Kuun valossa osa 11

“Mitä pirua te kaikki täällä teette? Koko piilopaikka oli aivan tyhjillään ja tehtävät ovat tekemättä!”

Kaikkien Akatsukilaisten silmät tuijottivat apposen auki edessään seisovaa miestä ja naista. Heiltä meni hetki koota jälleen itsensä keskusteluvalmiuteen.

“Pein, Konan? Mitä te täällä teette? Teidänhän piti tulla vasta viikon päästä”, Deidara lopulta sai kysyttyä kysymyksen, joka kaikkien mielessä liikkui.

Oranssit hiukset ja punaoranssit silmät omannut mies katseli alamaisiaan hetken ennen kuin vastasi:

“Saimme tehtävämme päätökseen nopeammin, kuin mitä olimme ajatelleet sen kestävän.”

“Tarkoitat varmaankin, että saitte kuherruskuukautenne etuajassa päätökseen..”, Hidan möläytti.

Peinin silmät välähtivät vaarallisesti, ja tämän kasvoissa olevat lukemattomat lävistykset toivat katseeseen lisää vaarallisuutta. Pein kuitenkin rauhoittui Konanin laskiessa kätensä tämän olkapäälle.

“Ette edelleenkään vastanneet, miksi oikein olette täällä tehtävien tekemisen sijaan.”

“Orochimaru ilmaantui piilopaikkaamme, ampui Itachia ja kidnappasi Daiyan. Ja tietenkin olemme katsomassa täällä Itachin perään”, Sasori vastasi.

“Se äijän käppänä kävi täällä vain hetki sitten, ja vittu soikoon se hyppäsi päälleni ikkunasta! Ja en saanut sitä edes kiinni. Jashin menetti otollisen uhrin… vittu…”

Pein tuijotti epäuskoisena kaikkia vuoron perään, ja yritti selvästi koota äsken kuulemistaan asioista loogisen tapahtumaketjun.

“On se nyt kumma, heti kun olen poissa tapahtuu tällaista. Orochimaru saa maksaa teostaan, me etsimme hänet. Olisi vain vaarallista jättää asia sikseen, hänestä täytyy päästä eroon. Mutta.. kuka piru tämä Daiya on?”

“Alunperin Itachin panttivanki, nykyään tuleva morsian.”

“Kisame, älä sano tuota noin huolettomasti. Tiedät varsin hyvin, että tässä organisaatiossa ei kuulu seurustella!”

“Mutta Pein, seurustelethan sinäkin Konanin kanssa, vai kuinka?” Kisame heitti takaisin.

Pein sulki yllättyneenä suunsa ja pienen pieni punastus karkasi hänen kasvoilleen. Ilmeisesti kaikki muutkin olivat asian huomanneet jo aikoja sitten, eivät nämä ainakaan yllättyneiltä näyttäneet Kisamen sanoista.

“Mutta Konan kuuluu järjestöön, siinä on vissi ero!”

“Rakkaus ei katso sitä, mihin kukin kuuluu.”

“Kisame on oikeassa, annetaan asian vain olla”, Konan huomautti poraten sinisten silmiensä katseen Peinin omiin.

Pein olisi halunnut väittää vastaan, mutta Konanilla oli hänestä jonkinlainen yliote, jolle hän ei mahtanut mitään. Ja sekös häntä monesti harmittikin.

“Pein.. miten ihmeessä tiesitte etsiä meitä täältä heti ensimmäiseksi? Ettehän te mitenkään voineet tietää meidän olevan täällä”, Kisame kysyi kasvoillaan mietteliäs ilme.

Sekä Konan että Pein hätkähtivät kysymyksestä. He vilkaisivat toisiaan pikaisesti, kunnes Pein vastasi:

“Konan sai haavan matkallamme takaisin.”

“Ja hän ei voinut taitavana hoitajana paikata itse itseään?” Kisame jatkoi hyökkäystään. Hän oli sataprosenttisen varma, että kaksikko valehteli.

“Kyllä minä sen paikkasin, mutta on hyvä tarkistuttaa ja putsata se kunnolla. Tule, mennään Pein”, siniset hiukset omannut nainen sanoi riuhtaisten miehen matkaansa.

