'Päläpölö' = miettimistä
- Päläpölö =puhetta
Päläpölö= aikaisemmin tapahtunutta
Päläpölö= nykyhetki (tässä osassa en vielä kerro kuka se poika on)

Lukemaan sitten vaan, ja kommentteja olisi kiva saada kun en niin usein tee ficcejä että tahon tietää mikä meni pieleen ja näin poispäin 8---D

Ai JUU! Hahmotoivomuksia/parituksia voi ehdotella seuraaviin osiin~!

**********************************

Valkoinen lumihiutale laskeutuu purkukunnossa olevan rakennuksen katolle. Syksyllä oli vielä hetki aikaa tiputtaa joistakin puista lehdet, ennen kuin valkoinen lumi tulisi ja peittäisi kaikki kaatuneet puut. Kaikkielävät olivat vielä pari viikkoa sitten kukoistaneet parhaimmillaan. Pensaat, kukat, kaikki puut ja kaikki metsissä elävä oli nyt kuollutta. Poika istui vanhan ladon ullakolla nurkassa, piilossa heinäkasojen takana. Poika katseli punaisten, kuluneiden maalien peitossa olevien lautojen välistä ulos lumipyryyn, joka sekoittui vesisateeseen. Hän mumisi jotakin. Sateen ropina peitti pojan äänen alleen, jottei kukaan kuulisi sitä.
-Älä sano että teit sen, johon en pysty tekemään mitään parhaaksesi. Älä sano sitä.

-Jos me nyt kumminkin otettais se vanhempi kissa, ei pentua. Tuota ei kakarat huoli ikinä. Otetaan nyt vaan tuo, un, vaaleahiuksinen sanoi ja nosti noin vuoden vanhan albiinokissan syliinsä. Kissa nautti oitis olostaan tämän pojan sylissä, ja alkoi nuolemaan itseään korvan takaa tassuillaan.
- Oletko varma, että juuri tuo? Miksei toista samasta pentueesta? Vanhempi mies kysyi ja huitaisi paksun, punaoranssisen ruutuhuivin selkäpuolelle. Hänellä oli varsin paksu ruskea nahkatakki, joten hänellä alkoi olla kuuma. Punaisia, lyhyitä hiuksia piilotti musta mummon kaapista löytynyt baskeri.
- Siksi että tämä kissa on erilainen kuin muut. Etkö sinä pidä tästä hellyttävästä otuksesta? Blondi nosti kissan pörröisen kasvon poskeaansa vasten.
- Se nähdään, jos tuo albiino ei aio pissiä isoäidin antamalle matolle.
-Ei varmasti pissi, luota vaan minuun. Vaaleat, keskipitkät hiukset omaavan pojan ylävartaloa peitti ainoastaan punamustaraitainen villapaita, jonka keskellä sijaitsi pääkallon musta, hopeareunainen irvikuva. Tummanpuhuvat kledjut peittivät hänen  leveän housunsa lahkeita, ja ne tuntuivat liikkuvan itsestään uhkaavasti kohti punahiuksista. Sasoria suorastaan inhotti ystävän uusi tyyli. Deidara vain sanoi syyksi tyylimuutokseen: ”Näytän lihavalta vihreässä, keltaisessa, ja niin sanotusti kaikissa muissa väreissä lihavalta. Musta- ja joo, punainen myös- on ainut väri, jonka nyt hyväksyn päälläni.”

