehen kimppuun.

Orochimaru oli kuitenkin liian nopea ja liukas ja pääsi livahtamaan hain ulottuvilta. Orochimaru perääntyi ikkunalle ja pujahti siitä ulos liukuen ränniä pitkin toisesta kerroksesta maahan ja kadoten jo pimeään iltaan. Pimeydestä kuului Hidanin äkäinen karjaisu ja juoksuaskeleita. Ilmeisesti mies oli lähtenyt ajamaan käärmettä takaa.

“Samperin käärmeen raato!” Kisame murisi kääntyen katsomaan Itachia ja yllättyi nähdessään tämän.

“Olet vihdoinkin hereillä! Oletko kunnossa? Ei kai hän kerinnyt tehdä sinulle mitään? Mikä on vointisi? Entä-”

“Hidasta vähän Kisame, enhän minä kerkeä vastata mihinkään kysymyksistäsi kun jo kysyt seuraavan.” Itachi huokaisi väsyneenä.

Kisame sulki suunsa ja istahti ystävänsä viereen. Itachi oli edelleen hivenen kalpea, mutta ei pahasti. Väsyneeltä tämä todellakin näytti ja vähän sekavan oloiselta.

“Orochimaru ei ehtinyt mitään suutelua pahempaa tehdä joten kai minä nyt kunnossa sitten olen. Ja vointi on kohtalainen. Väsyttää ja on heikko olo.”

“No hyvä. Ja en kyllä ihmettele jos olosi on heikko. Onneksi kuitenkin heräsit, me olimme huolissamme sinusta”, Kisame sanoi tuijottaen ystävänsä mustia silmiä.

“Tämähän on uutta, yleensä se olet vain sinä joka minusta on huolissaan”, Uchiha sanoi virnistäen.

“Ovat muutkin, mutta he eivät vain osoita sitä niin suoraan kuin minä”, hai mutisi raapien takaraivoaan.

“Kiitos.”

“Mistä?” Kisame hämmästeli.

“Huolenpidosta.”

Kisame virnisteli terävät hampaansa välkkyen ja pieni puna kasvoillaan. Harvoin hän sai kuulla Itachin suoraan kiittävän itseään. Yleensä hän vain sai lukea kiitoksen tämän silmistä, eleistä tai joutui vain päätellä tämän vankan ystävyyden pohjalta.

“Ajattelin että voisimme kokeilla nopeuttaa paranemistasi, muutenhan joudut olla täällä ikuisuuden.”

“Mitä sinulla on mielessäsi?”

“Tein sinulle yrteistä lääkejuomaa ja voidetta. Kokeillaan niitä heti, ettei hoitajat pääse kieltämään kotikäyttöisiä konsteja.”

Itachi ei laittanut vastaan, vaan joi Kisamen tarjoaman lääkkeen. Maku oli voimakas eri yrttien takia, muttei kamalan pahakaan. Hai purki Itachin siteen varovasti ja siveli voidetta haavan päälle. Sen tehtyään, hän kiersi siteen takaisin paikoilleen.

“Kisame, missä Daiya on?”

Hai katseli vaivaantuneena ympärilleen, välttäen näin tehokkaasti Itachin pistävien silmien tuijotuksen.

“Kisame?”

“Tuota.. hmm.. Orochimaru kidnappasi hänet ammuttuaan sinua”, hai vastasi vilkaisten pelokkaana toverinsa reaktiota.

Itachi kalpeni muutaman asteen ja tuijotti epäuskoisena haita. Daiya oli sen… sen mielipuolen vankina. Tämä ei voinut olla totta.

“Olemme yrittäneet etsiä häntä, mutta vielä emme ole löytäneet häntä”, Kisame kertoi. Itachin ilmeen ollessa edelleen järkyttynyt, hai päätti lisätä: “Mutta onhan Sasuke siellä, hän kyllä pitää Daiyasta huolta.”

Niin, Sasuke. Onneksi tämä tosiaan oli siellä. Daiyalla ei olisi kovin suuri hätä Sasuken rinnalla. Itachi painoi väsyneet silmänsä jälleen kiinni ja tunsi heti unen vievän hänet mukanaan.

Kisame hiipi hiljaa ulos huoneesta ja huomasi kaikki Akatsukit, jopa ryvettyneen Hidanin huoneen edessä olevalla sohvalla ja sen ympärillä.

“Joko Itachi on hereillä?”

“Oli, mutta nukkuu jälleen ja parempi niin. Uni korjaa vaurioita melkein yhtä tehokkaasti kuin lääkkeet.”

“Et näemmä saanut Orochimarua kiinni?” Kisame jatkoi nähdessään vaaleanpunaiset silmät omaavan miehen.

“No vittu en! Se paskiainen on liukas kuin mikä!” Hidan ärisi ja pudisteli roskia vaatteistaan.

Kaikki hiljenivät miettimään omia asioitaan hetkeksi, ja säikähtivätkin yllättävän tutun äänen puhjetessa puhumaan.

“Mitä pirua te kaikki täällä teette? Koko piilopaikka oli aivan tyhjillään ja tehtävät ovat tekemättä!”

--------------------------

Nyt sitten selvisi lopultakin kunnolla Oron seksuaalisuuden suuntautuminen xD
Kommentteja olisi oikein mukavaa saada ^^