Kisame katseli epäilevänä kaksikon katoamista. Nämä käyttäytyivät todella salaperäisesti. Hän virnisti itsekseen. Pein ja Konan olivat säikähtäneet hänen kysymystään ja varmasti manasivat parasta aikaa hänen yllättävää älykkyyttään, jota hän aina silloin tällöin piilotteli taitavasti.

“Minne sinä menet, Kisame?” Kakuzu  kysyi yllättäen.

“Verryttelemään jalkalihaksiani, katsokaa te Itachin perään hetki”, hai vastasi lähtien samaan suuntaan kuin pariskunta aikaisemmin.

“Meille ei nyt kyllä kerrota kaikkea, tämä juttu haisee ja pahasti”, Kakuzu jatkoi.

“Totta munassa”, Hidan vastasi katsellen hain kaikkoavaa selkää.

------------------

Orochimarun palattua takaisin reissultaan, Sasuke oli käskenyt Daiyan odottaa hänen huoneessaan, ja hän oli itse lähtenyt tiedonhakuretkelle. Hänen oli saatava tietää, miten hänen isoveljensä voi. Oli kamalaa elää epätietoisuudessa ja vain arvailla, oliko tämä hengissä.

Sasuke asteli sairaalan käytäviä pitkin hermostuneesti. Hän ei ollut koskaan pitänyt sairaaloista. Kaikkialla leijaili steriili haju ja valkoinen suorastaan häikäisi silmiä. Huomattuaan neuvontapisteen, hän suuntasi kulkunsa sinne.

“Iltaa, missä Uchiha Itachin huone mahtaa olla?”

“Oletteko lähisukulainen?” Nuori päivystäjä kysyi kohteliaasti.

“Olen hänen veljensä, Uchiha Sasuke.”

Poika naputteli koneella hetken varmistaen tiedon paikkansapitävyyden ja salaa vilkuili  Sasukeksi esittäytynyttä miestä.

“Hän on toisessa kerroksessa, huoneen numero on 102”, ruskeahiuksinen poika kertoi punastellen.

“Kiitos”, Uchiha vastasi lähtien hissiä kohden ja manasi mielessään sitä kuinka poika tuijotti kiinteästi hänen peräänsä.

Pian hissi kilahti sen merkiksi, että hän oli toisessa kerroksessa. Häntä hermostutti. Nyt hän tiesi kyllä, että Itachi oli elossa, mutta missä kunnossa tämä mahtoi olla? Tarvitsiko tämä kenties happilaitetta? Vai oliko tämä kuitenkin selvinnyt vähemmillä vaurioilla?

Numero 102 pisti varsin nopeasti hänen silmiinsä. Huoneen edessä ei ollut ketään, joten hän vain asteli suoraan sisään. Hänen helpotuksekseen Itachi oli kytkettynä vain tavallisimpiin laitteisiin, joten tällä ei olisi ainakaan enää suurempaa hätää.

Sasuke istahti pedin vieressä olevaan tyhjään tuoliin ja katseli nukkuvan isoveljensä rauhallisia kasvoja. Hän ei millään olisi raaskinut herättää tätä, mutta hänen oli pakko.

“Itachi, herää”, Sasuke kuiskasi pukaten tätä kevyesti olkapäähän.

Itachi ei edes hievahtanut, jatkoi vain tuhisemistaan.

‘Mahtaa olla aika väsynyt...’

Sasuke virnisti pienesti saadessaan idean. Siihen Itachi varmasti heräisi. Ainakin sillä tapaa Itachi oli saanut hänet aina pienempänä ylös. Sasuke kumartui Itachin ylle ja suukotti tätä otsaan.

Välittömästi mies alkoi liikahdella ja jopa avasi silmänsä. Tuohon kikkaan näemmä pystyi aina luottamaan.

“Heräsithän sinä, unikeko.”

“Sasuke? Mitä sinä täällä?” Vanhempi Uchiha tiedusteli noustessaan istumaan ja hieroi silmiään.

“Oli pakko tulla tarkistamaan, oletko vielä hengissä.”

“Ai niin, sinä et vielä tiennytkään tilastani. No kuten näet, hyvää vauhtia paranen, Kisamen ihmerohdot ovat vauhdittaneen paranemista, pääsen varmaankin jo muutaman päivän päästä pois täältä.”

“Mukava kuulla.”

“Miten Daiya voi?” Itachi kysyi selvästi huolestuneena.