Sasori, tämä vanhempi mies, jutteli noin neljä- viisikymppisen naispuolisen kissankasvattajan kanssa kissan tottumuksista. Sillä aikaa vaaleatukkainen tarkasteli kissan perää: -Eikö tällä oo mitään munaa...? Reikä sen tilalla! Mitä tälle tapahtu? Ympärileikattiinko se vahingossa liikaa?
-Se on tyttö, ei mitään munaa, kissarouva tokaisi. Samalla osa hänen ruskeista pitkistä hiuksistaan valui etupuolelle. Sasori tirskahti ja laahusti olohuoneen poikki Deidaran luokse halatakseen tätä.
- Olet koko elämäsi aikana ollut melkein pelkästään mun kanssa, pitäskö sun tutustuu likkoihin? Punahiuksinen sanoi.
Oliko Sasorin lausahdus ivaa vai muuta, siitä ei saanut selvää. Joka tapauksessa Deidara vilkaisi kissarouvaa, joka katsoi hymyillen tätä. Blondi huokaisi ja kysyi:
- Ei oikein huvita, en ymmärrä heitä. Onko teidän kaikkien pakko kirkua mut nähdessänne?
- Se ”kirkuminen” on vain ihailua, eivätkä kaikki tyttöpuoliset ole fanejasi, kiitos vain kysymyksestä. Oho, puhelin soi, kissarouva sanoi ja nosti punaruutuisen essunsa taskusta hieman kuluneen Nokian E65- kännykän korvalleen. Sasori irrottautui Deidarasta ja istui alas puiselle keinutuolille laskien samalla vasemman kyynärpäänsä käsinojalle. Kämmen asettui punahiuksisen leualle ja sormet rapsuttivat sitä. Keinutuoli narisi ja Sasori lisäsi vauhtia siihen.
- Sun pitää luvata mulle yks asia ennen kuin tuo kissa tulee kotiimme, Sasori sanoi ja katsoi syrjäsilmällä seuralaistaan. Deidara istui persialaisella räikeästi kuvioidulla matolla ainakin viisipäisen kissanpentulauman keskellä. Kissojen äiti oli ulkona ties missä, sai varmaan parhaillaan pyydystettyä kasan peltohiiriä.

- Sano pois vaan, lupaan sulle minkä vaan mitä ikinä sanotkin, Deidara sanoi ja vaihtoi istuma-asentoaan. Kissat pakenivat blondin mustien housujen mahtavia nyöriä jotka viuhuivat tämän nostaessa jalkaa sivulle.
- Sun pitää ottaa joskus multa suihin, ei rakkauselämä voi olla aina niin että minä otan sulta joka kerralla.
Kissarouva yskähti vaivautuneena puhelimeen ja käveli toiseen huoneeseen. Deidara katsoi Sasoria ärtyneenä. Jostain sohvan alta kuului äänekäs kissakuoro.
- Enkä varmasti ota, kato nyt, kissatkin vieroksuu sua kun puhut noista jutuist täällä äitisi luona...!
- Äiti tietää jo, että me puuhataan semmoisia. Ihan sun vika kun huudat niin kovaa puuhiemme aikana, Sasori hymähti.
- Ai jaa! Kenen vika se nyt oli, itsepäs et silloin vielä suostunut muuttamaan äitisi luota, unhh.... Deidara nousi ylös ja nosti albiinokissan syliinsä.
- Mennään jo kotipirtille, sait varmaan selville faktat kissoista, ellei mun jankutukset ja saarnat niistä mennyt aivoihisi, danna. Deidara oli asunut kymmenvuotiaasta asti Sasorin ja tämän vanhempien luona omansa kadottua jäljettömiin.

Sasori huoahti kun Deidara poistui olohuoneesta. Samassa Sasorin äidiksi todettu varsin aurinkoinen nainen tuli huoneeseen käsissään hopeatarjotin. Jotain tarjottimessa oli, sillä huumaavan ihana tuoksu tulvi suorastaan sieltä. Osa kissanpennuista tulivat esiin piiloistaan saadakseen osansa kissamuorin herkuista.
- Saiskos olla sitruunoita rakastavaisille? Sasorin äiti virnisti.
Punahiuksinen nosti kulmakarvojaansa hyvin korkealle hiusrajalle.
- Si-sitruunoita? Mitä vit-...vattua?? Sasori oli jäädä kiinni kirosanojen käyttämisestä.  
- Vitsi vitsi, pikkuleipiähän nämä. Mihinkä Dei-Dei meni?
Kissarouva vilkuili ympärilleen, mutta näki vain seinät joissa oli surumielisiä maisemamaalauksia. Yhden poikkeuksellisen kokoisen taulusta näki että aihe oli puiseva; kaksi henkilöä seisoivat hieman kaukana toisistaan oranssin värisen utun seassa ja heidän takanaan oli musta metsä. Teoksen nimi luki kehyksen alareunassa, mutta se oli niin kulunut ettei siitä saanut selvää kuin isolla kirjoitetut h- ja k- kirjaimet.

