Luottamuksen varassa


Nuori nainen nojaili tiiliseinään, joka sijaitsi pientä ja kodikkaan näköistä kuppilaa vastapäätä. Hän piteli kädessään mustaa sateenvarjoa ja toivoi sateen loppuvan pikimmiten. Hän kaivoi laukustaan pienen peilin ja tarkisti meikkiensä ja hiustensa kunnon. Lyhyet siniset hiukset olivat rennosti auki ja niitä koristava valkoinen kukka toi lisää pehmeyttä hänen ulkonäköönsä. Siniset silmät oli meikattu hillitysti ja huulet kauniisti koristettu punaisella. Kaikki siis oli kunnossa.

Konan odotteli jo hivenen kärsimättömänä tyttöystäväänsä. He olivat sopineet tapaavansa kuppilan edessä ja heidän oli tarkoitus yhdessä vasta mennä sisään juomaan jotakin lämmintä ja viettämään vain muuten vain aikaansa. Kello oli kahdeksaa minuuttia vaille neljä. Hinatan pitäisi siis saapua pian.

“Hoii, Konan!”

Kuullessaan nimensä, Konan käänsi katseensa itseään kohti juoksevaan mieheen. Mitähän hänen lapsuudenystävällään mahtoi olla tällä kertaa kerrottavanaan?
Mies pysähtyi aivan naisen eteen huohottaen. Tämän oranssinvivahteiset hiukset olivat aivan märät, ja lässähtäneet miehen kasvoille, ja tämän lukuisat lävistykset kimalsivat entistä enemmän kastuttuaan. Miehen punaoranssien silmien tulinen loiste ei kuitenkaan ollut koskaan sammunut, eikä sammunut nytkään niin vähäpätöisen asian kuin sateen takia.

“Niin Pein?”

“Ajattelin vain tulla tervehtimään, kun näin sinut tuolta kauempaa”, mies vastasi hymyillen pienesti.

Konan hymyili Peinille ja siirsi sateenvarjoaan suojaamaan myös miestä, jotta tämä ei vilustuisi. He seisoivat pitkän aikaa täysin hiljaa, katsellen vain muiden ihmisten tekemisiä.

“Tuota.. Konan. Minun on.. pakko saada tehdä jotakin, vaikka.. et varmaan pidä siitä”, Pein sanoi yllättävän hiljaa vilkaistessaan ystäväänsä.

Konan kääntyi kokonaan mieheen päin ihmetyksen kuvastuessa tämän kauniista kasvoista. Hiljaa hän vain odotti että mies tekisi mitä tämän pitäisi. Mitä ihmettä miehen päässä tällä kertaa oikein pyöri?

Pein kietoi kätensä Konanin ympärille ja veti tämän yllättäen suudelmaan. Konan jäykistyi. Tätä hän ei todellakaan ollut osannut odottaa. Suudelma oli lyhyt, sillä Konan tuuppasi miehen hellästi irti itsestään.

“Voi Pein..”

“Anteeksi, tiedän että olet Hinatan kanssa, mutta.. minä vain pidän sinusta niin kamalan paljon! Minä tarvitsen sinua Konan!” Pein huudahti kuulostaen epätoivoiselta. Tuo piirre oli Konanille täysin uusi.

“Valitan Pein, minä rakastan Hinataa. Sinä olet minulle kuin veli, olet minulle todella tärkeä ja minäkin tarvitsen sinua, mutta en ihan sillä tavalla kuin sinä ilmeisesti tarvitsisit minua..”

“Enkö mitenkään saisi sinua rakastumaan minuun? Emmekö voisi edes kerran..”

“Pein. Emme todellakaan voisi, pettäminen on syntiä. Enkä koskaan voisi tehdä sitä Hinatalle!” Konan vastasi äänessään jo selvää jäätävyyttä.

Pein katseli surullisilla silmillään sinihiuksista ihastustaan ja nyökkäsi ymmärtäneensä. Mutta hän ei todellakaan ymmärtänyt. Mitä siinä tytössä oli sellaista mitä hänessä ei ollut?