“Ihan hyvin, eräs Hachi yritti käpliä häntä, mutta passitin hänet melkein sairaalakuntoon”, Sasuke kehuskeli virnistäen samalla.

Pieni hymy kohosi Itchin kasvoille hänen katsoessaan Sasuken pullistelua.

“Kerrothan hänelle, että tulen hakemaan hänet pian?”

“Totta kai, ja siitä puheen ollen, olisi varmaan aika paljastaa sinulle se piilopaikka.”

Juuri silloin ovi aukesi ja sisään asteli Pein perässään kaikki muutkin Akatsukilaiset.

“No niin, ollaanhan sitä vihdoinkin hereillä!”

“Pe-pein?” Itachi änkytti.

“Tuli aikaisemmin, lemmentouhut ei varmaankaan enää kiinnostanut”, Hidan huikkasi turvallisen välimatkan päästä Peinistä.

Pein ei ottanut letkautusta kuuleviin korviinsa vaan keskittyi kaksikkoon edessään.

“Sasuke, olet palannut. Oletan että saamme viimein kuulla kaikki tarpeelliset tiedot, jotta voimme suunnitella hyökkäyksen.”

“Olin juuri kertomassa Itachille, mutta parempi vain jos saan kerrottua kaikille samaan aikaan asiani.”

Kaikki kerääntyivät Itachin sängyn ympärille kuuntelemaan nuoremman Uchihan puhetta. Kun tämä oli saanut kerrottua kaikki tärkeät tiedot, he ryhtyivät suunnittelemaan miten toteuttaisivat hyökkäyksen ja kostonsa.

------- 3 päivän kuluttua -------

Daiya kulki Sasuken perässä kohti niin sanottua ruokalaa. Itse asiassa ruokala oli vain muita huoneita vähän suurempi tila, jossa kaikki kokoontuivat syömään. Näin vanhassa paikassa ei kuitenkaan mitkään keittiöt enää toimineet.

Daiya oli niin innoissaan, ettei meinannut pystyä kävelemään hillityn oloisesti. Hänen teki mieli pomppia onnesta ja kailottaa suureen ääneen kaikille, että Itachi oli elossa. Sasuke oli muutaman päivä sitten kertonut hänelle miehen olevan elossa ja tulevan pian pelastamaan hänet. Mikään muu asia ei olisi voinut tehdä hänestä onnellisempaa. Hän ei olisi millään malttanut odottaa, että pääsisi syöksymään miehen lämpöisille ja turvallisille käsivarsille.

“Maa kutsuu Daiyaa, kuuluuko?”

“A-anteeksi Sasuke, olin ajatuksissani!” Daiya pahoitteli hieroen nolostuneena takaraivoaan.

“Niin kuin edellisetkin päivät. Tiedän että olet onnesi kukkuroilla, mutta yritä olla näyttämättä sitä noin avoimesti, muuten Orochimaru saattaa epäillä jotakin.”

“Selvä..”

Daiya oli juuri voitelemassa leipäänsä, kun valtava räjähdys vavisutti koko paikkaa. Hänen leipänsä tipahti likaiselle lattialle ja hän nosti innosta kiiluvat silmänsä Sasukeen.

“Se on alkanut, Deidara päätti sitten käyttää vahvimpia pommejaan. Pysyttele lähelläni”, Sasuke huusi hätääntyneiden huutojen yli.

Hän tarttui vielä varmuuden vuoksi Daiyaa kädestä, ja lähti juoksemaan taistelun melskettä kohti. He olivat sopineet, että Deidara hoitaisi sisään mentävät raot ja kaikki muut paitsi Kisame ja Itachi hoitelisivat alamaiset. Nämä kaksi taas etsisivät Sasuken ja Daiyan, ja hoitelisivat sitten Orochimarun.

Jännitys tiivistyi koko ajan, mitä lähemmäs he taistelun melskettä pääsivät. Daiyan vatsa oli aivan sekaisin jännityksestä, ilosta ja pelosta. Hän pelkäsi edelleen, että jokin menisi pieleen ja Itachille sattuisi jälleen jotakin.