- Äiti, milloin aiot myydä tuon pelottavan taulun...? Sasori kysyi ja haukkasi uunituoreesta pikkuleivästä ison palasen. Sasorin äiti mutisi jotain. Huomattuaan poikansa typerän ilmeen hän tajusi korostaa ääntänsä:
- Milloin minä sanoin että myisin sen? Sillä on tunnearvoa, poikaseni! Isäsi teki sen aikoinaan kun karkasit hyiseen metsään Deidaran kanssa pienenä. Isäsi mokoma ei tehnyt mitään etsiäkseen teidät, tokaisi vain: ”Kyllä routa possut kotiin ajaa.”
- Okei, okei, älä sitten myy sitä. Se vaan on karmiva. Taidan mennä nyt Deidaran perässä kotiin... Punatukka oli aikeissa nousta kun hänen äitinsä kohotti kättäänsä pyytääkseen poikaansa odottamaan.
- Ota toki nämä pikkuleivät! Pistin loput tähän hienoon, itse punottuun koriin, Sasorin äiti hymyili jälleen oikein leveästi ja ojensi pikkupöydästä pussin.
- Oi, kiitos mamma, Sasori kiitti ja otti pikkuleivät.
Mustavalkoinen kissanpentu nyki kynsillään punatukkaisen pojan housun lahkeita.
- Katos, Chaplin pitää sinusta, Sasorin äiti naurahti ja nosti käden poskelleen. Sasori katsoi Chapliniksi kutsutun kissanpennun silmiä ja murahti:
- Se vaan pitää sun pikkuleivistäs-
- DANNA! Tule jo, hitto vie, mä kohmetun! Ulkona on kylmä! Sasori Sasori, tule tule!

Deidara oli tullut jossain välissä olohuoneeseen ja hieroi käsivarsiaan pidellen samalla albiinokissaa. Kissarouva mulkaisi vaaleaa poikaa hyvin ankarasti ja oli varmasti aikeissa pistää tälle saippuaa suuhun ellei heillä olisi kiire kotiinsa ennen pimeää.
- Aha, no, nähdään äiti vielä joskus ennen joululomaa, punatukka virnisti ja halasi äitiäänsä ennen kuin lähtisi Deidaran mukaan kotikololle päin.
Heidän asuntonsa sijaitsi maaseudulla, missä he nytkin ovat. Alue ei ollut kovin paljon yhteyksissä kehittyneempään maailmaan, mutta siinäkin on puolensa. Hoitamatonta, villiä viljaa kasvoi joka nurkassa. Kukaan ei enää omistanut tai hoitanut näitä peltoja, joten viimevuotiset siemenet pääsivät valloilleen ja todennäköisesti vielä kasvavat pelloilla ensi kesänäkin. Näkymä oli hieno sillä peltoa riitti aivan metsän rajaan asti ja metsä näkyi pienenä viivana horisontissa. Vehnät, ohrat ja kaurat sekä lukuisat muut rikkaruoholajit aaltoilivat meren lailla tuulessa. Hetken ajan saattoi nähdä kaukana kurkiparin pyrähtämässä lentoon, pois kohti lämpimille asuinsijoille. Pilvet  olivat tänään erityisen matalalla, ja synkässä ilmassa oli sateen tuntua. Harmaitten ”hattaroitten” yläpuolella aukesi laaja, tumma taivas. Ilmassa tuntui jotain, eikä se enteillyt hyvää.

- Kuuletko sä? Deidara kysyi hiljaa, kun he olivat tehneet matkaa jonkin matkaa ja kävelivät juuri maantieltä pellolle.
- No mitä? Sasori nosti päänsä huivinsa suojasta ja vilkuili ympärilleen. Hän ei nähnyt edessään muuta kuin Deidaran punamustassa paidassa ja kissan pikkuleipäkorissa (hän oli nähtävästi ujuttanut kissan siihen silloin kun itse ei enää jaksanut kantaa sitä).
- No kuuntele.
Sasori kuunteli. Tuulen huminaa. Lintuja.
- En minä kyllä pane merkille mitään erityistä, Sasori tuhahti ja siirsi katseensa alas mutaisiin kengänkärjiinsä. Punapää ynähti väistäessään jaloissa pyörivää suuntavaiston menettänyttä päästäistä. Korin asukas oli herännyt ja seurasi parhaillaan jyrsijää mustuaiset hyvin suurina.
- Joku huutaa, varmasti mies, kuuntele nyt!
Deidara sulki silmät keskittyäkseen kuulemaan tarkemmin. Sasori katsoi Deidaran korissa pettyneen näköistä albiinokissaa ja laittoi kohmettuneet kätensä housujensa taskuun. Hetken kumpikin olivat hiljaa, mutta punapää kuuli vain tuulen kaiun puissa ja lintujen siipien kahinaa. Ei mitään ylimääräistä. Paitsi päästäisen vikinän, iso varpuspöllö oli lentänyt yli ja napannut tämän raukan. Taitaa sulatella jo nyt jyrsijää mahalaukkunsa hapossa.