“Se on niin luonnotonta..”

“Eikä ole, rakkaus ei katso ihmisen sukupuolta.”

Heidän riitansa katkesi ilmaa vihlovaan jarrujen vinkunaan.

---------------

Hinata kulki iloisesti hymyillen kohti tapaamispaikkaa. Edes harmaa taivas ja jatkuvasti yltyvä vesisade ei pystynyt pilaamaan hänen mielialaansa. Hinata tiukensi otettaan bambuilla kuvioidusta sateenvarjostaan puhurin yrittäessä siepata sen matkaansa kohti taivaita.

Tytön hyvin vaaleansiniset silmät katsoivat tarkoin märkää katukiveystä, hän ei halunnut astua vesilätäkköihin ja sotkia uusia korkokenkiään. Hinata ei olisi millään malttanut odottaa Konanin näkemistä, mutta valitettavasti kävellen ei päässyt yhtään tämän nopeampaa. Hinata veti sinisen takkinsa kaulusta ylemmäs tuulen voimistuessa ja vaipui mietteisiinsä.

He olivat seurustelleet jo viisi kuukautta. Aluksi hän oli ollut kamalan ujo ja arka, kuten kaikkien muidenkin ihmisten lähettyvillä. Jotenkin Konan vanhempana osapuolena oli kuitenkin saanut kärsivällisyydellään ja rauhallisella käytöksellään Hinatankin muuttumaan. Nykyään hän oli kuin muutkin. Hän pystyi puhumaan änkyttämättä, osallistumaan keskusteluihin ja puhumaan kaikkien kanssa. Hän oli kuin eri ihminen.

Hinata kääntyi kulman takaa ja oli pudottaa sateenvarjonsa. Konan suuteli Peiniä kadun toisella puolella. Järkyttyneenä hän otti muutaman askeleen kohti heitä, mutta pysähtyi sitten kuitenkin aloilleen. Kyyneleet tahrivat hänen posliiniset poskensa hänen tuijottaessa Konania, hänen omaa rakastaan. Tämä näytti niin rauhalliselta irrottautuessaan Peinistä.

Oliko Konan vain leikkinyt hänellä? Oliko Konan jatkuvasti pettänyt häntä? Eikö heidän yhteisillä öillään ollutkaan mitään merkitystä? Miksei tämä ollut voinut suosiolla vain ottaa Peiniä? Miksi Konan halusi kiduttaa häntä?

Raastava tuska repi hänen sydäntään hajalle. Hän pystyi tuntemaan kuinka sydän mureni hajalle hänen unelmiensa ja toiveidensa mukana. Hinata tunsi olevansa tyhjä. Aivan kuin häntä ei olisi enää olemassa, vain ulkokuori olisi jäänyt jäljelle sieluparan hävitessä taivaantuuliin. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja haavoittuvaiseksi. Hänen oli niin paha olla.

‘Miten saatoit tehdä tämän minulle?’

Nuori tyttö otti muutaman uuden askeleen kohti rakastamaansa naista. Niin tehdessään, hän kuuli sivultaan jarrujen ulvontaa. Hän kääntyi nopeasti ja kauhukseen näki hyvien ystäviensä pelästyneet ilmeet auton tuulilasin sisäpuolella. Se oli viimeinen hänen näkemänsä asia. Hän tunsi vain voimakkaan töytäisyn, kipua ja sen jälkeen ei mitään. Vain pimeys oli läsnä hänen luonaan.

-----------

“HINATAA!” Konan huusi minkä kurkustaan lähti.

Nainen juoksi huojuvin askelin maassa makaavan tytön luokse ja heittäytyi kovalle asfaltille niin että polviin sattui. Hän ei kuitenkaan välittänyt kivusta, vaan yritti herätellä sylissään makaavaa naista.

“Hinata, Hinata, herää Hinata!”