Yhtäkkiä laastin palasten nostattaman pölyn ja pommien savun keskeltä erottui kaksi miestä, jotka seisoivat taisteluvalmiudessa vähän matkan päässä toisistaan. Daiya tunnisti lähemmäs päästyään Orochimarun ja.. Itachin. Hän ei nähnyt kuin tämän selän, mutta henkilöstä ei silti voinut erehtyä. Suunnitelma ei ollut ihan pitänyt. Heidän olisi pitänyt tavata toisensa, ennen kuin Orochimaru löytyisi.

He pysähtyivät hengästyneinä taisteluparin sivulle, Kisamen viereen. Ilmeisesti Itachi oli kieltänyt tätä sekaantumasta taisteluun, ainakin näin alkuvaiheessa.

“Hienoa että olet täällä Sasuke, tulehan tänne”, Orochimaru käski tuijottaen edelleen nälkäisesti Itachia.

Sasuke päästi irti Daiyasta ja asteli rauhallisin askelin kohti Orochimarua. Salaa hän kaivoi pitkän tikarin housuntaskustaan. Ollessaan enää muutaman metrin päässä, hän hyökkäsi.

Orochimaru oli niin tyrmistynyt hyökkäyksestä, että tämä ei ehtinyt kunnolla väistää. Sasuke sai muutaman viillon viillettyä tämän kylkiin, ja repien paidan hajalle. Hyvin hennot veriviillot koristivat kylkeä. Mies oli totisesti liukas, kun oli noinkin hyvin ehtinyt väistää.

“Vai olet sinä petturi, mikä sai sinut vaihtamaan puolta?”

“En ole koskaan ollut edes sinun. Olen Itachin pikkuveli ja olen toimittanut alusta asti heille tietoja sinusta. Olit vain niin tyhmä, ettet tajunnut sitä.”

Orochimarun silmät leimahtivat vaarallisesti hänen katsoessaan jo kauemmaksi perääntynyttä Sasukea. Hän kuitenkin vilkaisi Itachia ja hänen kasvoilleen levisi hämmästynyt ilme. Itachi näytti tuijottavan häntä niin… pelästyneesti, vihaisesti. Hän seurasi Uchihan katsetta ja huomasi tämän tuijottavan kylkeensä tatuoitua kolmipäistä käärmettä. Nopeasti hän peitti sen, mutta vahinko oli jo tapahtunut.

“Si-sinä.. sinä..” Itachi takelteli tuijottaessaan lasittunein silmin käärmemiestä.

“Itachi, mikä on hätänä?” Kisame kysyi erittäin huolestuneen näköisenä.

“Tuo.. tuo niljake.. tappoi vanhempamme.”

Sasuke tuijotti epäuskoisena veljeään. Mitä tämä oli juuri sanonut? Eihän se voinut pitää paikkaansa!

“Itachi, oletko varma? Mistä muka tiedät sen?”

“Murhayönä näin miehen jolla oli kyljessään kolmipäinen käärmetatuointi. Se oli aivan varmasti tuo!” Itachi karjaisi jo selvää vihaa äänessään.

Orochimaru purskahti mielipuoliseen nauruun. Tämä näytti muutenkin jotenkin hullummalta kuin aikaisemmin, ainakin Daiyan mielestä.

“Hupsista, taisin jäädä kiinni”, Orochimaru letkautti virnistellen julmasti.

“Miksi.. miksi sinä tapoit heidät, muttet meitä kahta!” Itachi karjaisi menettäen tyystin malttinsa.

“He olivat tielläni. Ja jos olisin tiennyt että sinulla on veli, hänkin olisi nyt kuollut. Minä halusin vain sinut. Sinä olet minun, vain minun. Ja koska salaisuus on paljastunut, en voi millään saada sinua vapaaehtoisesti, joten otan sinut väkisin.”

“Pilasit lapsuutemme. Sinun takiasi Sasukelle täytyi hankkia huoltajat siksi aikaa kun etsin sinua. Olen kuitenkin onnellinen että ajauduin lopulta Akatsukiin, ja Sasuke heti sen jälkeen kun olin itse liittynyt, sillä en olisi ehkä koskaan muuten saanut selville että sinä murhasit heidät.”

Orochimaru vain tuhahti. Kertomus ei liikuttanut häntä pätkän vertaa. Hän halusi vain Itachin. Hän halusi tätä niin palavasti, että tekisi mitä vain saadakseen tämän.