- Sinä vain kuvittelet, tule, mennään. Täällä alkaa olla kohta pimeää, talvi on vissiin tulossa, Sasori tuhahti.
- Etkö sinä kuule miten perkeleen kovaa se mies huutaa? Nytkin se jo varmaan oikein sylkee verta suustaan.
Deidaran silmissä ilmeni hätä. Punapää katsoi toista, eikä oikein tiennyt mitä sanoa. Joko hän oli kuuroutumassa, tai sitten blondilla oli hiton hyvä kuulo. Voihan myös olla että hän on vain pöpi päästään. Sen Sasori oli joutunut ainakin kerran toteamaan.

Nuorempi poika oli joskus parin vuoden takaisena talven alkuisena iltana mennyt huvikseen yksinänsä tyhjälle ladolle viettäen siellä yönsä ja tullut pois vasta seuraavana iltana, jolloin ihmiset yleensä olivat jo nostamassa jalkaansa sängylle. Deidara oli latovierailunsa jälkeen vaiti pari seuraavaa viikkoa. Blondi osasi silloin käyttäytyä niin kummallisesti. Joskus silloin kun hän oli Sasorin kanssa kotona, se oli silloin yksin jossain omassa maailmassaan. Kosketteli vain itseään, eikä sallinut käsiensä harhailla lähelle punapään kosketusta kaipaavaa ihoa.

Sitten hänellä, Deidaralla, oli niin keskittynyt katse kun he pelehtivät Sasorin entisen kodin ullakolla, kuin hän olisi vetänyt jotain pääroolia näytelmässä eikä punapää ollut edes sivuroolia hallitsevan tasolla. Vielä viikko sen jälkeen Deidara tuli aina jostain ilmoittamatta ja hävisi jonnekkin mitään selittelemättä. Ainakaan verta ei vuotanut milloinkaan. Sasori ei viitsinyt puuttua lapsuudenystävänsä käytökseen, hän uskoi Deidaran piakkoin tulevan itse takaisin maan pinnalle. Blondin kooma, jos siksi sitä nyt voisi sanoa, hävisi vähitellen mutta huomaamattomasti. Nyt Deidara ainakin oli oma itsensä ja sosiaalisuuden tarve lisääntyi ilmiselvästi parin vuoden aikana. Ehkä vähän liikaakin?

- Hiisi vieköön, olisi pitänyt tulla autolla tai pyörällä! Tähän kävelemiseen menee ikuisuus, jalat on rakkuloilla tämän mokoman möykkyisen polun takia ja oksat raapii mun kasvoja verille ja mitä pahinta, mulla on saakutti sudennälkä! Pökerryn kohta! Grahh! Argh! Sasori ärjyi väsyneenä ja hoippui erittäin epävarmasti Deidaran jäljissä. Metsän polulla pimeys laskeutui äänettömästi kuin näkymätön peitto. Kohta kurkien laulut vaikenivat kokonaan ja kupusienet poksahtelivat poikien saappaiden alla. Korissa virunut isohkon albiinokissan silmät melkeinpä jo valaisivat tietä. Kissa käänsi päätänsä katsoakseen isäntänsä taivaansinisiin silmiin. Mutta ne silmät olivat kiinni, koska Deidara nauraa räkätti Sasorin saarnalle ja tämän horinalle siitä miten sienet kohta räjähtävät hänen kasvoillensa.