Pein oli myös päässyt paikalle ja seisoi Konanin takana. Hän kiinnitti katseensa Hinatan verisistä kasvoista autosta nousseeseen pariskuntaan.

Pitkä, mustat hiukset omannut mies katseli järkyttyneenä eteensä, kuten myös tämän tyttöystävä. He vain seisoivat paikoillaan, kuin uskomatta tapahtunutta.

“Itachi, mitä tapahtui?” Pein kysyi saadakseen kauhusta jäykän miehen heräämään shokistaan.

Mies hätkähti kuullessaan oman nimensä ja nosti tummien silmiensä katseen toisen miehen silmiin. Värisevällä äänellä hän sanoi:

“Daiya, soita ambulanssi.”

Itachin vieressä ollut mustahiuksinen tyttö heräsi horroksestaan ja kaivoi tärisevin käsin puhelimen laukustaan ja itkua tuhertaen soitti sairaalaan.

“Hän… hän vain seisoi tien reunassa katselemassa teitä. Yhtäkkiä hän kuitenkin lähti ylittämään tietä, olimme vain muutaman metrin päässä hänestä ja.. en ehtinyt väistää”, Itachi selitti pidätellen syyllisyyden tuomia kyyneleitä.

“Ole kiltti Hinata ja herää, minä tässä, Konan.” Sinisilmäinen nainen kuiskaili keinuttaen rakastaan sylissään.

“Konan… hän… hän ei herää, hän on kuollut”, Pein kuiskasi laskien kätensä naisen hartialle.

Konan tuijotti lasittunein silmin sylissään lepäävää Hinataa. Hän silitteli tämän pitkiä, silkkisiä sinisiä hiuksia. Ei Hinata voinut olla kuollut, ei vain voinut. Tämän kasvot näyttivät hauraalta posliinilta, ja hyvin rauhallisilta. Hinata nukkui. Niin sen täytyi olla. Tuijotettuaan tovin Hinatan kasvoja, hän huomasi kyynelten tekemät rannut tämän poskilla. Oliko Hinata itkenyt? Miksi?

Muistellessaan mitä Itachi oli kertonut, hän tajusi miksi. Hinata oli katsellut häntä ja Peiniä ja varmasti nähnyt heidän suutelevan. Kyyneleet karkasivat vihdoinkin hänen sinisistä silmistään. Tämä olikin hänen syytänsä. Hänen takiaan Hinata oli kuollut. Ja nyt tämä vihaisi häntä tuonpuoleisessa ikuisesti! Hän ei koskaan saisi tilaisuutta selittää tälle. Ei kertoa, kuinka paljon hän todella rakasti tätä. Ei kertoa, että Pein oli vain hänelle ystävä.

Ambulanssi kaartoi tapaturmapaikalle. Hoitajat nostivat Hinatan hellästi Konanin sylistä ja laskivat tämän paareille. Pein nosti varovasti Konanin jaloilleen ja talutti tämän ambulanssin kyytiin Itachin ja Daiya seuraksi.

Konan istui hiljaa koko matkan, vaikka muut yrittivät saada hänet puhumaan, heräämään shokistaan.

“Olen niin pahoillani, en todellakaan halunnut että tässä kävisi näin”, Itachi kuiskasi painaen päänsä käsiinsä.

“Ei se ollut sinun vikasi, se oli täysin minun vikani”, Konan lopulta sanoi.

“Mi-miten niin sinun vikasi?” Daiya kysyi pyyhkien violeteista silmistään kyyneleitä.

Konan ei kuitenkaan vastannut. Pein vilkaisi muita ja hiljaa kuiskasi näille mitä arveli tapahtuneen. Muut näyttivät yllättyneiltä.

“Jos tämä jonkun vika on, niin minun Konan, ei sinun”, Pein sanoi.

“Ei… minun vikani… yksin minun vikani.”