“Et tule koskaan saamaan minua, vaivannäkösi oli täysin turhaa”, Itachi jatkoi osoittaen miestä kiiltävällä aseellaan.

“Aiotko todella ampua minut tyttöystäväsi nähden? Haluatko näyttää hänen silmissään murhaajalta? Olla yhtä paha kuin minä?” Orochimaru kysyi kääntäen katseensa tyttöön Itachin takana.

Itachi hätkähti miehen sanoista, ja kääntyi katsomaan sivulleen. Daiya tosiaan seisoi siinä, niin lähellä häntä. Voi kuinka hän olisikaan halunnut kaapata tämän syliinsä. Miten hän ei ollut huomannut tämän saapumista ollenkaan?

Daiya näytti kalpealta ja järkyttyneeltä tapahtumien saamasta käänteestä. Tämä käänsi katseensa Orochimarusta häneen. Pitkästä aikaa heidän katseensa kohtasivat. Itachi pystyi lukemaan niin monia tunteita yhtä aikaa tämän silmistä: iloa, surua, pelkoa, vihaa ja.. rakkautta.

Hän havahtui siihen kun kuuli Kisamen pitkän miekan hujahtavan ilmassa. Hai oli laskenut miekan Orochimarun taakse, ilmeisesti mies oli yrittänyt paeta. Itachi käänsi vielä katseensa Daiyaan. Tyttö nyökkäsi hänelle pienesti ja käänsi selkänsä.

Daiya ei pitänyt tappamisesta, hän inhosi sitä. Mutta… Orochimaru oli tehnyt niin paljon pahaa Itachille ja Sasukelle. Tämä ei saanut päästä pälkähästä, tämän kuului saada rangaistus. Vankilasta tämä voisi aina paeta, ja se olisi liian vähäpätöinen rangaistus. Vain kuolema olisi kyllin paha rangaistus. Orochimaru halusi niin kovasti saada Itachin itselleen, ettei varmasti halunnut kuolla. Niinpä hän käänsi selkänsä antaen Itachille luvan raakuuteen tämän kerran.

Käännettyään selkänsä, hän kuuli kolme laukausta. Varovaisesti hän kääntyi ympäri ja vilkaisi maassa lojuvaa miestä. Tämän otsassa ja rinnassa oli yksi reikä, ilmeisesti ensimmäinen laukaus oli mennyt huti ja kolmas laukaus oli ollut vain varmistus.

Itachi laski aseensa ja tärisevin käsin laittoi sen asekoteloonsa. Nyt hän oli kostanut vanhempiensa kuoleman ja he saisivat varmaankin elää rauhallisempaa elämää. Oli ainakin yksi paha asia maailmassa vähemmän.

Itachi menetti melkein tasapainonsa Daiyan hyökätessä hänen kimppuunsa. Tyttö rutisti häntä kuin viimeistä päivää ja... itki. Itachi kietoi tiukasti omat kätensä naisen ympärille ja suuteli tätä. Hän sai saman tien vastauksen. He suutelivat intohimoisesti ja rakastavasti toisiaan, niin suurella tunteella että Itachille ei jäänyt epäselväksi se että he todella rakastivat toisiaan.

“Aikalisä, aikalisä rakastavaiset!”

Vastahakoisesti he irtaantuivat toisistaan, ja kääntyivät huutajan puoleen. Tobi seisoi muiden Akatsukilasten kanssa Kisamen ja Sasuken vieressä ja kaikki virnuilivat leveästi.

“Säästäkää nyt vittu vie jotakin kotipuoleenkin.”

“Pää kiinni”, Konan tiuskaisi pätkäisten Hidania takaraivoon.

“Vitun äm- okei, sori sori, en tarkoittanut sitä oikeasti!” Hidan huudahti hätääntyneenä nähdessään Peinin mulkaisevan pahasti häntä.

“Keitä nuo kaksi ovat?”

“Pein ja Konan, voit tutustua heihin paremmin matkalla.”

Daiya nojautui lähemmäs Itachia ja kiersi kätensä tämän ympärille. Yhdessä he kaikki lähtivät kohti yhteistä kotiaan.

-----------

“I-itachi”, Daiya henkäisi miehen suudellessa hänen kaulaansa.

Itachi jatkoi suutelemista ja näykki vaaleaa kaulaa. Kädellään hän siirsi tytön mustia hiussuortuvia pois tieltä, jotta saisi enemmän kaunista ja täydellistä ihoa näkyviin.