- Nytkö sulla on puhti syöty loppuun? Blondi katsoi taakseen huvittuneena.
-Älä, perhana vie, puhu syömisestä mitään, mä murjon vielä sun perseen tuohon koriin ja kissa raapii sun nätin pepun verille ja minä saan paikata sen ja-
- Hiisi sut vieköön Sasori! Mä sanoin viimeksi että olet huono uhkailemaan, mutta tuo kuulostaa kyllä vähän liian totiselta. Oletko sinä harjoitellut jossain välissä uhkailemaan? Deidara keskeytti. Sasorin hyvin, hyvin vihainen ilme syyllisti Deidaran omatuntoa.
- Ota nyt ihmeessä tästä, dannati danna.
Äidillisyys putkahti esiin hetkeksi, ja blondin käsi työntyi koriin kissan vatsan alla olevan liinan alle ottaakseen sieltä jotain. Kohta punapää näki korista nousevan käden pitelevän keksiä ja kohotti suupielensä korviin asti. Joukon pienin olento murahti mustasukkaisena ja raapi Sasorin kättä tämän ottaessa korista lisää pikkuleipiä kädessä olleen keksin lisäksi.

’Minä en voi pysyä täällä lopun ikääni, on haettava apua, nyt heti’, ullakossa lyhyen aikansa oleskellut poika patisti itseään toimimaan. Ullakon jyrkät portaat narisivat viimeistä kertaa ennen kuin katkesivat äkisti keskeltä poikki pojan painon alta. Pojan parkaisu kaikui suulissa. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuului oikein ruma sana ja kolahdus. Suulin raskas kaksiosainen ovi työnnettiin raa’lla voimalla auki. Vanhaan, hohtonsa menettäneeseen ladon oviaukkoon pääsi tuore lumisade, kun oven avannut poika jätti sen raolleen ja hävisi itse näkyvistä. Suulissa, nykyään ladossa, säilytettiin aina ennen vanhaan heinää eläimille, ja puimureita ynnä traktoreita. Pidettiinhän niitä suvijuhliakin siellä. Silloin rakastavaiset pelehtivät heinäkasoissa ja tekivät uusia jäseniä harmaaseen sukuunsa. Ne ajat vain olivat ohitse, ja uudet perinteet jylläävät.

- Ah, viimeinkin päästiin metsästä ulos...! Punapää venytteli jäseniään. Kuu oli jo noussut pilvien taakse korkealle.
- Ekaa kertaa eksyttiin metsään jossa on leikitty pienestä asti... Sasori naurahti.
- Ja millä hinnalla?! Kissa katosi korista, jumalauta! Deidara parkui vielä pitkään ”tuoreen” albiinokissansa kohtaloa . Sasori otti toisen kädestä kiinni ja raahasi tätä kivitettyä tietä pitkin hirsipuista rakennetulle talolle. Rakennus oli oikeastaan mökki, se oli halvempi vaihtoehto kuin oikea omakotitalo. Koko möhkäle oli maalattu siniharmaan väriseksi, mikä hillityn värisenä sopi maisemaan. Punapää nousi pari porrasta ylös ja hapuili taskustaan avaimia. Kohta kädet siirtyivät penkomaan povitaskua ja housujen ahtaita kätköjä.

- Deidara, onko sull avai- Sasori keskeytti lauseensa kun huomasi ettei hänen takanaan ollut ketään. Pelkkä puiden muodostama rivistö, joka näytti kahmaisevan kaiken sinne tulvivan kuun auringosta heijastamaa valoa. Korkeimman kuusen oksalla kyhjötti häilyvästi sama pöllö, joka söi Sasoria kiusaavan metsäpäästäisen. Tai sitten se oli vain kyseisen pöllön lajitoveri. Varpuspöllö katsoi tiiviisti suurilla silmillään Sasorin hätiköintiä mökin pihalla. Punapää näytti kompuroivan pimeässä kiviin, joilla pihamaa oli rajattu muodostamaan polkuja. Yölintu päästi pitkän huhuilusarjan ja huomasi pojan katsovan pöllöä kohti ärtyneen ilmeen kera.
Varpuspöllö pyrähti lentoon ja läpytteli kauas, kunnes metsä imaisi senkin.
Sasori oli löytänyt mökin ulkoeteisestä lampun ja valaisi sillä lähimaastoa. Valokeilassa häilyi pölyä, jotka leijuilivat kuin tanssien. Baskeripoika ei nähnyt muuta kuin ruohikkoa ja kukkapenkkejä jotka näyttivät siltä kuin pässinpää olisi syönyt äskettäin niiden oksia. Erästä blondia ei kuitenkaan näkynyt. Sasori alkoi huolestua ja käveli takaisin pihamaalta mökin oven edustalle. Punapää lyyhistyi lattialle kun nälkä vihloi vatsaa ikävästi.