Auto pysähtyi viimein ja takaovet avattiin. He kipusivat ulos sieltä ja hoitajat lähtivät kantamaan Hinataa sisälle. Hänet vietiin kolmanteen kerrokseen odottamaan, että joku lääkäri toteaisi kuolinsyyn ja tekisi muut tarpeelliset asiat.

Pein, Itachi ja Daiya istuivat huoneen ulkopuolelle Konanin mennessä sisälle vielä katsomaan Hinataa. Hän seisoi aivan tämän sängyn vieressä ja silitteli tämän kylmää poskea.

“Miten pystyn elämään ilman sinua? Miksi jätit minut ihan yksin?”

Konan kumartui suutelemaan vielä viimeisen kerran ennen niin pehmeitä, lämpimiä ja kutsuvia huulia. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän ei voisi elää todellakaan ilman Hinataa. Tämän täytyi saada tietää totuus ja saada rauha.

Konan asteli ikkunan luo ja siirsi tympeän harmaat verhot syrjään. Hän oli haluton tekemään tämän, mutta se oli ainut vaihtoehto ja kivuttomin myös. Hän aukaisi ikkunan ja vilkaisi alas. Niin korkea pudotus.. Konan rohkaisi itsensä ja kiipesi polvilleen ikkunan reunalle.

Ovi avautui. Hän kuuli juoksuaskeleet.

“Konan, EI!”

“Anteeksi.”

Konan hyppäsi. Mielessään hän pyysi vielä anteeksi ystäviltään. Maa lähestyi uhkaavasti. Häntä pelotti. Hän sulki silmänsä.

‘Odotathan minua, Hinata?’

Kipu tuntui joka paikassa, mutta se oli vain yksi vihlaisu, sillä hän oli siinä samassa jo poissa.

--------------------

Konan avasi silmänsä. Kaikkialla oli vaaleita, kauniin näköisiä pumpulipilviä. Hän katsoi itseään, hänenhän pitäisi olla kuollut. Hänellä oli yllään puhtaanvalkoinen mekko ja enkelin siivet selässään. Pään yläpuolella leijaili kultainen rinkula.
Häntä oli aina kutsuttu enkeliksi, ja nyt se piti ihan paikkansa.

“Konan?” Hiljainen ääni kuului kysyvän hänen yläpuoleltaan.

Konan käänsi katseensa yläpuolellaan olevaan pilveen ja näki siellä Hinatan istumassa. Tällä oli samanlaiset asusteet kuin hänellä, mutta tämä oli varmasti tuplasti kauniimpi kuin hän itse.

“Minä.. löysin sinut”, Konan sanoi ja koitti siipiään. Hän jopa osasi käyttää niitä ja leijui tytön viereen.

“Mitä sinä täällä teet?” Hinata kysyi surullisena ja selvästi katkeran oloisena.

“Minun oli pakko saada kertoa sinulle että… se mitä näit… ei ollut sitä mitä luulet. Pein rakastaa minua ja siksi suuteli minua, mutta minä.. minä rakasta sinua!”

Hinatan kasvoille nousi epäuskoinen ilme, mutta katsoessaan Konania silmiin, hän näki niistä loistavan totuuden. Hänen kasvoilleen suli kaunein hymy ikinä.

“Uskon sinua.”

Konan hymyili iloisesti ja veti nuorempansa syliinsä. Tämä oli niin lämmin ja hento. Konan painoi huulensa vasten Hinatan pehmeitä ja kosteita huulia. Hän suuteli tätä intohimoisesti ja rakastavasti. He kaatuivat vieretysten pumpulipilville ja kietoutuivat toisiinsa niin tiukasti kuin kykenivät.

Nyt he voisivat aina olla yhdessä, ja suojella ystäviään.

----------------

Ne jotka ovat lukeneet Kuun valossa ficciäni, tietävätkin jo entuudestaan kuka tuo Daiya on ^^
Ja kommenttia tulemaan rakkaat lukijat ja jos virheitä oli, niistä saa ilmoitella :)
Ja ei tämä nyt kauhean pitkä ole, mutta ei kai se nyt niin haittaa? :D