Heti kun he olivat päässeet takaisin piilopaikkaan, Itachi oli kantanut Daiyan heidän huoneeseensa ja ikävän tuskissaan kaatanut tytön vuoteelle. Ja koska Daiyalla ei ollut mitään tätä vastaan, hän oli vain jatkanut etenemistään.

Itachi siirtyi kaulalta kutsuville huulille ja suuteli allaan makaava tyttöä. Suudelma oli samaan aikaan hellä ja tulinen.

Daiya tunsi kipinöiden palavan sisällään, ja pian ne varmasti syttyisivät kunnon roihuun, jos Itachi vielä jatkaisi tekemisiään. Yllättäen hän tunsi käden paitansa alla. Ja toisenkin. Itachi yritti saada häneltä paidan pois. Käsien noustessa ylemmäs, hän nosti ylävartaloaan siten, että paidan saisi helposti pois.

Paidan valuessa lattialle, Itachi viimein perääntyi suudelmasta, vain siirtyäkseen takaisin kaulalle, ja sieltä kohti rintoja. Daiya henkäisi kuuluvasti Itachin päästessä rintojen väliin ja jatkaessa suutelemista aina alavatsalle asti. Kuumat väreet kulkivat pitkin Daiyan kehoa ja saivat hänet tärisemään.

Mies availi jo hänen housujaan. Tämähän oli oikeastaan epäreilua, Itachilla oli vielä kaikki vaatteet yllään! Daiya kuitenkin odotti, että Itachi sai housut hänen yltään, ja sitten hän hyökkäsi miehen kimppuun. Itachi ei laittanut vastaan, vaan hymyili tyytyväisen oloisena Daiyan riisuessa heti kerralla tämän paidan ja housut.

Nyt kummallakin oli enää yllään vain alusvaatteet. Daiya punasteli rajusti Itachin katseen alla, vaikka muistikin tämän kyllä nähneen itsensä jo alastikin. Mutta ei Itachi ollut silloin tutkinut häntä yhtä tarkasti. Miehen toinen käsi kiersi hänen selkänsä taakse ja avasivat näppärästi hakaset. Samaan aikaan toinen vapaa käsi hivutti hänen alushousujaan pois. Olipas Itachi nyt malttamaton.

Miehen saadessa kaikki häiritsevät vaatekappaleet pois tieltään, hän tutkiskeli tarkoin jokaista piirrettä ja muotoa Daiyassa. Punastuneena Daiya tarttui Itachin boxereihin ja nykäisi ne pois tieltä. Olisipahan hänelläkin nyt jotakin katseltavaa rintalihaksien lisäksi.

Itachi painautui kiinni Daiyaan ja toi kasvonsa aivan tämän korvan juurelle.

“Olet niin kaunis. Ja minulla oli niin ikävä sinua”, Itachi kuiskasi samettisen pehmeällä ja viettelevällä äänellään.

“Minullakin oli ikävä sinua.”

“Oletko varma että haluat tehdä tämän nyt?” Itachi vielä varmisti.

“No totta hitossa, ei tässä nyt enää hidastella!” Daiya ilmoitti nauraen.

Itachi hymähti Daiyan energisyydelle sanoen:

“Rakastan sinua.”

Daiya jäi tuijottelemaan Itachin tummia, mutta lämpimiä ja täynnä tunteita oleviin silmiin. Itachi oli niin kaunis.

“Minäkin sinua.”

------------------

Ihan ensimmäiseksi, tuo Hidanin lause: "Totta munassa", ei ole oma keksimäni, lainasin sen eräästä sarjiksesta -->

http://www.isisindex.net/invasion/koirasarjis35.html

(sarjiksen kirjoittaja Isis on aivan mahtava, jos kiinnostaa, minulta voi kysellä enemmänkin) ^^

Ja tuo loppu. Jotkut olisivat ehkä voineet toivoa tarkempaa kuvailua, mutta en ihan oikeesti osaa näin kun on heteroista kyse xD

Toivottavasti nautitte, vaikka tässä osassa tapahtukinin omasta mielestäni aikas paljon..

Kommentteja? :D
Mitä pirua, kirjotin tätä 9 sivua ja tää näyttää taas näin lyhyeltä :O