- Pirskatti! Mä kohta tätä menoa syön kaarnat noista hiton puistattavista puista...
Tummanruskea ovi narahti äkkiä auki päin Sasorin naamataulua ja tämän suusta kajahti ilmoille huuto:
- GYÄHH!  
Ovensuulta tallusti punamustaraitapaitainen poika vaaleitten hiusten kera, jolla oli valkoinen kissa sylissään. Punapää piteli kipeää nenäänsa vapaalla kädellään ja lamppua pitelevä käsi nosti valokeilan nopeasti tulijan naamalle, mikä sai tämän nostamaan kätensä silmiensä suojaksi. Sasori ärähti tajutessaan tapahtuneen:
- Dei, hitto vie! Menitkö takaovesta?!
- Joo. Löysin kissan takapihasta hortoilemasta! Tuletko sisään nyt vai alkoivatko lattialaudat siinä lattialla kiinnostaa sinua?

Deidara meni sisälle ja painoi kerralla kaikkia viittä katkaisijaa. Albiinokissa aristeli uutta kotia ja aikoi paeta mutta sen isäntä sai otteen siitä sekä kantoi kissan sisään. Koko mökki valaistui kertaheitolla energiansäästölamppujen tuomasta sähköstä. Sasori murahti hiljaa ja astui sisään. Ensimmäinen huone oli samaan aikaan keittiö ja olohuone. Keittiötä ei näkynyt ison kaapin takaa, mutta hellalaitteisto pilkotti hieman. Ruokapöytä oli asetettu oikealle puolelle ikkunaa vasten ja sitä vastapäätä rötkötti tumma, väriltään jotakin vihreän ja sinisen välillä, karkeaa materiaalia oleva sohva. Marmorin tapaisesta kivestä veistetty takka oli istutettu sen viereen. Miltei sohvan yläpuolelle rakennettiin kapeat portaat johtamaan yläkerran huoneeseen. Siellä homopari nukkui yönsä koruttomassa sängyssä kolmen patjan päällä. Takkaan laitettiin tuli alakerrassa, ja tulen kahina rauhoitti kohmettuneen punapään hermoja. Kissanalku kipitti naukuen eikä vilkaissutkaan punapäähän. Sasori kuvitteli sen suunnittelevan Chiyon mattoon pissimistä, sen verran keskittyneeltä albiino näytti. Sasorin pää kohosi ylemmäs ja katseli sitä.

- Irvikissa, punapää sanoi kissalle hetken mielijohteesta. Sasori horjahti sohvalle ja huomasi Deidaran riisuvan vaatteitaan parhaillaan.
- Katse toisaalle, perverssi, blondi ärähti.
Sasori hautasi päänsä sohvatyynyyn. Albiinokatti nuoleskeli Sasorin korvia ja kehräsi. Sasori ajatteli, että kissalle pitäisi keksiä kohta nimi. Kissarouva oli antanut sille nimeksi Ami, mutta poikien mielestä se oli löllerö nimi. Joten he aikovat ristiä irvikissalle toisen nimen.

Alkoi kuulua riisumisen ääniä. Vetoketjujen räpellystä. Kiivasta hengitystä. Katkonaista hyräilyä. Kissan kielen lipomista. Väreitä. Juuri sytytetyn kynttilän hiljaista rätinää.
- Milloin saa katsoa? Punatukka suorastaan myhäili.
- Pää kiinni, Sasori. Pervoko sinä olet.
- Justiinsa sitä laatua. Haluttaako sinua taas? Viimeksikin teit samalla tavalla: käsket katsomaan muualle, riisuudut olohuoneessa, annat katsoa ja sinulla ei ole vaatteita päällä ja sitte-
- Joo joo, tuli selväksi. Ei sitten tänään, Deidara keskeytti ja kompuroi puoliksi riisuttujen housujen kanssa portaita ylös nukkumaan.
’Hitto! Ei olis pitänyt selostaa...’ Sasori katui mielessään. Punatukka nousi ylös ja raahautui sammuttamaan valot. Kohta yläkerrasta kuului kysymys:
- Sasori? Onko täällä joku muu?